Lapsi masentuneen miehen kanssa?

Sinänsä totta että kyllä masentunutkin voi olla hyvä vanhempi.

Mutta kun masennuksesta ei päästä yhtään mihinkään millään taistelulla. Mies todennäköisesti masentuu koska suhtautuu noin armottomasti itseensä.

Lasta ei tuon miehen kanssa kannata hankkia koska lapsi ei suhtaudu itseensä kuten vanhempi lapseen, vaan kuten vanhempi suhtautuu itseensä.

Tuollaiseen masennus-itsekuri-kierteeseen tyytynyt isä siis vain siirtää tuon tyylin lapselleen jolla ei sitten ole samanlaisia mahdollisuuksia selvittää ongelmiaan kuin isällä on.

Minusta lääkityskään ei ratkaise tuollaista. Jos mies on töissä, hänellä on hyvät mahikset saada esimerkiksi työterveyden kautta psykiatrin B-lausunto ja pari vuotta kelaterapiaa.

Jos mies siihen ruljanssiin alkaa niin itse harkitsisin lasta, mutta missään nimessä en jos hänen tyylinsä selvitä vaikeuksista on tuollainen "miehistely".

Todellakin yritätte lasta jos sellaista yhdessä haluatte! Masennus on sinänsä vain sairaus toisten joukossa. Jos omaa tukiverkkoa ei ole, neuvolasta ym voi kysyä jo vaikka ihan ennen raskauttakin miten ja mistä saa tukea ja apua asioihin.

Toki olisi hyvä että mies kävisi vaikka keskustelukäynneillä jossain, olisi tukea. Eikä aina tarkoita itsekkyyttä tai ettei halua ottaa ammattiapua - voi olla myös niin ujo, tai häpeää, ettei kehtaa pyytää apua. Etenkin jos ei mene mitenkään kovin huonosti, kun ajattelee että muilla menee huonommin. Itse olen hiukan samanlainen oman masennukseni kanssa, tosin olen jo vuosia käynyt keskustelemassa terapeutin tms kanssa..

Lapsettomuus voi myös lisätä masennusta, ja lapsi tuo iloa ja onnea perheeseen. Ja etenkin jos valmiiksi asennoituu että toinen ei välttämättä jaksa samalla tavalla, tietää sen ja voi pyytää muilta apua ym. Kuin jos sairastuu masennukseen vasta myöhemmin, se tulee ilman että siihen on valmistautunut ja toinen vanhempi katkeroituu kun 'toinen ei ikinä'...

Masennus ei missään nimessä tarkoita aina sitä että makoillaan pohjamudissa, vaivutaan psykoosiin tai muuta vakavempaa. Ei vaikka olisi vakava masennus. Itse en syö lääkkeitä, sairastan vakavaa uusiutuvaa masennusta ja ahdistushäiriötä ja olen pienen lapsen yksinhuoltaja. Pärjätään hienosti, ja lastenpsykologi kehuu joka kerta käydessään meidän kotia (on perussiisti), ja mun ja lapsen suhdetta ja että on elämän arvot ja järkevä ajattelu lapsen kasvatusta ajatellen.

T. Masentunut nainen

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kärsin itse toistuvasta masennuksesta ja se on yksi syy miksi en aio hankkia lapsia. Kaikille on parempi niin. En halua olla syyllinen siihen että yksikään lapsi joutuu kärsimään masentuneesta ja poissaolevasta vanhemmasta, kun valitettavasti jo etukäteen tiedän että se olisi hyvin todennäköistä. Enkä tosiaan näitä masennusgeenejäkään halua siirtää eteenpäin. Lasten hankkiminen on jo lähtökohtaisesti itsekästä (kehtaako joku oikeasti väittää että syy on jotain muuta kuin "minä haluan"), mutta masentuneena vielä itsekkäämpää. 

Ikävää, että masennuksesi uusii säännöllisesti.

Muistathan kuitenkin, että kaikilla ei näin ole. Minä olen moniongelmaisen mt-häiriöisen äidin lapsi, mutta olen kyllä onnellinen siitä että olen olemassa. Äitikin oli monilta osin ihan hyvä äiti, parempi olisi ollut jos olisi hoitanut itseään. 

Itse olen sairastanut kerran masennuksen ja toipunut siitä. Terve ja lääkkeetön olen ollut melkein 10 vuotta. En epäröi hankkia lapsia, vaikka tiedän että minulla voi olla geneettinen alttius masentua. Tiedän mistä apua saa ja kannan vastuuni mielenterveyteni hoidossa.

Kaikilla meillä on geneettisia alttiuksia eri sairauksiin ja lähes kaikilla suomalaisilla on suvussa mielisairauksia. Onneksi pelkkä alttius ei ketään sairastuta.

Olet ihan oikeassa, että kaikilla ei uusiudu ja masennuksesta voi toipua. Hienoa että sinun kohdallasi on ollut näin päin. Ap:n kertomasta sain kuitenkin sen kuvan, että miehellä on toistuva masennus ja siitä näkökulmasta jaoin myös oman näkemykseni. En todellakaan väitä että kokemus masennuksesta tekisi kenestäkään huonompaa vanhempaa, oikeastaan asia on varmasti toisin päin. Mutta siinä vaiheessa kun itse tietää että uusiutumisriski on todella suuri ja mitkään keinot eivät tunnu auttavan tai normalisoivan elämää (ap:n tapauksessa mies ei ilmeisesti edes suostu hakemaan apua tai kantamaan tuota mainitsemaasi vastuuta mielenterveytensä hoidossa), ja tietää mitä masennusjakso pahimmillaan tarkoittaa itselle ja läheisille, puhutaan mielestäni lasten hankinnan kannalta jo varsin kyseenalaisesta tilanteesta. 

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö tässä sitten alkaa harkitsemaan uuden miehen etsimistä, jos ylipäätään haluan lapsia? Täällä aina haukutaan jos tylysti vaan jättää jonkun sairauden takia. Ap.

Ehkäpä sun pitäis miettiä mikä on lapselle parasta, ei sitä mitä muut saattaa sanoa.

Miehelle kypsä asenne sairautensa hoitoon ja tukiverkko kuntoon, niin sitten kannattaa vasta aloittaa asian harkitsemista.

Mutta jos ei halua apua, ja sä ehdottomasti haluut lapsen, ehkäpä kannattaa etsiä toinen kumppani, jok on valmis jakamaan arjen vastuun aikuismaisesti.