Lue keskustelun säännöt.
Lapsi masentuneen miehen kanssa?
14.01.2017 |
Kellään kokemuksia? Olemme yhdessä haaveilleet lapsesta, mies siis myös hyvin paljon. Mutta mies on masentunut, masennuskausia tulee ja menee, välillä on hyviäkin viikkoja. Töissä käy kyllä mutta muuten ei välttämättä jaksa kiinnostua mistään muusta kuin makaamisesta. Mitä ajatuksia tästä?
Kommentit (24)
Lapsellekin tulee paskat depressiogeenit. Kannattaa sen verran rotua jalostaa, että jätät lapsen tekemättä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä tiedän bipo-äidin, joka on saanut lapsen. Vähän vanhemmalla iällä ja varmasti huolella harkittuna. Lapsen isä vahvasti mukana lapsen hoidossa ja käsittääkseni perheellä menee hyvin .
Kaikki me siirrämme sairaita geenejämme eteenpäin. Kuka mitäkin.
Meidän perheessä oireillaan lievän masennuksen kanssa. Lapset ovat kuitenkin jo yli 10 v. Ja ovat suuri ilomme.
Tsemppiä teille, mihin päädyttekin!
Vierailija kirjoitti:
Onko mies yli 40?
36 on mies, minä ihan saman ikäinen. Ap.
Kärsin itse toistuvasta masennuksesta ja se on yksi syy miksi en aio hankkia lapsia. Kaikille on parempi niin. En halua olla syyllinen siihen että yksikään lapsi joutuu kärsimään masentuneesta ja poissaolevasta vanhemmasta, kun valitettavasti jo etukäteen tiedän että se olisi hyvin todennäköistä. Enkä tosiaan näitä masennusgeenejäkään halua siirtää eteenpäin. Lasten hankkiminen on jo lähtökohtaisesti itsekästä (kehtaako joku oikeasti väittää että syy on jotain muuta kuin "minä haluan"), mutta masentuneena vielä itsekkäämpää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yksi ongelma on siis se, että haluamme molemmat lapsia, ja ikää siis molemmilla 36. Loputtomasti aikaa ei ehkä ole enää.. Olemme olleet yhdessä viisi vuotta. Miehellä on ollut noita "huonoja jaksoja" koko suhteemme ajan silloin tällöin, ymmärtääkseni myös ennen tapaamistamme. Ei ole missään hoidossa, koska kuulemma se osaa selättää masennuksen aina sellaisella taistelumielialalla, johon pääsee kun on ensin synkistellyt ensin jonkun aikaa. Ap.
Vierailija kirjoitti:
Yksi ongelma on siis se, että haluamme molemmat lapsia, ja ikää siis molemmilla 36. Loputtomasti aikaa ei ehkä ole enää.. Olemme olleet yhdessä viisi vuotta. Miehellä on ollut noita "huonoja jaksoja" koko suhteemme ajan silloin tällöin, ymmärtääkseni myös ennen tapaamistamme. Ei ole missään hoidossa, koska kuulemma se osaa selättää masennuksen aina sellaisella taistelumielialalla, johon pääsee kun on ensin synkistellyt ensin jonkun aikaa. Ap.
No ei missään tapauksessa, jos mies ei ole edes hoidon piirissä. Tuo "synkistelen jonkin aikaa ja taistelen sitten itseni ylös"-strategia ei todellakaan luo turvallista ja hyvää kasvuympäristöä niille lapsille.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kärsin itse toistuvasta masennuksesta ja se on yksi syy miksi en aio hankkia lapsia. Kaikille on parempi niin. En halua olla syyllinen siihen että yksikään lapsi joutuu kärsimään masentuneesta ja poissaolevasta vanhemmasta, kun valitettavasti jo etukäteen tiedän että se olisi hyvin todennäköistä. Enkä tosiaan näitä masennusgeenejäkään halua siirtää eteenpäin. Lasten hankkiminen on jo lähtökohtaisesti itsekästä (kehtaako joku oikeasti väittää että syy on jotain muuta kuin "minä haluan"), mutta masentuneena vielä itsekkäämpää.
Ikävää, että masennuksesi uusii säännöllisesti.
Muistathan kuitenkin, että kaikilla ei näin ole. Minä olen moniongelmaisen mt-häiriöisen äidin lapsi, mutta olen kyllä onnellinen siitä että olen olemassa. Äitikin oli monilta osin ihan hyvä äiti, parempi olisi ollut jos olisi hoitanut itseään.
Itse olen sairastanut kerran masennuksen ja toipunut siitä. Terve ja lääkkeetön olen ollut melkein 10 vuotta. En epäröi hankkia lapsia, vaikka tiedän että minulla voi olla geneettinen alttius masentua. Tiedän mistä apua saa ja kannan vastuuni mielenterveyteni hoidossa.
Kaikilla meillä on geneettisia alttiuksia eri sairauksiin ja lähes kaikilla suomalaisilla on suvussa mielisairauksia. Onneksi pelkkä alttius ei ketään sairastuta.
Kyllä sellainen masennus tarttuu, varsinkin lapseen. Jos toinen vanhempi ei ota kontaktia lapseen, ole hänestä kiinnostunut, niin kyllä se lapseen vaikuttaa.
Kuitenkin inhorealistisesti ajatellen, millainen nainen edes tuollaista harkitsee, sellainen joka ei oikein parempaakaan löydä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En kannata ajatusta, vauva-arki ilman jaksavaa kumppania, hui kauhistus... eikä ollut sairauksia eikä koliikkia... mutta täysin mun ja miehen voimien varassa...
Mutta millainen tukiverkko sulla olis? Molemmat isovanhemmat terveitä ja innokkaita auttaan? Sitten ehkä, sillä sä tarttisit apua niin lapsen kuin miehen kanssa ja oman jaksamisen...
Mutta jos ei ole, niin ehdottomasti kallistun ein puolelle.
Vierailija kirjoitti:
Yksi ongelma on siis se, että haluamme molemmat lapsia, ja ikää siis molemmilla 36. Loputtomasti aikaa ei ehkä ole enää.. Olemme olleet yhdessä viisi vuotta. Miehellä on ollut noita "huonoja jaksoja" koko suhteemme ajan silloin tällöin, ymmärtääkseni myös ennen tapaamistamme. Ei ole missään hoidossa, koska kuulemma se osaa selättää masennuksen aina sellaisella taistelumielialalla, johon pääsee kun on ensin synkistellyt ensin jonkun aikaa. Ap.
Mitä?? Täysin edesvastuutonta vanhemmuutta tuollainen, ettei edes halua ottaa vastaan oikeaa hoitoa sairauteensa! Sanon tämän sillä koemuksella, joka itsellänikin on masennuksen kokeneena/siihen taipuvaisena ihmisenä, joka on myös äiti. Ennen kuin voi olla oikeasti riittävän hyvä vanhempi lapsellesi, niin oma pää on oltava kunnossa! Mielestäni mieheltäsi todella epäkypsä asenne, että hän ei ilmeisesti edes halua selvittää millaista apua on saatavilla (terapia ja lääkehoito), vaan on mielestään poikeutettu määlläämaan tulevan lapsensa lapsuuden omalla masennuksellaan, jossa velloo sitten kun sattuu itselleen huvittamaan ja perhe katsoo vierestä. Ei lapsia tuollaisen kanssa, piste!
Anteeksi, tämä meni minulla tunteisiin, mutta koska tosiaan omakohtaisesti tunnen sekä masennuksen että vanhemmuuden velvollisuudet, voin sanoa, ettei AP:n miehen asenteella tule hyvää vanhemmuutta. Lapsi ansaitsee parempaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitääkö tässä sitten alkaa harkitsemaan uuden miehen etsimistä, jos ylipäätään haluan lapsia? Täällä aina haukutaan jos tylysti vaan jättää jonkun sairauden takia. Ap.
Mitään masennus geenejähän ei ole olemassa, alttius masennukseen kuten moniin muihinkin sairauksiin on periytyvä. Ei tarkoita sitä, että lapsi sairastuu koskaan.
Kyllä se melko risikaapelia hommaa kyllä on, että aletaan hommata lasta kun jomman kumman vanhemman psyyke on hatara. Siis ihan tieten tahtoen. Onhan mahdollista että jompi kumpi sairastuu lapsen syntymän jälkeen, sitähän ei voi tietää, mutta teidän kohdallannehan te tiedätte jo.
Ei se tarkoita etteikö lapsesta voi kasvaa ihan täysin tasapainoinen ihminen, vaikka toinen vanhempi olisikin sairauden takia poissaoleva ja kaukainen. Sinulle se sen sijaan tuottaa aikamoisen taakan! Pieni lapsi vaatii uskomattomasti voimia ja aikaa, siihen vielä mies joka ei pysty osallistumaan!
Mielestäni vastuullisinta mieheltäsi olisi hakeutua hoitoon nyt heti ja sitoutua siihen. Sitten hänellä olisi suuremmat mahdollisuudet toimia isänä lapselleen. Puhukaa lääkärin kanssa asiasta!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei ikinä. Oma äitini oli masentunut koko lapsuuteni, enkä toivo sitä muille.
Masennus on kuitenkin hyvinkin yleistä.
Vierailija kirjoitti:
Pitääkö tässä sitten alkaa harkitsemaan uuden miehen etsimistä, jos ylipäätään haluan lapsia? Täällä aina haukutaan jos tylysti vaan jättää jonkun sairauden takia. Ap.
Jos miehesi olisi halukas ja aktiivinen ottamaan apua vastaan masennukseensa, niin tilanne olisi toinen. Nyt asenne on todella itsekäs, eli mies ei näe eikä halua nähdä, että tuleva lapsi joutuisi kärsimään hänen sairaudestaan. Toistan: ei sellainen ole hyvää vanhemmuutta.
Mieti ensisijaisesti sitä lapsen etua, AP.
t. nro 12
Vierailija kirjoitti:
Masennus on kuitenkin hyvinkin yleistä.
Masennukseen on kuitenkin mahdollista saada apua, mitä AP:n mies ei ole edes halukas vastaanottamaan. Mitä se kertoo hänestä vanhempana, jonka pitäisi laittaa lapsen etu oman etunsa edelle? Oman pään on oltava kunnossa, tai kippaa omat käsittelemättömät ongelma lapsensa niskaan.
Lapsi on lahja itselle ja yhteiskunnalle. Masennus ei saa olla esteenä perheenlisäykselle. Todella sairasta ja itsekästä ajatella, että pitäisi olla täydelliset geenit että voi siirtää niitä eteenpäin!!!
Lapsi voi sitä paitsi parantaa masennuksen ja tehdä ihmisestä onnellisen. Vielä masentavampaahan olisi kuolla yksin vanhainkodissa!!!
Entäs jos kyseessä olis masentunut nainen? Tuskinpa nousisi silloin tuollaista kakkamyrskyä eikä kukaan vaatisi tekemään vaikka aborttia. Naisten pitää lisääntyä vaikka väkisin hälläväliä sillä onko kiinnostustakaan lastenhoitoon, mutta miehen pitää olla täydellinen suorastaan jumalasta seuraava tehdäkseen jälkeläisiä. Tasa-arvo <3
Älä vain! Lapselle hirveää vanhemmalla ikää, kun alkaa tajuta toisen vanhemmista olevan depis. Ja jos masis pahenee, niin pahimmassa tapauksessa sairastutte muutkin. Vauva-arki voi pistää miehellä kupin nurin lopullisesti. Ja oikeasti masis vanhemmalta periytyy todella helposti eteenpäin.