Ahdistus, ketään joka sitä kokee?

Yritän keskittää ajatukset pois itsestäni. Tänään tein pari tuntia ristisanatehtäviä, jolloin en voinut keskittyä tunteisiini. Joskus fyysinen aktiivisuus auttaa, toisinaan taas annan luvan itselleni murehtia esim. 20 minuuttia, sitten yritän "järjellä" selittää itselleni, että huoleni ovat ylimitoitettuja ajatuksia, jotka eivät yleensä toteudu.

Itse en edes yritä päästä irti, vaan kun sitä tulee, keskityn tarkkailemaan sitä kehossani ja mielessäni, yrittämättä ollenkaan päästä siitä. Tiedän, että se menee ohi, kuten kaikki tässä elämässä. Tarkkaileva asenne myös tuo hieman sellaista etäisyyttä tunteeseen, ettei se ole niin painostavaa enää. 

Itselläni oli nuorempana ihan paniikkihäiriökin, mutta olen päässyt siitä eroon tällä tarkkailevalla ja vastustamattomalla asenteella. En juokse pakoon, vaan katson silmästä silmään ihan mitä tahansa mitä mun tunne-elämässä tulee.

Nro 2 jatkaa...

Tuo tunteisiin keskittyminenkin ja niiden sietäminen on tärkeää, mutta mulla se toimii vain silloin kun ei ole loputtoman väsynyt. Toisinaan kun ahdistusta on jatkunut päiviä tai viikkoja, on välillä pakko päästä irti siitä tuskasta, vaikka pidemmän päälle välttely ei ongelmaa poistakaan.

Itse järkeistän sen niin, että olen epämukavuusalueella ja sitä myötä henkisen kasvun tiellä. Ei voi kasvaa ihmisenä pysymällä jatkuvasti omalla mukavuusalueella. Haasteet pitää kohdata eikä pelkuroida. Sitä paitsi se ahdistus kumpuaa monesti täysin turhista tai ulkopuolisista asioista mihin ei voi itse edes vaikuttaa. Onni löytyy itsestä. Kun sen löytää, ei tarvitse enää ahdistua. Näin kävi itselleni. Aloin elää hetkessä ja keskittää energiani vain niihin asioihin mihin voin aidosti vaikuttaa. Muutuin rauhalliseksi ja mm. huono parisuhde menetti täysin merkityksensä.

Noin kuin 2 kirjoitti. Mullekin psykologi neuvoi, että täytyisi tavallaan antaa sen olla ja hyväksyä se ahdistava tunne ja yrittää pyrkiä ajattelemaan, että se on vain tunne, joka tuntuu nyt sillä hetkellä, mutta se menee ohi aikanaan. Jos pyristelee siitä eroon, se vahvistuu ja menee vaikeammin ohi. Mutta se on toki vaikeaa sillä hetkellä yrittää ajatella noin ja hyväksyä, kun tosissaan ahdistaa ja kunnolla...

Vierailija kirjoitti:

Itse järkeistän sen niin, että olen epämukavuusalueella ja sitä myötä henkisen kasvun tiellä. Ei voi kasvaa ihmisenä pysymällä jatkuvasti omalla mukavuusalueella. Haasteet pitää kohdata eikä pelkuroida. Sitä paitsi se ahdistus kumpuaa monesti täysin turhista tai ulkopuolisista asioista mihin ei voi itse edes vaikuttaa. Onni löytyy itsestä. Kun sen löytää, ei tarvitse enää ahdistua. Näin kävi itselleni. Aloin elää hetkessä ja keskittää energiani vain niihin asioihin mihin voin aidosti vaikuttaa. Muutuin rauhalliseksi ja mm. huono parisuhde menetti täysin merkityksensä.

Tämä varmaan pätee tavallisten ihmisten ahdistukseen, jolle on olemassa syyt. On täysin normaalia kokea ahdistusta uusien haasteiden ja isojen muutosten edessä, esimerkiksi, tai jos parisuhde tai työpaikka on huono. 

Mutta monet meistä ollaan eri tavalla ahdistushäiriöisiä, ja tällööin ahdistuksia voi tulla kuin salama kirkkaalta taivaalta ilman mitään ulkoista elämäntilannesyytä. Silloin on vaikea miettiä, miten liittyy henkiseen kasvuun että saa valtavan ahdistuskohtauksen kaupan kassajonossa, vaikka elämässä kaikki on hyvin, niin hyvin ettei oikeastaan haluaisi muuttaa mitään.

Tästä vielä hassu huomio, että itselläni itse paniikkikohtauksia on aina tullut VÄHEMMÄN, jos ulkoisessa elämässä on ahdistavia tai surullisia asioita. Juuri hyvät elämäntilanteet joissa ei ole mitään stressiä tai vastoinkäymistä on niitä, joissa ahdistuneisuushäiriö iskee puukkojaan selkään useimmin.