Kerronpa tositarinan vilkkaasta koululaisesta, jota koulussa ei tuettu juurikaan. Arvatkaapa, missä on nyt?

Olen läheltä seurannut erästä tuttavaani, nyt keski-ikäistä miestä, miten hänen koulutiensä meni. Koulussa oli hauskaa, mutta ei kiinnostavaa. Ystävä oli vilkas, innostuva, iloinen ja utelias pieni koululainen. Lapsuuden hän oli elänyt maalla, jossa oli osallistunut talon töihin jo ihan pienestä. Tästä hänelle onkin kasvanut hyvä ja vahva luusto ja lihasvoimaa.

Maalla ei ollut talvisin niin paljon tekemistä, joten ystäväni luki koko pikkukylän kirjaston suurinpiirtein läpi kokonaan. On ymmärrettävää, että koulussa saattoi iskeä turhautuminen, kun monet asiat olivat jo tuttuja aikaisemmin luettujen kirjojen myötä.

Koulu meni niin, että häenllä oli jokaisen lukuvuoden päättyessä niin paljon jälki-istuntoa, ettei niitä voinut istua loppuun lukuvuoden puitteissa. Mutta joka perjantai sitä istuttiin, vuoden läpi.
Jotkut tunnit alkoivat aina niin, että opettaja lähetti hänet "ulos" eli poisti luokasta. Koko tunniksi, joka kerta. Kokeista ystäväni kuitenkin sai ihan hyviä numeroita , joten ehtoja ja luokallejäämisiä ei tullut, toisin kuin opettajat odottivat.

Peruskoulun jälkeen lukio ei tullut kysymykseen,sen verran oli koulunkäynnistä kuitenkin saanut tarpeekseen ja aina sitä huonoa palautetta. Joten ammattia opiskelemaan. Siellä tuli tosin jotain turbbelsia eka vuoden talvella, ja ystäväni erotettiin koulusta. Hän oli kyllä itse oppiaineissa luokkansa paras, mutta se väärin suunnattu ylimääräinen energia toi ongelmia. Kotiin tuli kirje, jossa kiellettiin koskaan astumasta ko. oppilaitoksen ovesta sisälle opiskelemaan mitään.

Siispä töihin. Riskille nuorelle miehelle löytyi töitä ja siinähän sitä tuli vähän tienattuakin. Ja samalla vanhemmat kollegat opetti että ketä kuunnellaan ja ketä totellaan ja että nuoremmat nöössit pitää turpansa kiinni. Saattoi tulla vähän käkättimeen, ennenkuin oppi talon tavoille.

Aikansa töitä tehtyään ystäväni totesi, että tämä pelkkä fyysinen ryynääminen ei ole ihan sitä mitä haluaisin. Hakeutui liki kolmekymppisenä opiskelemaan tutkintoa, siis korkeakoulutasolla.

Nyt on kulunut vuosia aikaa. Ystäväni on edennyt, aivan kuten lahjojensa mukaan kuuluukin, korkealle. On hyvässä asemassa työelämässä, hyvä tulotaso ja mukavasti asiat. Hän on erittäin pidetty ja arvostettu työ- ja ystäväpiirissään. Voisin kertoa jotain lisääkin, josta hänet voisi tunnistaa muutenkin. On senverran tunnettu ja ollut julkisuudessa.
Sitä vaan, että ei kaikki vilkkaat ja koulussa huonosti ymmärretyt poikalapset päädy nuorisovankilan kautta pidempiä tuomioita istumaan , tai kitumaan työttöminä jossain koyhyyslähiöissä.

Kyllä voi onnistuakin , kun vaan jaksaa yrittää ja on hyvällä asenteella liikkeellä.
Ystäväni on aina ollut positiivinen, hän on aina ollut sitä mieltä että elämä on mahdollisuus, ja jokainen päivä on hänestä kiinnostava ja uusi seikkailu. Sillä asenteella on kiva elää ja kadehdin sitä häneltä usein.

Häntä tuettiin aina ja kokonaisuudessaan aina kotoa. Mikään ongelma koulussa tai huonot arvostelut opettajilta, eivät horjuttaneet vanhempien uskoa poikaansa. Kyllä se minusta sieltä lähtee.

En tajua tuota koulun syyttämistä ja syyllistämistä. Voihan sekin vaikuttaa, mutta kyllä kotoa ja omasta itsestä lähtee loppupeleissä kaikki.