Oletko menettänyt vanhempasi nuorena? (0 - 30 -vuotiaana)

Menetin äitini viime kesänä täysin yllättäen. Olen 24 vuotias..

Voimia sinulle ja perheellesi.

Äitini kuoli syöpään, kun olin 26

Mieheni ja lapseni isä, kun olin 21.

Kirjoittaminen ja puhuminen olivat selviytymiskeinojani. Älä jää suremaan yksin.

Ei 60 enää nuori ole!

Ikää hieman päälle 30v ja molemmat vanhemmat haudassa. Aika parantaa siten, että asia ei ole enää mielessä ensimmäisenä aamulla ja illalla viimeisenä. Tietty haikeus ja surumielisyys nostaa toki edelleen päätään etenkin silloin kun elämässä tapahtuu jotain suurempaa ja haluaisi kertoa asiasta, sekä perhejuhlien yhteydessä. 

Menetin äitini 15-vuotiaana syövälle, olen nyt 32. Tuskin koskaan lakkaan kaipaamasta, mutta elämä jatkuu. En osaa määritellä kuinka kauan tiivis suruvaihe kesti, eikä sillä ole mitään väliä, se kestää niin kauan kuin kestää, ei siihen ole mitään tiettyä rajaa. Suru muuttuu ajan myötä, pikkuhiljaa siihen tottuu. Äiti oli minulle todella tärkeä ja rakas.

Vierailija kirjoitti:

Ei 60 enää nuori ole!

Ei ole edes ehtinyt vielä eläkeikään! Nykymittapuun mukaan ei ole edes vanhus vaan työikäinen.

Olen menettänyt, syövälle myös. Aika parantaa. Ikävä kyllä siinä tajuaa oman kuolevaisuutensa ja rajallisuutensa jotenkin liian aikaisin...

Voimia!

Olin 21 kun isäni kuoli ja 28, kun äitini. Mutta minulla oli iäkkäät vanhemmat, olin ns. iltatähti. Mutta kyllä äitini kuoleman jälkeinen vuosi oli tosi raskas, minulla oli 2 pientä lasta, piti tyhjentää vanhempieni asunto ja meille osui tuona aikana omaan asuntoomme vesivahinkokin, juuri tietenkin, kun äidin asunto oli saatu myytyä.

Vaikka äitini oli osin vähän hankala ihminen, niin etenkin lasten ilot olisi ollut mukava jakaa hänen kanssaan.

Toivottavasti äitisi haimasyöpä todettiin ajoissa ja on hoidettavissa. Isäni menehtyi siihen minun ollessa 25v. Meni alle kahdessa viikossa lääkärille vatsavaivojen takia menosta. Ei ollut mitään tehtävissä.

Se oli ensimmäinen iso järkyttävä shokki elämässäni mutta äidin kanssa tuimme toinen toisiamme ja selvisimme siitä eteenpäin.

:( tosi surullista. Mulla kuili just mummi

Isäni teki itsemurhan minun ollessa 20-vuotias. Tapahtumasta 12 vuotta ja sattuu ihan helvetisti vieläkin ja kova ikävä. Toki suru muuttanut muotoaan. Kyllä siitä yli pääsee. Pakkohan se on. Anna itsesi surra rauhassa. Voimia.

Ketä kkuinnostaa.. maa7lsasa syntyy ja kuolee porukkaa jatkuvasti

Vierailija kirjoitti:

Ketä kkuinnostaa.. maa7lsasa syntyy ja kuolee porukkaa jatkuvasti

No se kiinnostaa sitten jos osuu omalle kohdalle. Jos ei osunut kun olit nuori, niin good for you!

Mun isä kuoli syöpään kun olin 21. Hän oli sairastanut jo useamman vuoden, mutta koska kasvaimet oli löydetty varhaisessa vaiheessa ja käynyt pari isompaa leikkausta niin ennuste oli koko ajan varsin hyvä ja hän eli melko hyvää elämää noiden leikkausten jälkeen reilun 7 vuotta.  Olin vain 14 kun tauti diagnosoitiin häneltä ekan kerran.

Sitten hän Uuden vuoden jälkeen käydessään kaupungilla ei osannutkaan takaisin muuten kuin jonkun toisen avuliaan neuvomana. Pari päivää sen jälkeen todettiin, että hänellä oli noin herneen kokoinen syövän etäpesäke aivoissa sellaisessa paikassa josta sitä ei voitu leikata. Olin itse vielä intissä ja äiti soitti sinne, siihen aikaan ei vielä ollut kännyköitä. Pääsin käymään kotona ja sairaalassa pari kertaa. Isä kuoli toinen päivä Maaliskuuta. Tauti eteni nopeasti eteni ja mitään ei ollut tehtävissä. Aikaa tuosta on jo kauan ja äidistänikin, joka sairasti sitten dementian ja jonka poismeno oli paljon pidempi prosessi jätti aikaa sopeutua paljon pidempään.

No sitten reilu noin vuosikymmen isäni kuoltua  vastaavasti silloisen työkaverini isä sai samanlaisen diagnoosin. Kerroin hänelle miten omalle isälleni oli käynyt ja kehoitin jättämään kaikesta järkytyksestä huolimatta murehtimisen myöhäisempään ajankohtaan ja että hän keskustelee isänsä kanssa hyvissä ajoin. Nimittäin jos kyse on agressiivisesta tapauksesta joka kasvaa nopeasti, niin sairastuneen kunto huononee nopeasti ja persoona muuttuu. Siksi kannattaa hoitaa ja puhua kaikki tärkeät asiat nopeasti kuntoon, muuten ne jäävät helposti hoitamatta. Hänenkään isänsä ei montaa kuukautta elänyt ja myöhemmin sitten hän totesi, että se oli ollut hyvä neuvo jonka annoin.

Isästäni vielä sen verran, että lääkäri joka hoiti isääni ja  myös leikkasi ne kaksi isoa leikkausta poika oli luokkakaverini koko yläasteen ja lukion.  Patologi joka tutki sitten isän jo kuoltua hänet ja kirjoitti kuolinsyyraportin oli kyseisen sairaalan johtava lääkäräri ja joiden naapurina olimme siinä vaiheessa asuneet 16 vuotta siinä tapauksessa samassa rivarissa. Isäni ja tuo patologi-lääkäri kävivät yhdessä vuosikymmenen ajan yhdessä lenkillä viikottain. Maailma tuntuu joskus aika pieneltä ...

Isän syöpä tietysti varjosti hoitoineen koulunkäyntiäni jonkin verran, vuosi kerrallaan eläen ja välillä tarkastuksssa ja hoidoissa käyden. Kun ajoin ajokortin 18 ikäisenä, niin sen jälkeen sitten sain toimia isän kuskina sairaalareissuilla. Muuten ja usein miten se oli OK, mutta kirjoitusten aikaan stressasin aika lailla kun piti odotushuoneessa ventata välillä pitkiäkin aikoja että lähteekö isä hoidon jälkeen kotiin vai jääkö osastolle. Yritin lukea sielläkin, mutta ei siitä keskittymisestä oikein mitään tahtunut tulla. Reaalia ennen olin yön sairaalassa ja kävin vain kotona suihkussa, aamiaisella ja vaihtamassa vaattet sitten suoraan koululle kokeeseen. Hullun tuurilla kirjoitin siitä C:n :)

Tsemppiä Ap:lle, älä välitä pahoista puheista, hae tukea ja hyväksy tuki mitä tarjotaan. Ei kannata surra asiaa etukäteen, sen aika on vasta sitten myöhemmin.

Olen. Äitini kuoli viime keväänä syöpään. Todella vaikeaa menettää niin rakas ja läheinen ihminen u_u,

Itse olin 25 ja äitini hieman yli 60. Koko sairaus tuli kaikille yllätyksenä ja se olikin löytyessään levinnyt jo kaikkialle.