Lue keskustelun säännöt.
Listataan asioita ja tapoja, jotka haluat tietoisesti tehdä erilailla kuin vanhempasi
05.02.2017 |
Isäni oli hamstraajaluonne, ja siksi kaikki paikat oli aina täynnä epämääräistä tavaraa ja edes mitään rikkinäistä ei saanut heittää pois, kun "minä kyllä korjaan tämän". Tämä ärsytti minua suuresti, ja siksi heitin esimerkiksi äsken nautinnolla roskiin rikki menneen leivänpaahtimen ja suunnittelen jo uuden ostamista. Muutenkin nautin vähästä tavarasta omassa kodissani.
Mitä sinä teet erilailla kuin vanhempasi? Mikä vanhempiesi tapa sai sinut repimään hiuksiasi?
Kommentit (24)
- osallistun lasteni koulujen juhliin ja käyn katsomassa heidän harrastuksiaan (konsertit, turnaukset)
- minulla ei ole viikkosiivouspäivää, en vaihda verhoja vuodenaikojen mukaan, en keräile matkamuistoja tai koriste-esineitä
- jos lapsella on asiaa, kuuntelen häntä. Jos hän tulee keskeyttämään aikusten puheet, pyydän häntä odottamaan vuoroaan enkä tiuskaise että aikuisten asiat on tärkeitä, ole hiljaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tiedon välttely oli vanhemmillani huono tapa. Mikään tutkittu tieto ei saanut heitä harkitsemaan uudelleen vääriä luulojaan. Joten lähdin yliopistoon ja olen aktiivisesti harjoittanut kriittistä ajattelua. Muuten kyllä ovat sympaattisia ihmisiä joilta olen saanut paljon hyviä oppeja elämään.
En juo lasten seurassa. Ylipäätään en enää juo ollenkaan, koska kipulääkkeet.
Erosin lasten isästä, koska hän alkoi muistuttaa liikaa omaa isääni. Illat (ja usein päivätkin) kului olutpurkin seurassa. Tiesin muuttuvani äidikseni jos jään.
Minä pyydän anteeksi, jos käyttäydyn huonosti (huudan etc.) Ja selitän tilanteen lapselle miksi näin kävi.
En paisko tavaroita, en aio uhata nakkaavani ulos kotoa jos lapset eivät halua tehdä jotain, en kaatele umpihumalassa viinejä lattialle kun lasten kaverit yökylässä (nämä äitini tekosia).
En lyö. Säikähdin todella paljon kun väsyneenä "kilahdin" ja annoin esikolle tukkapöllyn kun meinasi lintata pikkuveljensä oven väliin. Tietoisesti tarkkailen käytössäni jos tulee "kriisi", en aio toistaa virhettäni.
Kerron vähintään kerran päivässä molemmille että rakastan heitä äärettömän paljon.
Yritän olla hyvä ja reilu äiti kaikin voimin niissä puitteissa mitkä minulla on.
Vanhemmillani oli yritys ja isälleni tuli stressistä, vastuusta, kiireestä jne burnout ja nykyään hän on vakavasti masentunut. Myös äidilläni on sydänlääkitys (johtuu stressistä) ja hän on myös todella epävakaa ihminen. Itse teen osapäivätöitä enkä halua ikinä rasittaa itseäni noin paljon kuin vanhempani. En halua palaa loppuu enkä vaarantaa terveyttäni tekemällä liikaa töitä.
-En ole alistuva piiloaggressiivinen marttyyri kuten äitini enkä joustamaton diktaattori kuten isäni
- En vedä kännejä lapseni edessä tai ala itkeä / muutu kummalliseksi parin viinilasillisen jälkeen
- Aion kertoa seksistä rehellisesti ja asiallisesti enkä niin kuten äitini teki: "seksissä mies nauttii naisen alistamisesta, ja naisen on pakko suostua vaikka nainen ei koskaan haluakaan seksiä kuten mies"
- Meillä myös riidellään silloin kun riideltävää on eikä pidetä päiväkausien mykkäkouluja tai yritetä manipuloida toista osapuolta tekoitkulla ym.
- Rakastan vartaloani vaikka olenkin ylipainoinen, ja kuntoilen säännöllisesti terveyssyistä. En ikinä mollaa ulkonäköäni tai muiden ulkonäköä lapsen kuullen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Panostan lasteni koulunkäyntiin, olen mukana opintiellä. Autan läksyjen ymmärtämisessä ja kyselen koealueet. Yritän kertoa opintojen tärkeydestä, enkä vastata vain "höpöhöpö" tai "mitä sitä turhaa" kun puhutaan yliopistokoulutuksesta.
Äitini (yh) oli suorastaan opintovastainen aikoinaan, pakotti minut teininä alalle, jota vihaan tänä päivänä, mutta jolta on vaikea enää päästä pois. Tämä vaikuttaa jokapäiväiseen elämääni ja koen jopa alakuloa tilanteesta :(
Ostan kotiini kaiken uutena ja laadukkaana, en käytettyä paskaa jota lapsuudenkodissa oli
Lapsilla saa olla omat mielipiteet eikä lasten mielipiteitä tai tekemisiä dissata. Ei lapsille itselleen eikä varsinkaan kaikille tutuille
Asioista puhutaan eikä pidetä päiväkausien marttyyri-mykkäkoulua niin että toinen saa ihmetellä mitä on taas tehnyt ja sanonut
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luotan lapsiini ja annan heidän mennä kavereidensa kanssa. Nuoruus on vain tuon yhden ohikiitävän kerran.
Vierailija kirjoitti:
Isäni oli hamstraajaluonne, ja siksi kaikki paikat oli aina täynnä epämääräistä tavaraa ja edes mitään rikkinäistä ei saanut heittää pois, kun "minä kyllä korjaan tämän". Tämä ärsytti minua suuresti, ja siksi heitin esimerkiksi äsken nautinnolla roskiin rikki menneen leivänpaahtimen ja suunnittelen jo uuden ostamista. Muutenkin nautin vähästä tavarasta omassa kodissani.
Mitä sinä teet erilailla kuin vanhempasi? Mikä vanhempiesi tapa sai sinut repimään hiuksiasi?
Ethän kuitenkaan heittänyt roskiin, vaan veit kierrätykseen? Saavat sitten sinunkin jälkeläiset aikanaan paahtaa leipää...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En halua hävetä lapsiani vaan ohjata. Vaikka juu, joskus häpeän hetkellisesti mutta piilotan sen parhaani mukaan ja yritän ajatella ja reagoida rakentavasti.
En humallu lasten seurassa.
En puhu rumasti kehostani.
Ohjaan kyllä lasta tietynlaiseen siisteyteen (esim. hiukset harjataa ja juhliin laitetaan siistit eikä nukkaiset sukkikset), mutta en halua väheksyä tai pilkata, vaikka selittäisinkin miksei se ihana Frozen-yöpaita sovi mummoin synttäreille.
En pilaile lasten kustannuksella. Lasten kuullen. Myönnän syyllistyneeni siihen kun lapset on poissa, mutta se on hyväntahtoista puolison kanssa kevennystä, mutta ei sovi silti lasten kuullen...
En kasvata lapsiani uskonnollisesti (mutta en myöskään kiellä uskomasta, kerron että minä en usko).
En tukista tai anna luunappeja tai selkäsaunoja.
Se mitä minun ei pitänyt tehdä mutta teen kuitenkin on että lasta moittiessani suusta tulee liian usein "aina" ja "joka kerta" tai "koskaan". Yritän kehittyä!
En usko jumalaan, enkä ole pidättäytynyt avioliiton ulkopuolisesta seksistä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
En halua hävetä lapsiani vaan ohjata. Vaikka juu, joskus häpeän hetkellisesti mutta piilotan sen parhaani mukaan ja yritän ajatella ja reagoida rakentavasti.
En humallu lasten seurassa.
En puhu rumasti kehostani.
Ohjaan kyllä lasta tietynlaiseen siisteyteen (esim. hiukset harjataa ja juhliin laitetaan siistit eikä nukkaiset sukkikset), mutta en halua väheksyä tai pilkata, vaikka selittäisinkin miksei se ihana Frozen-yöpaita sovi mummoin synttäreille.
En pilaile lasten kustannuksella. Lasten kuullen. Myönnän syyllistyneeni siihen kun lapset on poissa, mutta se on hyväntahtoista puolison kanssa kevennystä, mutta ei sovi silti lasten kuullen...
En kasvata lapsiani uskonnollisesti (mutta en myöskään kiellä uskomasta, kerron että minä en usko).
En tukista tai anna luunappeja tai selkäsaunoja.
Se mitä minun ei pitänyt tehdä mutta teen kuitenkin on että lasta moittiessani suusta tulee liian usein "aina" ja "joka kerta" tai "koskaan". Yritän kehittyä!
Lisään vielä: pyydän anteeksi jos käyttäydyn huonosti. Yritän välttää viimeiseen asti lapsen tahallista syyllistämistä, mikä taas omista vanhemmistani oli hyvin validi keino opettaa asioita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En juo pisaraakaan alkoholia lasteni läsnäollessa.
En tule koskaan pitämään alakouluikäiselle, tai muunkaan ikäiselle lapselleni, päivien mykkäkoulua.
Jos toinen naureskelee itsekin huonolle taidolleen asiassa X, en tule raivoamaan siitä ja potkaisemaan kumoon (kirjaimellisesti..).
Se, että kaataa maidon aamupalapöydässä, ei riitä syyksi sille että alkaisin huutamaan.
En korvaa läsnäoloani ostamalla kaikkia tavaroita, mitä lapset voivat haluta.
Sanon jatkuvasti rakastavani lapsiani, suukotan ja halailen heitä iästä huolimatta- en välttele koskemasta ystävällisesti teiniäkään, jolla on vaikea vaihe. Olen läsnä ja kannustan puhumaan kanssani.
En valita ääneen rahan riittävyydestä ja siitä, miten "ei ole varaa mihinkään".
En kavalla omien lasteni rahoja.
Äitini oli (ja on) aloittajan kaltainen hamstraaja. Koko perhe on oikeasti kärsinyt siitä ja koko lapsuuteni sain kuulla kavereilta kun meillä on niin sotkuista... Minulla ei tule koskaan olemaan huoneissa ylimääräisiä kasoja rikkinäistä ja turhaa tavaraa, vaan tasaisin väliajoin kaikki ylimääräinen raivataan pois. Kierrätys on järkevää, mutta jos mitään ei saa heittää pois on kyse ennemminkin mielenterveysongelmasta.
Jos saan lapsia, heitä ei pakoteta harrastamaan MITÄÄN. Urheilua haluan tukea ja osallistua tarvittaessa, mutta jos esim musiikkiharrastukseen ei ole mitään lahjakkuutta, harjoittelu ja harrastuksessa käyminen on pelkkää riitelyä ja rahaakin palaa aivan hulluna, en koe millään tasolla järkeväksi. Pakotettuun ja vaativaan harrastukseen panostaminen ilman harrastajan mielenkiintoa on täyttä ajan- ja rahanhukkaa, jonka voi käyttää paljon paremminkin.
Onneksi opiskeluun ja matkusteluun on aina kannustettu, tosin ehkä sitä olisi voitu tehdä perheen kanssa enemmän. Toisaalta raha oli tiukassa, joten ymmärrän että mieluummin rohkaistaan lapsia matkustamaan itse. Kumpikaan vanhemmistani ei ole ollut mikään koulufiksu tai opiskellut juurikaan, mutta kaikki lapset on kasvatettu arvostamaan opiskelua ja tekemään töitä tavoitteiden eteen. Tämän ansiosta nuo suuret epäkohdat lapsuudessa ei ehkä ole niin isoja juttuja, koska tiedän minulla olevan mahdollisuus valita toisin.
En halua tuomita joitain ihmisryhmiä ulkoisten asioiden perusteella vaan kohtelen lähtökohtaisesti kaikkia ihmisiä tasa-arvoisina ja jos tuomitsen, se johtuu käytöksestä eikä esim. ulkonäöstä, ammatista, uskonnosta tai suuntautumisesta.
Mulla ei ole vielä lapsia, mutta asiaa on silti tullut mietittyä. Omien (toivottavasti tulevien) lapsieni kanssa aion:
- Olla enemmän läsnä. Halata ja kuunnella lapsiani. Opettaa, että joskus itkettää ja joskus naurattaa - tunteiden ilmaisu ei ole heikkous vaan voimavara.
- Tehdä monipuolista kotiruokaa ja innostaa myös lapsia osallistumaan ruoanlaittoon.
- Ylipäätään yrittää innostaa lapsia osallistumaan arkisiin asioihin ikä huomioiden. (Versus oman äitini suosikkikommentit "Et sinä taida osata.", "Parempi että äiti tekee.", "Laita laps asialle ja tee itse perässä."...)
- Matkustella enemmän ja kokeilla perheenä eri juttuja.
- Näyttää omalla esimerkilläni, että tarvittavat toimet kannattaa hoitaa heti pois alta, eikä tuhlata aikaa tilanteen vaikeudesta voivotteluun.
- Puhua asioista suoraan niiden oikeilla nimillä.
Mulla oli siis ihan hyvät vanhemmat (ei väkivaltaa tai päihteitä, ei puutetta ruoasta tai materiasta, koulunkäyntiin kannustettiin), mutta myös etäiset ja monin tavoin paikoilleen jämähtäneet.
En pakota syömään lautasta tyhjäksi vaan saa jättää ruokaa.
En laita ovia lukkoon että lapsi ei pääse kotiin.
Annan lasten kavereiden tulla kylään.
Olen opettanut lapseni puhumaan omista tunteistaan ja miettimään erilaisissa tilanteissa (niin positiivisissa kuin negatiivisissakin), miltä lapsestani tuntuu. Tunteiden tunnistaminen auttaa oikean minäkuvan löytämisessä.
Sanon lapselleni joka päivä, että rakastan häntä. Äitini ei muistini mukaan ole kai koskaan sanonut, että rakastaa minua vaikka tiedän, että olen hänelle tärkeintä maailmassa. Äitini ei tunteistaan minua kohtaan ole kauheasti koskaan puhunut.
Asetan lapselleni perustellut rajat ja opetan ymmärtämään, että teoilla on seuraukset ja ihminen on itse niistä vastuussa.
Kestän lapseni kiukkukohtaukset enkä nimittele häntä hulluksi, jos lapsi on väsynyt ja kiukuttelee, äitini teki näin toisinaan kun olin 12 - 18. En toki hyväksy aina lapseni käytöstä, mutta tilanne käydään sanallisesti ja rauhallisessa ilmapiirissä läpi ts. minä itse pysyn rauhallisena (vaikkei toki aina siltä tunnu).
En kommentoi omaa enkä toisten ulkonäköä, ainakaan vartaloa, lapseni kuullen. Toki jos jollakulla on mielestäni esim. kaunis pusero, voin sanoa vaikkapa miehelleni, että tuolla naisella on ihana pusero eli joskus positiivisessa mielessä mainitsen ihmisten vaatteista jotakin lapseni kuullen. Äitini arvosteli jatkuvasti muiden ihmisten vartaloita ja kertoi, jos joku on lihava, lihonut tms ja seurasi tarkasti, miltä itse näyttää ja vaati meitä lapsia ja isääni kommentoimaan jatkuvasti, miltä hän näyttää. Ja kertoi myös mm. sellaisia mielipiteitä, että pitäisi tuonkin ihmisen vähän katsoa, mitä päälleen laittaa kun on noin lihava yms. Minulle kehittyikin äitini tyylistä arvostella muiden ihmisten ulkonäköä syömishäiriö, jonka poisopetteluun on kulunut koko aikuisikäni.
Isäni oli toisenlainen, mutta valitettavasti hän kuoli kun olin teini-ikäinen.
Olipas terapeuttinen ketju :-D
En keksi oikeastaan mitään. Paitsi mua ei kyllä koskaan kuskattu mihinkään. Itse olen kuskannut paljonkin (täältä on ollut hankalat kulkuyhteydet ja treenit ovat olleet myöhään).