Sain esikoisen 20-vuotiaana ja mulla oli kyllä ammatti jo ja työ!

...Mutta ei mitään arvostettua ammattia tai työtä."

Miksi ihmeessä työn pitäsi olla jotenkin erityisen arvostettavaa? Minä ainakin arvostan mitä hyvänsä rehellistä työntekoa. Sen sijaan minulla hieman on ongelmia arvostaa heitä, jotka olettavat, että meidän muiden (veronmaksajien) olisi kustannettava heidän elämänsä, koska he eivät halua tehdä jotain työtä, jota ei ni-in arvosteta. 

Täällä myös nuorehko koululaisten äiti ja kaikkien vastoinkäymistenkin jälkeen onnellinen siitä että halusin ja sain lapset (monen mielestä aivan liian) nuorena. Oon monesti pohtinut, että nyt olisin aivan liian mukavuudenhaluinen siihen kaikkeen. Mua lapsiarki on jalostanut ja kasvattanut juuri oikeassa kohtaa elämää. Pohja miltä ponnistin, ei ollut kovin vahva, mutta siihen nähden ollaan pärjätty hyvin. Opiskelin lasten jälkeen, mikä oli raskasta, mutta tehokasta, koska jäi kaikki oheistoiminta pois ja keskityin vaan itse asiaan. Silti koulustakin jäi muutama ihminen kaveripiiriin. Etenkin raha ja sen vähyyden kanssa kikkailu on kasvattanut luonnetta ja sitä sisältöä on joutunut etsimään muista asioista. Osaan iloita pienestä ja usein semmosista asioista, joita ei rahalla saa. Hämmästelen sitä, miten moni puhuu vaan siitä, mitä on ostanut tai missä on matkustanut.

Näen kyllä ne hyvät puolet, joita on siinä, että hankkii lapset sitten kun kaikki on ns. valmista. Suurin osa omista kavereista on tehnyt niin ja kunnioitan myös sitä tietä. Ihana palata siihen pikkulapsiarkeen heidän pientensä kanssa aina silloin tällöin.

Se mikä pitää kestää, kun poikkeaa massasta, on iänikuinen epäilys. Minun ymmärrystä ja kykyä olla äiti on epäilty matkan varrella monesti. Ekalla kerralla sain ihan hirveää kohtelua mm. hoitohenkilökunnalta. Ja sen jälkeen niin monen tutun ja tuntemattoman toimesta. Ja niin on monet joutuneet syömään sanansa ja toteamaan jälkeenpäin olleensa väärässä. Nykyään on enemmän ihasteltu, miten hyväkäytöksisiä ja mainioita lapsia mulla on ja miten kovasti olen tehnyt töitä oman työurani suhteen. Välillä iski epätoivo, että onko tässä kasvattamisessa ja kaikkensa yrittämisessä mitään järkeä, mutta se kannatti! Mitä enemmän epäiltiin, sitä enemmän sisuunnuin ja yritin.

Yritän miettiä, mistä olisin jäänyt paitsi. Yksin olen asunut ja matkustanutkin joskus. Semmosta nuoruuden huolettomuutta en olisi voinutkaan kokea menneisyyden vuoksi. Ja nykynaiselle ei taida edes olla sopivaa aikaa olla äiti, kun paine opiskella/elää nuoruutta/tehdä uraa/olla menettämättä saavuttamaansa asemaa on niin suuri. On siis vaan koitettava löytää sopiva hetki itselle jos äidiksi haluaa.