Lue keskustelun säännöt.
Miehen perheessä ei keskustella. Ahdistaa.
16.01.2017 |
Käymme usein miehen vanhempien luona, muuten vain tai kutsuttuna syömään. Heidän luona ei kuitenkaan keskustella. Siis miehen äiti tai isä kysyy meiltä nopeasti kuulumiset ja kertoo omansa, mutta keskustelua niistä ei synny. Eikä oikein muustakaan, esim. jostain ajankohtaisesta jutusta tai uutisista tms. Istutaan sohvalla aika hiljaa tai ruokapöydässä hiljaa. Mies usein kaivaa kännykkänsä esille ja "katoaa" sen taakse. Minä olen tottunut vilkkaaseen keskusteluun ja yritän aloittaa puheenaiheita monenlaisista asioista ja kysellä miehen isältä sen harrastuksesta jne. Saan aika yksisanaisia vastauksia ja minulta ei kysytä mitään takaisin sitten kun ne kuulumiseni on kyselty. En ymmärrä, hiljaa oleminen ahdistaa minua. Ei omassa kotona, mutta kun ollaan "kylässä". Mistä tämä voi johtua? Miehen molemmat vanhemmat pitävät minusta ja haluavat tavata minua, eli ei se voi minunkaan vika olla. Tuntuu myös epäkohteliaalta, että viihdyttäjän rooli jää minulle ja mies ei sano siellä usein sanaakaan vaikka haluaa että menemme käymään.
Kommentit (37)
Niin, ja lisään, että puhumattomuushan on ongelma. Sitä se on, etenkin kun sinä olet tottunut puhumaan. Todennäköisesti he eivät myöskään puhu ongelmista suoraan, vaan asiat ns. vaietaan kuoliaaksi tai ohitetaan. Näin oman kokemukseni mukaan. Täytyy vaan yrittää ymmärtää, koska tosiaan kyseessä on aika vaativa taito, jota ei opi, jos ei edes tiedosta asiaa saati ole halua muuttua (vrt. miehen perhe).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuten joku jo sanoi, miehesi tietää vastauksen tähän. Kysy häneltä.
Tai, anna kun arvaan: hän ei puhu?
Vierailija kirjoitti:
Kuten joku jo sanoi, miehesi tietää vastauksen tähän. Kysy häneltä.
Tai, anna kun arvaan: hän ei puhu?
Olen kysynyt mieheltä ja hänen vastaus oli että "kun ei ole mitään sanottavaa". Ap.
Minullakin on tuollainen perhe, ja olen aikuisiällä ihan opettelemalla opetellut keskustelemaan. Meillä ei siis puhuttu _mistään_ paitsi korkeintaan säästä eikä siitäkään saanut olla eri mieltä. Aika huono juttu ottaen huomioon, että äitini esimerkiksi sairasti vakavasti lapsuudessani... mutta mitäpäs tuosta tosiaan keskustelmaan. Yök.
Kyläilin aikoinaan exäni vanhempien luona, he asuivat todella syrjässä ja kaukana, joten menimme sinne viikonlopuksi... Oli melkoinen järkytys, kun hänen vanhempansa eivät puhuneet mitään. Yksinkertaiseen kysymykseen sai kyllä lyhyen vastauksen, mutta sekin tuli niin vaimeasti mumisemalla, ettei siitä tolkkua ottanut, enkä kehdannut kovin monesti kysyä 'mitä'. Olen itsekin introvertti ja pelkään sosiaalisia tilanteita, mutta olen kovalla vaivalla opetellut keskustelemaan vieraidenkin ihmisten kanssa normaalisti, mutta exän vanhempien kanssa siitä ei vai tullut mitään. He eivät puhuneet keskenäänkään, ja siinä talossa oli niin hiljaista, että aloin itsekin vaistomaisesti puhua kuiskaamalla. Pahinta oli, että se oli tosiaan niin syrjässä, että lähimpään naapuriinkin oli kilometri, eikä siellä ollut MITÄÄN tekemistä eikä mihinkään päässyt. Istuimme exäni entisessä huoneessa ja kuiskimme. Hänen vanhempansa sanoivat koko viikonlopun aikana ehkä 20 sanaa yhteenlaskettuna, joista parista sain selvää. Painajaismainen viikonloppu, mutta sen jälkeen en enää ihmetellyt miksi ex oli niin toivoton hissukka seurassa. Voin niin kuvitella aloittajan tilanteen, uskomattoman kiusallista.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten joku jo sanoi, miehesi tietää vastauksen tähän. Kysy häneltä.
Tai, anna kun arvaan: hän ei puhu?
Olen kysynyt mieheltä ja hänen vastaus oli että "kun ei ole mitään sanottavaa". Ap.
No niin! Ja miksi vielä täällä kyselet kun jo kerran tiedät vastauksen?
Nyt sinun tarvii enää kasvaa ihmisenä sen verran, että pystyt olemaan ahdistumatta. Ongelma ratkaistu.
Siis eikö kukaan ota kantaa tuohon kännykän näpräilyyn ja siihen, että kotona (ei appivanhempien) luona voisi keskustella että "nyt loppuu se kännykän näpräily, kun vanhemmillasi ollaan, ei tunnu kivalta olla ainut, joka yrittää keksiä puhuttavaa, ne on SUN vanhemmat!!!!!!!". Mitä ihmeen lapas-touhua tämä on. Jumalauta yli kolmikymppiset ihmiset!!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kyläilin aikoinaan exäni vanhempien luona, he asuivat todella syrjässä ja kaukana, joten menimme sinne viikonlopuksi... Oli melkoinen järkytys, kun hänen vanhempansa eivät puhuneet mitään. Yksinkertaiseen kysymykseen sai kyllä lyhyen vastauksen, mutta sekin tuli niin vaimeasti mumisemalla, ettei siitä tolkkua ottanut, enkä kehdannut kovin monesti kysyä 'mitä'. Olen itsekin introvertti ja pelkään sosiaalisia tilanteita, mutta olen kovalla vaivalla opetellut keskustelemaan vieraidenkin ihmisten kanssa normaalisti, mutta exän vanhempien kanssa siitä ei vai tullut mitään. He eivät puhuneet keskenäänkään, ja siinä talossa oli niin hiljaista, että aloin itsekin vaistomaisesti puhua kuiskaamalla. Pahinta oli, että se oli tosiaan niin syrjässä, että lähimpään naapuriinkin oli kilometri, eikä siellä ollut MITÄÄN tekemistä eikä mihinkään päässyt. Istuimme exäni entisessä huoneessa ja kuiskimme. Hänen vanhempansa sanoivat koko viikonlopun aikana ehkä 20 sanaa yhteenlaskettuna, joista parista sain selvää. Painajaismainen viikonloppu, mutta sen jälkeen en enää ihmetellyt miksi ex oli niin toivoton hissukka seurassa. Voin niin kuvitella aloittajan tilanteen, uskomattoman kiusallista.
Ai kauheeta. Tuli tuota lukiessakin ihan kamalan ahdistunut olo.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten joku jo sanoi, miehesi tietää vastauksen tähän. Kysy häneltä.
Tai, anna kun arvaan: hän ei puhu?
Olen kysynyt mieheltä ja hänen vastaus oli että "kun ei ole mitään sanottavaa". Ap.
No niin! Ja miksi vielä täällä kyselet kun jo kerran tiedät vastauksen?
Nyt sinun tarvii enää kasvaa ihmisenä sen verran, että pystyt olemaan ahdistumatta. Ongelma ratkaistu.
Ratkaisu sekin. Onko neuvoja miten olla ahdistumatta, tilanteessa joka tuntuu kiusalliselta, vaivaannuttavalta ja ahdistavalta? Ap.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa niiiiin tutulta! :D
Meillä tilanne johtunee ilmeisesti ihan vaan erillaisesta "kulttuurista". Ovat pohjoisesta kotoisin, itse olen etelämmästä. Miehen mukaan perheensä on aina ollut tuollainen.
Ap:ta varmaan ahdistaisi meidän kahvipöydässä töissä. Välillä on 10 äijää (+minä) pöydän ääressä eikä kukaan puhu mitään. Selataan puhelimia tai luetaan lehtiä. Muutama tyyppi yleensä jaarittelee jotain kahvitauon alussa, mutta siitä se sitten aina hiipuu.
Mukavaa, ei haittaa mua ollenkaan. Varsinkin kun äijät puhuu aina jostain omakotitalon remppaamisesta ym mihin mulla ei ole mitään sanottavaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Kuten joku jo sanoi, miehesi tietää vastauksen tähän. Kysy häneltä.
Tai, anna kun arvaan: hän ei puhu?
Olen kysynyt mieheltä ja hänen vastaus oli että "kun ei ole mitään sanottavaa". Ap.
No niin! Ja miksi vielä täällä kyselet kun jo kerran tiedät vastauksen?
Nyt sinun tarvii enää kasvaa ihmisenä sen verran, että pystyt olemaan ahdistumatta. Ongelma ratkaistu.
Ratkaisu sekin. Onko neuvoja miten olla ahdistumatta, tilanteessa joka tuntuu kiusalliselta, vaivaannuttavalta ja ahdistavalta? Ap.
Keksit tekemistä? Kudot, värität, luet, jne.
Uh, oikein alkaa ahdistaa tämän ketjun lukeminenkin! x) Mä olen itse aikalailla hissukka myös, en mikään seuraleidi todellakaan. Yritän kyllä pitää keskustelua yllä ja käyttäytyä niin että kaikilla olisi rento ja mukava fiilis -monesti vaan menen niin lukkoon ettei se onnistu. Puhumattomuus iskee päälle varsinkin silloin kun koen olevani jotenkin alakynnessä tai jos tuntuu että minuun suhtaudutaan jotenkin varauksellisesti. Se on tietty kauhea kierre; jos itse koen että muhun suhtaudutaan varauksellisesti, käyttäydyt itse varauksellisesti muita kohtaan jne.
Jos taas koen asemani ja oloni porukassa varmaksi, silloin on paljon helpompaa olla rento ja jututtaa muitakin, tehdä muiden oloa mukavaksi ja saada muitakin rentoiutumaan. Jos taas porukka on tosi iso ja siinä on paljon äänekkäitä ihmisiä, koen herkästi jääväni ilman suunvuoroa ja ihan kiltisti tyydyn kuuntelemaan muiden juttuja. Se ei välttämättä ole mulle itselleni silti vaivaannuttavaa jos porukka on tuttua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinua ahdistaa, koska koet, että sinun pitää ylläpitää oman kaavasi mukaista "kyläily- tilanteen ilmapiiriä ja mallia". Jos päästät irti tuosta päässäsi olevasta kaavasta, niin ahdistus häviää. Hyväksy se, että miehellesi ja vanhemmillesi on tärkeää aina silloin tällöin tavata ja olla yhtäaikaa samassa tilassa, mutta heille ei ole tärkeää keskustella ja rupatella. Sinulla ei ole velvollisuutta ylläpitää keskustelua, jos toiset eivät sitä tee. MUTTA sinun pitää oikeasti hyväksyä tilanne ja olla ihan rentona ja ystävällisenä siinä, jottei sinusta huo jotain epämääräistä epämukavaa ahdistuneisenergiaa vierailun aikana.
Itse ottaisin mukaan jonkun lehden, jota voisi siinä sohvalla istuskellessa selailla ja vaikka kevyesti jotain lukemaansa kommentoidakin, jos tuntuu liian vaikealta vaan istua siinä ja ajatella omiaan ellei joku muu jotain juttele.
Eikä sille puhumattomuudelle todennäköisesti mitään sellaista "syytä" ole, jonka voisi jotenkin ratkaista. Ainut mitä sinä voit ratkaista on oma suhtautumisesi asiaan ja käytöksesi noissa tilanteissa. Kunhan saat päässäsi selväksi sen, että he ovat mitä ovat ja miehesi käytös tuolla on hänelle se luonteva tapa "käydä kotona" ja hyväksyt sen ja sitten ymmärrät, että sinulla ei ole velvollisuutta yrittää muuttaa tuota vuorovaikutustilannetta tai jotenkin kannatella sitä, niin voit rentoutua eikä tilanne enää sinua ahdista.
Miehen äiti valittaa minulle miehen selän takana siitä että poikansa aina vaan näprää kännykkää kun tulee käymään. (En viitsi kommentoida tuohon valitukseen mitään yleensä vaan vaihdan puheenaihetta). Eli ehkä he eivät ole kuitenkaan tyytyväisiä puhumattomuuteen vaan "pinnan alla kytee"? Siksi olen yrittänyt ottaa sitä keskustelun ylläpitäjän roolia, koska havaitsen että eivät he tyytyväisen rentoina itsekään hiljaa istu. Ap.
Täällä on annettu hyviä neuvoja ja näkökulmia. Ei ole itsellä kokemusta tuosta tilanteesta, mut kun yritän kuvitella itseni siihen tilanteeseen niin voisin ehkä yrittää jotain tällaista (enkä kokisi sitä mitenkään et mun vastuulla vaan vähän yrittäisin ns. kepillä jäätä) et ois jotain keskustelua vaik se ei heille niin luontaista olekaan. Esim. Sanoit et tv on aina kiinni: mitä jos ehdottaisit et katsoisitte jonkun elokuvan tai tv:tä? Sitähän voi tuijottaa puhumatta mitään mut _jos ehkä kun_ kaikki seuraisi tai edes vilkuilisi sitä, siitä voisi saada jotain keskustelua. Ja jos ei niin itse kyl ainakin kommentoisin seurassa kun teen niin muutenkin ja se on mulle luontaista. Jos se ei synnytä keskustelua, mut ehkä kuitenkim kiinnittää kaikkien huomion niin sit kaikki keskittyy samaan asiaan.
Ja jos heillä ei ole tv:tä niin sit meni mönkään tää mun neuvo. :D
No, hänen perheessään on tuollainen puhumattomuuden kulttuuri. Se ei ole kovin harvinaista suomalaisissa perheissä. Puhumaan oppiminenhan on taito siinä missä moni muukin. Jos sitä ei ole opetettu, ei sitä osaa. Itse olen myös sellainen, että kykenen keskustelemaan ja pitämään yllä keskutelua aina ja missä vain, miehen perhe samankaltaisempi kuin sinun. Siis puhuvat kyllä jotain, mutta eivät samoin kuin oma perheeni.