Miten nämä 30-40v ikisinkut pärjäävät ensimmäisessä parisuhteessaan?

Samaa olen miettinyt nyt kun joka ikinen paikka pursuaa tällaisten ikisinkkujen itkua. Veikkaanpa, että 30-40 vuotias aina sinkkuna ollut tyyppi on aika kaavoihinsa kangistunut ja katkera, joten hänen kanssaan parisuhde olisi yksinkertaisesti mahdottomuus. Varsinkin jos toisella on takanaan 15-20 vuotta aikaa, jossa hän on ollut parisuhteessa tai useammassakin, on ehkä lapsia ja hän on elänyt normaalia perhearkea siihen liittyvine asioineen. Ikisinkun kokemattomuus kaikessa parisuhteen asioissa saisi varmaan aikaan ihan ihmeellisiä tilanteita, joita parisuhteessa ollut ei vain pysty ymmärtämään. Tottakai ikisinkku pystyy mukautumaan jonkun verran, mutta miksi ihmeessä hän sitten on ikisinkku jos kerran olisi hyvää materiaalia ollut aikaisemminkin?

Juu, en lähtisi opettamaan arkea yhdellekään ikisinkulle. Liian hankalaa.

Vierailija kirjoitti:

Haistan ilmassa oletusta, että ikisinkku on sosiaalisesti kyvytön ja/tai kaavoihin kangistunut.

Ei sen todellakaan tarvitse olla niin. Ihan normaalitkin ihmiset voivat olla sinkkuina pitkään.

Näinpä. Hyvin lievät mt-ongelmat voivat ajaa parisuhdemarkkinoiden ulkopuolelle. Samoin työttömyys. Tai pienessä kaupungissa asuminen.

Hieno homma AP, että sinua pohdituttaa etukäteen mahdollinen kumppanin löytyminen. Jos tapaat näin vanhoilla päivilläsi jonkun kivan, niin suhde joko toimii tai ei toimi. Sama juttu parikymppisillä.

Joissain tapauksissa voi olla jopa onnellisempi ja tyytyväisempi, kun ei ole aiempien parisuhteiden painolastia mukanaan. Ei esim ensimmäisenä epäile toista naista, jos mies alkaa kohottaa kuntoaan käymällä lenkillä. Mies siis tosiaan voi vain kohottaa omaa kuntoaan eikä kuten exä, joka aloitti kuntoilun vasta tavattuaan uuden naisen. Tai kun mies ostaa saunakaljan, ei ensimmäisenä tule mieleen, että jaahas, nyt se alkaa dokaamaan niinkuin exäkin. 

Vierailija kirjoitti:

Parisuhde varmaan sujuu yhtä hyvin tai paremmin kuin kymmenissä pedeissä ja suhteissa pyörineillä. Itse en arvosta ihmisiä, jotka suorastaan roikkuvat parisuhteissa, jotka eivät ole kummoisia. Sellaisia ihmisiä ohjaa pelko, ei rakkaus. Sinkkuna kauan ollut sen sijaan tietää, että yksin pärjää hyvin. Siten on aikaa odottaa ihmistä, josta välittää.

Ihanan mustavalkoinen kirjoitus! Sinä ilmeisesti olet varsinainen asiantuntija ihmissuhteissa, varsinkin kaikkien muiden ihmissuhteissa! :D

M90 kirjoitti:

Oon 26 vuotias mies, ja kokemus naisista pyöreä 0. Oon ollut kuntouttavassa työtoiminnassa yli 4 vuotta. Viimeksi olin palkkatyössä kesällä 2011. Muutin yksin asumaan heinäkuun viimenen päivä 2015. Parisuhteeseen päätyminen on utopiaa mulle.

Olet niin nuori, että sinulla ei mielestäni ole mitään hätää tämän asian suhteen, jos niin haluat.

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen miettinyt nyt kun joka ikinen paikka pursuaa tällaisten ikisinkkujen itkua. Veikkaanpa, että 30-40 vuotias aina sinkkuna ollut tyyppi on aika kaavoihinsa kangistunut ja katkera, joten hänen kanssaan parisuhde olisi yksinkertaisesti mahdottomuus. Varsinkin jos toisella on takanaan 15-20 vuotta aikaa, jossa hän on ollut parisuhteessa tai useammassakin, on ehkä lapsia ja hän on elänyt normaalia perhearkea siihen liittyvine asioineen. Ikisinkun kokemattomuus kaikessa parisuhteen asioissa saisi varmaan aikaan ihan ihmeellisiä tilanteita, joita parisuhteessa ollut ei vain pysty ymmärtämään. Tottakai ikisinkku pystyy mukautumaan jonkun verran, mutta miksi ihmeessä hän sitten on ikisinkku jos kerran olisi hyvää materiaalia ollut aikaisemminkin?

Juu, en lähtisi opettamaan arkea yhdellekään ikisinkulle. Liian hankalaa.

Huh, kuulostatpa katkeralta.

"Ikisinkun kokemattomuus kaikessa parisuhteen asioissa saisi varmaan aikaan ihan ihmeellisiä tilanteita, joita parisuhteessa ollut ei vain pysty ymmärtämään."

Ja ymmärsinkö oiken: mielestäsi alle kolmekymppisillä on joku sisäänrakennettu tietoisuus siitä, miten toimia 110 % oikein ensimmäisessä parisuhteessa? Ja kolmenkymmen ikävuoden jälkeen tämä katoaa?

Jos näin on, niin miksi kukaan parikymppisenä aloittanut eroaa? Suhdetaidothan on sinun mukaasi tuolloin täydelliset, joten miksi erot?

So many questions o.O

Vierailija kirjoitti:

Samaa olen miettinyt nyt kun joka ikinen paikka pursuaa tällaisten ikisinkkujen itkua. Veikkaanpa, että 30-40 vuotias aina sinkkuna ollut tyyppi on aika kaavoihinsa kangistunut ja katkera, joten hänen kanssaan parisuhde olisi yksinkertaisesti mahdottomuus. Varsinkin jos toisella on takanaan 15-20 vuotta aikaa, jossa hän on ollut parisuhteessa tai useammassakin, on ehkä lapsia ja hän on elänyt normaalia perhearkea siihen liittyvine asioineen. Ikisinkun kokemattomuus kaikessa parisuhteen asioissa saisi varmaan aikaan ihan ihmeellisiä tilanteita, joita parisuhteessa ollut ei vain pysty ymmärtämään. Tottakai ikisinkku pystyy mukautumaan jonkun verran, mutta miksi ihmeessä hän sitten on ikisinkku jos kerran olisi hyvää materiaalia ollut aikaisemminkin?

Juu, en lähtisi opettamaan arkea yhdellekään ikisinkulle. Liian hankalaa.

Opettamaan arkea?? Enpä ole alentuvampaa kommenttia hetkeen lukenut.

Olin ikisinkku ebkä koskaan seurustellut. Olin todella nirso enkä halunnut huonoa suhdetta vaan mieluummin olin yksin. Viihdyn itsekseni ja tarvitsen paljon tilaa ja omaa rauhaa. Lisäksi tunnen kemiaa vain todella harvoja miehiä kohtaan.

Tapasin mieheni 42-vuotiaana ja heti ensi näkemältä tiesin, että tuo se on. Oli aivan valtavaa kemiaa. Ap:n mielestä varmasti 'jännämies', komea ex naistenmies ja ollut suurimman osan elämästään parisuhteessa ja pari kertaa naimisissakin.

Aloimme seurustella, muutettiin yhteen ja nyt jo vuosia naimisissa. Se on vaatinut sopeutumista. Minulta, että tottuu toiseen ihmiseen kodissa. Mies on onneksi hyvin joustava, antaa tilaa ja ymmärtää.

Ajan miehen usein ulos kotoa, kun haluan olla yksin ja hän tykkää, kun saamennä vapaasti ja harrastaa. Ei nyhjätä kylki kyljessä ja kumpikin viihtyy. Nukummekin eri huoneissa minun vaatimuksestani, kun en osaisi nukkua yhdessä kenenkään ksnssa, erinomaista seksiä on melkein joka päivä silti vielä näin vuosien jälkeen ja kemiaa on yhtä paljon kuin alussakin.

Eli ihmeen hyvin sujuu tämä ikisinkun parisuhde aikuisena keski-iässä aloitettuna. Ei tosin sopisi sellaisen vastakappaleen kanssa, joka haluaisi elää symbioosissa ja tehdä kaiken yhdessä ja nukkua yhdessä.

Vierailija kirjoitti:

Olin ikisinkku ebkä koskaan seurustellut. Olin todella nirso enkä halunnut huonoa suhdetta vaan mieluummin olin yksin. Viihdyn itsekseni ja tarvitsen paljon tilaa ja omaa rauhaa. Lisäksi tunnen kemiaa vain todella harvoja miehiä kohtaan.

Tapasin mieheni 42-vuotiaana ja heti ensi näkemältä tiesin, että tuo se on. Oli aivan valtavaa kemiaa. Ap:n mielestä varmasti 'jännämies', komea ex naistenmies ja ollut suurimman osan elämästään parisuhteessa ja pari kertaa naimisissakin.

Aloimme seurustella, muutettiin yhteen ja nyt jo vuosia naimisissa. Se on vaatinut sopeutumista. Minulta, että tottuu toiseen ihmiseen kodissa. Mies on onneksi hyvin joustava, antaa tilaa ja ymmärtää.

Ajan miehen usein ulos kotoa, kun haluan olla yksin ja hän tykkää, kun saamennä vapaasti ja harrastaa. Ei nyhjätä kylki kyljessä ja kumpikin viihtyy. Nukummekin eri huoneissa minun vaatimuksestani, kun en osaisi nukkua yhdessä kenenkään ksnssa, erinomaista seksiä on melkein joka päivä silti vielä näin vuosien jälkeen ja kemiaa on yhtä paljon kuin alussakin.

Eli ihmeen hyvin sujuu tämä ikisinkun parisuhde aikuisena keski-iässä aloitettuna. Ei tosin sopisi sellaisen vastakappaleen kanssa, joka haluaisi elää symbioosissa ja tehdä kaiken yhdessä ja nukkua yhdessä.

Niin vielä, varmaan vähän sama kuin ylempänä joku kirjoitti ikisinkusta miehestä, joka ei huomioinut ja jonka kanssa kirjoittaja eli rinnan eikä yhdessä. Sopii varmaan minuunkin. Elämme miehen kanssa nimenomaan rinnan ja ilmeisesti kumpikin tykkää siitä.

.

Ei yhteisiä rahoja, kaikki erillään, kumpikin tekee omat kotityöt, eri harrastukset ja puuhat. Hänelle kai myös samalla vapautta kyselyistä ja nalkutiksesta toivoakseni. Seksi on parempaa, kun ei olla liian läheisiä tyyliin sisko ja veli ja säilyy tietty etäisyys.

Toisaalta mies valittaa kyllä välillä sitä, etten huomioi tarpeeksi. En vaan ole sellainen tyyppi. Ja siksi hän takuulla alussa minusta kiinnostuikin, kun olin viileän etäinen ja oli haastetta, hän on tosiaan ollut melkoinen naistenmies. Eli en minä nyt sitten yhtäkkiä muutu viileästä, itsenäisestä ja etäisestä luonteesta huomioivaksi ja takertuvaksi tietenkään. Minun pitäisi vähän opetella toisen huomioimista, mutta mikään hellyys tms ei tule luonnostaan. Olen enemmän tunteettoman seksinharrastaja kuin romanttinen pusuttelija.

Mä väitän olevani keskimääräistä parempi kumppani, jos joskus joku nainen mut kelpuuttaa. Ainakin jos seksiä ei lasketa mukaan. Osaisin varmasti ottaa toisen huomioon enkä ole mitenkään itsepäinen, erakkomainen luonteeltani enkä suutu helposti

Hyvin kai. Monet niistä ovat ihmisiä joilla on asiat kunnossa.