Voiko joku kertoa mulle, mistä perheväkivalta pohjimmiltaan johtuu? Kokemuksia, ajatuksia, faktaa?

Lyöjälläkin on joku syy. Minä löin koska mies sanoi niin ilkeästi, ja mies ei kai lähtenyt koska tunsi syyllisyyttä kun oli sanonut niin ilkeästi.

Mikään ei oikeuta väkivaltaista käytöstä, epäilen että se väkivalta harvemmin tapahtuu sellaisessa tilanteessa että väkivallan kohde tuntee itsensä täysin viattomaksi ja siksi heti lähteekin.

Uhri varmaan helposti syyttää itseäänkin rilanteesta, ja toivoo että toimimalla toisin saisi väkivallan loppumaan. Hyvät ajat ovat huonoissa suhteissa nimittäin korostuneen hyviä, kun on sitä kamaluutta mihin verrata.

Väkivaltainen suhde ei kuitenkaan lopu siihen että "se hullu hakkaaja" vaan lopettaisi lyömisen, vaan molemmat joutuvat mm. selvittämään itselleen millaisen suhteen oikein haluavat, ja sitten että mitä sellaisem saaminen itseltä vaatii.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä taustalla on lähes poikkeuksetta vastapuolen pitkään harjoittama henkinen väkivalta ja nalkutus. Joillain sitten tulee lopulta mitta täyteen ja päässä naksahtaa.

Kaikkien tutkimusten mukaan on kylläkin niin päin, että fyysisstä väkivaltaa edeltää AINA henkinen väkivalta. Eli sama ihminen harjoittaa niitä. Hän syyllistää molemmista uhria ja näkee itsensä 100% oikeutetuksi toimintaansa ja kaiken uhrin vikana.

Tottakai lyöjällä on oltava joku syy, tuo vallankäyttö tai vallan tunne on varmasti yksi niistä. Uskon että väkivallan tekijällä on myös huono itsetunto, halu kontrolloida asioita, vaikka sitten väkivalloin.

Vierailija kirjoitti:

Nro 1:lle vastaisin, että meillä oli perheväkivaltaa, henkistä ja fyysistä. Silloin oli kampanja, jonka yhtenä tunnuksena oli kuva, jossa morsiamella oli musta silmä. Hain apua perheelle, kerroin miehen päihdeongelmasta ja siitä että mies juo kaikki rahat ja on väkivaltainen. Kunnasta sanottiin: "Ei teillä ole perheessä päihdeongelmaa". Olin todella hämmästynyt siitä, miten sosiaalitoimessa oli esillä tuon kampanjan mainoksia ja esitteitä ja palvelu oli tuota tasoa. Otin yhden esitteen talteen ja se on minulla varmaan vieläkin jossain, muistona siitä miten sokeita ihmiset voivat olla.  Jossain vaiheessa aloin jokaisen lyönnin jälkeen käydä lääkärissä, jotta on todisteita väkivallasta.

Asiat kääntyi "auttavalla taholla" melko päälaelleen ja siitä olen vieläkin katkera. Osittain tuntui olevan kyse siitä, että asiat olivat vieraita ja uusia työntekijöille ja ne oli helpompi kieltää kuin alkaa työskennellä niiden parissa ja antaa sitä apua. Toki sitten yritin hakea apua muualta.

Vielä muutama vuosi sitten lääkäri kirjoitti papereihini "taustalla väkivaltainen parisuhde".

Ihminen, joka oli työparina henkilölle, joka tuon meidän perheessä olleen päihdeongelman kielsi, on yhä töissä samassa kunnassa ja peräti sosiaalitoimen johtajana. Pieni kaupunki Varsinais-Suomessa.

Olen sitä mieltä, että ei kannata uskoa siihen että apua saa. Apua ei saa, oma kokemus.

Ilmeisesti sossu tuli itse väkivaltaisista olosuhteista, jos tuo oli hänestä normaalia? Mulla kääntyi homma myös muutaman sossutantan kohdalla niin, että he ihastuivat väkivaltaiseen mieheeni. Hän oli heistä komea ja ihana, kun itki krokotiilinkyyneleitä heidän luonaan. Luulin minäkin aikoinaan että ammattilaiset osaavat tunnistaa ongelmat, mutta osa osaa, osa ei, osa menee ihan tunteilla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin on tullut esiin syitä, mutta tämä jäi vielä puuttumaan...ylpeys, itsensä syyllistäminen, itseppä olen valinnut näin, kukaan ei mua usko, en pysty nyt eroamaan lasten/rahan/tjms. takia, kyllä se siitä rauhoittuu, on vaan kestettävä. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta perhehelvetissä eläneenä voin sanoa että perheväkivalta voi johtua myös vastaanottavan puolen "olen tämän ansainnut" mentaliteetista.

Ja kyllä, ymmärtääkseni molemmat osapuolet kantoivat mukanaan omien perheidensä näkymätöntä taakkaa yhteiseen perheeseensä.

Tämä on kyllä aika syyllistävä kommentti väkivallan uhria kohtaan. En usko, että monikaan uhri ajattelee "olen tämän ansainnut", vaan syyt lähtemättömyyteen ovat ehkä pelko, miten lasten käy kun eroaa, alkaako väkivaltainen ex häiritä elämää, taloudellinen tilanne, syitä on varmasti monia. Ihmiset eivät tajua, että se ei ole joku tuntematon ihminen joka on väkivaltainen, vaan se kaikista rakkain oma puoliso, jonka kanssa on ehkä perhekin perustettu.. En silti usko että moni ajattelee ansaitsevansa väkivaltaista kohtelua, mutta haluavat lähtemisen sijaan että väkivalta loppuu.. Mutta loppuuko se, jos apua saa, olikin alkuperäinen kysymys? Ja edelleen, mistä se pohjimmiltaan johtuu?

Ap

Se loppuu tasan sinä päivänä, kun päätät että sua ei lyö enää kukaan, ja jätät hakkaajan. Ja kerron tämän omasta kokemuksestani. Yritimme perheterapiaa, anteeksiantamista, erossa-asumista, uutta alkua lapsen takia jne. Vain totaali-ero auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nro 1:lle vastaisin, että meillä oli perheväkivaltaa, henkistä ja fyysistä. Silloin oli kampanja, jonka yhtenä tunnuksena oli kuva, jossa morsiamella oli musta silmä. Hain apua perheelle, kerroin miehen päihdeongelmasta ja siitä että mies juo kaikki rahat ja on väkivaltainen. Kunnasta sanottiin: "Ei teillä ole perheessä päihdeongelmaa". Olin todella hämmästynyt siitä, miten sosiaalitoimessa oli esillä tuon kampanjan mainoksia ja esitteitä ja palvelu oli tuota tasoa. Otin yhden esitteen talteen ja se on minulla varmaan vieläkin jossain, muistona siitä miten sokeita ihmiset voivat olla.  Jossain vaiheessa aloin jokaisen lyönnin jälkeen käydä lääkärissä, jotta on todisteita väkivallasta.

Asiat kääntyi "auttavalla taholla" melko päälaelleen ja siitä olen vieläkin katkera. Osittain tuntui olevan kyse siitä, että asiat olivat vieraita ja uusia työntekijöille ja ne oli helpompi kieltää kuin alkaa työskennellä niiden parissa ja antaa sitä apua. Toki sitten yritin hakea apua muualta.

Vielä muutama vuosi sitten lääkäri kirjoitti papereihini "taustalla väkivaltainen parisuhde".

Ihminen, joka oli työparina henkilölle, joka tuon meidän perheessä olleen päihdeongelman kielsi, on yhä töissä samassa kunnassa ja peräti sosiaalitoimen johtajana. Pieni kaupunki Varsinais-Suomessa.

Olen sitä mieltä, että ei kannata uskoa siihen että apua saa. Apua ei saa, oma kokemus.

Tätä olen itsekin pohtinut, usein palstoilla aina tarjotaan moniin ongelmiin "hae ulkopuolista apua" -mantraa, millä ihmiset varmasti tarkoittavat vain hyvää ja haluavat auttaa. Mutta millaista apua oikeasti on saatavilla on varmasti eri juttu...

Osa poliiseista ja sosiaalityöntekijöistä kykenee auttamaan, osa ei. On tuurista kiinni, kumpia osuu kohdalle. Hyvä asianajajakin voi auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin on tullut esiin syitä, mutta tämä jäi vielä puuttumaan...ylpeys, itsensä syyllistäminen, itseppä olen valinnut näin, kukaan ei mua usko, en pysty nyt eroamaan lasten/rahan/tjms. takia, kyllä se siitä rauhoittuu, on vaan kestettävä. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta perhehelvetissä eläneenä voin sanoa että perheväkivalta voi johtua myös vastaanottavan puolen "olen tämän ansainnut" mentaliteetista.

Ja kyllä, ymmärtääkseni molemmat osapuolet kantoivat mukanaan omien perheidensä näkymätöntä taakkaa yhteiseen perheeseensä.

Tämä on kyllä aika syyllistävä kommentti väkivallan uhria kohtaan. En usko, että monikaan uhri ajattelee "olen tämän ansainnut", vaan syyt lähtemättömyyteen ovat ehkä pelko, miten lasten käy kun eroaa, alkaako väkivaltainen ex häiritä elämää, taloudellinen tilanne, syitä on varmasti monia. Ihmiset eivät tajua, että se ei ole joku tuntematon ihminen joka on väkivaltainen, vaan se kaikista rakkain oma puoliso, jonka kanssa on ehkä perhekin perustettu.. En silti usko että moni ajattelee ansaitsevansa väkivaltaista kohtelua, mutta haluavat lähtemisen sijaan että väkivalta loppuu.. Mutta loppuuko se, jos apua saa, olikin alkuperäinen kysymys? Ja edelleen, mistä se pohjimmiltaan johtuu?

Ap

Se loppuu tasan sinä päivänä, kun päätät että sua ei lyö enää kukaan, ja jätät hakkaajan. Ja kerron tämän omasta kokemuksestani. Yritimme perheterapiaa, anteeksiantamista, erossa-asumista, uutta alkua lapsen takia jne. Vain totaali-ero auttaa.

Kävikö puolisosi jossain terapiassa yksin? Perheterapiahan ei varmastikaan auta ongelmiin, jotka ovat väkivallan tauastalla.. Tottakai väkivalta loppuu kun eroaa (ellei seko ex ala piinaamaan), mutta väkivaltainen ihminen ei silti parannu, jos esim. väkivalta johtuu lapsuuden traumoista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin on tullut esiin syitä, mutta tämä jäi vielä puuttumaan...ylpeys, itsensä syyllistäminen, itseppä olen valinnut näin, kukaan ei mua usko, en pysty nyt eroamaan lasten/rahan/tjms. takia, kyllä se siitä rauhoittuu, on vaan kestettävä. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta perhehelvetissä eläneenä voin sanoa että perheväkivalta voi johtua myös vastaanottavan puolen "olen tämän ansainnut" mentaliteetista.

Ja kyllä, ymmärtääkseni molemmat osapuolet kantoivat mukanaan omien perheidensä näkymätöntä taakkaa yhteiseen perheeseensä.

En usko, että monikaan uhri ajattelee "olen tämän ansainnut", vaan syyt lähtemättömyyteen ovat ehkä pelko, miten lasten käy kun eroaa, alkaako väkivaltainen ex häiritä elämää, taloudellinen tilanne, syitä on varmasti monia. Ihmiset eivät tajua, että se ei ole joku tuntematon ihminen joka on väkivaltainen, vaan se kaikista rakkain oma puoliso, jonka kanssa on ehkä perhekin perustettu.. En silti usko että moni ajattelee ansaitsevansa väkivaltaista kohtelua, mutta haluavat lähtemisen sijaan että väkivalta loppuu.. Mutta loppuuko se, jos apua saa, olikin alkuperäinen kysymys? Ja edelleen, mistä se pohjimmiltaan johtuu?

Ap

Mieheni on ollut välillä henkisesti väkivaltainen ja kerran käynyt käsiksi, kun en tehnyt kuten halusi. Kyllä minä syyllistä itseäni melkein kaikesta ja ajattelen, että se lievä fyysinen tarttuminenkin oli pohjimmiltaan minun vikani. Juuri illalla tässä mietin, että en pysty erottamaan tässä suhteessa sitä, mikä on minun syytäni oikeasti ja mikä miehen omaa syytä. Olen ihan älykäs ja elämässä menestynyt akateeminen nelikymppinen nainen. Lisäksi suurimman osan ajasta meillä menee hyvin ja silloin olen onneni kukkuloilla, että minulla on täydellinen avioliitto. Haluan pitää kiinni siitä hyvästä ja unohdan helposti huonot hetket.

Vierailija kirjoitti:

Hyvin on tullut esiin syitä, mutta tämä jäi vielä puuttumaan...ylpeys, itsensä syyllistäminen, itseppä olen valinnut näin, kukaan ei mua usko, en pysty nyt eroamaan lasten/rahan/tjms. takia, kyllä se siitä rauhoittuu, on vaan kestettävä. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta perhehelvetissä eläneenä voin sanoa että perheväkivalta voi johtua myös vastaanottavan puolen "olen tämän ansainnut" mentaliteetista.

Ja kyllä, ymmärtääkseni molemmat osapuolet kantoivat mukanaan omien perheidensä näkymätöntä taakkaa yhteiseen perheeseensä.

Tää on musta karmivaa. Mun isä hakkasi mua lapsena. Ja jotenkin olen epäillyt että ex-mieheni vaistosi tämän jotenkin minusta, vaikken asiaa kertonut, ja ajatteli jollain kierolla tavalla, että minua saa muka hakata. Mutta. Minä olin nyt aikuinen, eikä minun tarvinnut enää sietää tai kestää väkivaltaa, heitin miehen pellolle. Yritti kiemurrella monet kerrat takaisin, vaikka sanoin niin selvästi EI kun vaan voi sanoa. Poissa on pysynyt. Kiusaa on tehnyt vielä jäljestäpäinkin. Sairas paska.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin on tullut esiin syitä, mutta tämä jäi vielä puuttumaan...ylpeys, itsensä syyllistäminen, itseppä olen valinnut näin, kukaan ei mua usko, en pysty nyt eroamaan lasten/rahan/tjms. takia, kyllä se siitä rauhoittuu, on vaan kestettävä. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta perhehelvetissä eläneenä voin sanoa että perheväkivalta voi johtua myös vastaanottavan puolen "olen tämän ansainnut" mentaliteetista.

Ja kyllä, ymmärtääkseni molemmat osapuolet kantoivat mukanaan omien perheidensä näkymätöntä taakkaa yhteiseen perheeseensä.

En usko, että monikaan uhri ajattelee "olen tämän ansainnut", vaan syyt lähtemättömyyteen ovat ehkä pelko, miten lasten käy kun eroaa, alkaako väkivaltainen ex häiritä elämää, taloudellinen tilanne, syitä on varmasti monia. Ihmiset eivät tajua, että se ei ole joku tuntematon ihminen joka on väkivaltainen, vaan se kaikista rakkain oma puoliso, jonka kanssa on ehkä perhekin perustettu.. En silti usko että moni ajattelee ansaitsevansa väkivaltaista kohtelua, mutta haluavat lähtemisen sijaan että väkivalta loppuu.. Mutta loppuuko se, jos apua saa, olikin alkuperäinen kysymys? Ja edelleen, mistä se pohjimmiltaan johtuu?

Ap

Mieheni on ollut välillä henkisesti väkivaltainen ja kerran käynyt käsiksi, kun en tehnyt kuten halusi. Kyllä minä syyllistä itseäni melkein kaikesta ja ajattelen, että se lievä fyysinen tarttuminenkin oli pohjimmiltaan minun vikani. Juuri illalla tässä mietin, että en pysty erottamaan tässä suhteessa sitä, mikä on minun syytäni oikeasti ja mikä miehen omaa syytä. Olen ihan älykäs ja elämässä menestynyt akateeminen nelikymppinen nainen. Lisäksi suurimman osan ajasta meillä menee hyvin ja silloin olen onneni kukkuloilla, että minulla on täydellinen avioliitto. Haluan pitää kiinni siitä hyvästä ja unohdan helposti huonot hetket.

Sinulla on aika samanlainen tilanne kuin minulla. Olen siis ap. Olen tosin sinua nuorempi ja mies on ollut lähinnä henkisesti väkivaltainen viime aikoina. Hän myös hyvin stressaantunut elämäntilanteesta johtuen ja olen juurikin tästä syystä antanut anteeksi miehen vihanpurkaukset, en kyllä ole syyttänyt niistä itseäni. Olen vahva persoona ja saatan puolustaa omaa kantaani viimeiseen asti, luulen että mies on tästä syystä alkanut käyttää ns. kaikkia keinoja minun hiljentämiseen. Ei siis ole lyönyt mutta on käynyt käsiksi melko rajulla tavalla, minusta se on ylittänyt väkivallan rajan. Meillä on muuten todella hyvä suhde, joten siksi punnitsen nyt eron mahdollisuutta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin on tullut esiin syitä, mutta tämä jäi vielä puuttumaan...ylpeys, itsensä syyllistäminen, itseppä olen valinnut näin, kukaan ei mua usko, en pysty nyt eroamaan lasten/rahan/tjms. takia, kyllä se siitä rauhoittuu, on vaan kestettävä. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta perhehelvetissä eläneenä voin sanoa että perheväkivalta voi johtua myös vastaanottavan puolen "olen tämän ansainnut" mentaliteetista.

Ja kyllä, ymmärtääkseni molemmat osapuolet kantoivat mukanaan omien perheidensä näkymätöntä taakkaa yhteiseen perheeseensä.

Tämä on kyllä aika syyllistävä kommentti väkivallan uhria kohtaan. En usko, että monikaan uhri ajattelee "olen tämän ansainnut", vaan syyt lähtemättömyyteen ovat ehkä pelko, miten lasten käy kun eroaa, alkaako väkivaltainen ex häiritä elämää, taloudellinen tilanne, syitä on varmasti monia. Ihmiset eivät tajua, että se ei ole joku tuntematon ihminen joka on väkivaltainen, vaan se kaikista rakkain oma puoliso, jonka kanssa on ehkä perhekin perustettu.. En silti usko että moni ajattelee ansaitsevansa väkivaltaista kohtelua, mutta haluavat lähtemisen sijaan että väkivalta loppuu.. Mutta loppuuko se, jos apua saa, olikin alkuperäinen kysymys? Ja edelleen, mistä se pohjimmiltaan johtuu?

Ap

Se loppuu tasan sinä päivänä, kun päätät että sua ei lyö enää kukaan, ja jätät hakkaajan. Ja kerron tämän omasta kokemuksestani. Yritimme perheterapiaa, anteeksiantamista, erossa-asumista, uutta alkua lapsen takia jne. Vain totaali-ero auttaa.

Kävikö puolisosi jossain terapiassa yksin? Perheterapiahan ei varmastikaan auta ongelmiin, jotka ovat väkivallan tauastalla.. Tottakai väkivalta loppuu kun eroaa (ellei seko ex ala piinaamaan), mutta väkivaltainen ihminen ei silti parannu, jos esim. väkivalta johtuu lapsuuden traumoista. 

Kävimme yhdessä perheterapiassa, kunnes mies sanoi ettei tule sinne, kävin sitten yksin. Miehelleni olisi tarjottu aa-kerhoa, mutta hänelle ei kelvannut. Ei ollut varaa miettiä, miten mies pelastetaan tai parannetaan, kun piti saada pieni lapsi turvaan väkivallalta. Eikä toista voi pakottaa parantumaan, jossain vaiheessa on vain viisaampi luovuttaa. Tosin minullekin kävi esim. poliisin mukana joku psykologimies tätä puhumassa useamman kerran ennen kuin luovutin. 

Luovuttaminen tuntui ihan siltä, kun se nainen päästää siinä Piano-elokuvan kohtauksessa pianosta irti, ettei itse hukkuisi. Hyvä elokuva.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin on tullut esiin syitä, mutta tämä jäi vielä puuttumaan...ylpeys, itsensä syyllistäminen, itseppä olen valinnut näin, kukaan ei mua usko, en pysty nyt eroamaan lasten/rahan/tjms. takia, kyllä se siitä rauhoittuu, on vaan kestettävä. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta perhehelvetissä eläneenä voin sanoa että perheväkivalta voi johtua myös vastaanottavan puolen "olen tämän ansainnut" mentaliteetista.

Ja kyllä, ymmärtääkseni molemmat osapuolet kantoivat mukanaan omien perheidensä näkymätöntä taakkaa yhteiseen perheeseensä.

Tämä on kyllä aika syyllistävä kommentti väkivallan uhria kohtaan. En usko, että monikaan uhri ajattelee "olen tämän ansainnut", vaan syyt lähtemättömyyteen ovat ehkä pelko, miten lasten käy kun eroaa, alkaako väkivaltainen ex häiritä elämää, taloudellinen tilanne, syitä on varmasti monia. Ihmiset eivät tajua, että se ei ole joku tuntematon ihminen joka on väkivaltainen, vaan se kaikista rakkain oma puoliso, jonka kanssa on ehkä perhekin perustettu.. En silti usko että moni ajattelee ansaitsevansa väkivaltaista kohtelua, mutta haluavat lähtemisen sijaan että väkivalta loppuu.. Mutta loppuuko se, jos apua saa, olikin alkuperäinen kysymys? Ja edelleen, mistä se pohjimmiltaan johtuu?

Ap

Se loppuu tasan sinä päivänä, kun päätät että sua ei lyö enää kukaan, ja jätät hakkaajan. Ja kerron tämän omasta kokemuksestani. Yritimme perheterapiaa, anteeksiantamista, erossa-asumista, uutta alkua lapsen takia jne. Vain totaali-ero auttaa.

Kävikö puolisosi jossain terapiassa yksin? Perheterapiahan ei varmastikaan auta ongelmiin, jotka ovat väkivallan tauastalla.. Tottakai väkivalta loppuu kun eroaa (ellei seko ex ala piinaamaan), mutta väkivaltainen ihminen ei silti parannu, jos esim. väkivalta johtuu lapsuuden traumoista. 

Kävimme yhdessä perheterapiassa, kunnes mies sanoi ettei tule sinne, kävin sitten yksin. Miehelleni olisi tarjottu aa-kerhoa, mutta hänelle ei kelvannut. Ei ollut varaa miettiä, miten mies pelastetaan tai parannetaan, kun piti saada pieni lapsi turvaan väkivallalta. Eikä toista voi pakottaa parantumaan, jossain vaiheessa on vain viisaampi luovuttaa. Tosin minullekin kävi esim. poliisin mukana joku psykologimies tätä puhumassa useamman kerran ennen kuin luovutin. 

Luovuttaminen tuntui ihan siltä, kun se nainen päästää siinä Piano-elokuvan kohtauksessa pianosta irti, ettei itse hukkuisi. Hyvä elokuva.

Tottakai, jos väkivalta on siinä pisteessä jo, että lapsikin kärsii, on ensisijaisesti saatava lapsi turvalliseen ympäristöön. Uskon, että jotkut voivat terapian avulla, jos siis itse ongelman myöntävät, parantua. Mutta toiset ovat ns. menetettyjä tapauksia.

Minun kokemusteni mukaan verbaalisesti lahjattomampi lyö, kun ei sanat enää riitä. Minä en ole koskaan lyönyt naista, mutta entinen avovaimoni ja pari entistä naisystävääni on lyönyt minua.

Suvussa kulkeneet mielenterveysongelmat, joita ei hänellä ole yritettykään diagnosoida, sillä hänessä ei ole koskaan mitään vikaa, vaan vika on aina muissa. Perheessä esiintyneet mielenterveyskriisit tietenkin vaikuttaneet mm. rakkauden, sylin ja mallin puutteella ja monta muutakin lapsuuden traumaa varmasti vaikuttamassa, mistä ei koskaan puhu. Myös sota vaikuttaa olennaisesti vielä hänen sukupolvessaan. Ennen kaikkea huono itsekontrolli. Ei rankka lapsuus ole mikään syy lyödä. Valinta on aina itsellä.

Myös huonompi impulssikontrolli vaikuttaa. Monella varmasti viha, turhautuminen ja raivokin voi räjähtää ääripisteeseensä, ja siinä vaiheessa mitataan sitten kontrollin taso. Joillekin ei tule koskaan sitä tunnetta, että haluaisi lyödä/satuttaa. Joillekin se tunne tulee, mutta sen osaa hallita ja olla lyömättä. Sitten on ne, jotka jo lyövät ennen kuin ehtivät ajatella.

Muiden tilanteista en tiä mut meillä se johtui ihan vain siitä että oon paska vaimo ja ihminen. Oma vika ku oon tämmöne ja oon ansainnu kaiken.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä taustalla on lähes poikkeuksetta vastapuolen pitkään harjoittama henkinen väkivalta ja nalkutus. Joillain sitten tulee lopulta mitta täyteen ja päässä naksahtaa.

Huono suhde joko parannetaan tai lopetetaan. Huonoon suhteeseen ei jäädä esimerkiksi opettamaan aikuista ihmistä "käyttäytymään" väkivalloin.

Yllä oleva asenne on yksi hyvä esimerkki väkivallan kulttuurista Suomessa: oletetaan että asiat menevät niin kuin itse haluaa vaikka ei ilmaista omia haluja selvästi, petytään ja katkeroidutaan kun juttu ei menekään niin kuin haluaa ja joku vielä paikkaa toisen kommunikoinnin puutteita kommunikoimalla kahden edestä ja sitten otetaan joku lisästressi tähän, ja puretaan se siihen "ärsyttävään nalkuttajaan".

Mielenkiintoinen näkemys, että nalkuttaminen olisi toisen kommunikoinnin puutteiden paikkaamista. Minä olen aina pitänyt sitä nimenomaan epäonnistuneena kommunikointina ja joskus myös henkisenä väkivaltana.

Huomataan se tosiasia, että väkivallassa on aina kaksi osapuolta: on myös se UHRI, joka jollakin tavalla alistuu ja hyväksyy väkivallan.

Olen itse niitä naisia, joilla on periaate "yhteen lyöntiin loppuu". Tiedän, että aina ei voi ennakoida sitä ensimmäistä lyöntiä ja vaikka sen antaisi anteeksi, ei ole mikään pakko jäädä ottamaan vastaan kaikkia seuraavia. Oma valinta se on, jos jää hakattavaksi. 

Uhrille haluaisinkin esittää aloittajan kysymyksistä tämän version: 

Vierailija kirjoitti:

Eli miksi puoliso alkaa väkivaltaiseksi?

- Miksi sinä jäät väkivaltaisen puolison hakattavaksi?

Millainen ihminen käyttää väkivaltaa rakastamaansa ihmistä kohtaan?

- Millainen ihminen luulee rakkauteen kuuluvan väkivaltaa ja perustelee suhteen jatkamista sillä, että rakastaa?

Vai eikö hän rakastakaan?

- Miksi sitten jää, jos ei edes rakasta, ja miksi elää sellaisen ihmisen kanssa, josta ymmärtää ettei rakasta?

Onko väkivalta patoutuneita tunteita, heikkoutta, pelkoa vai mitä?

- Onko välivallan sietäminen patoutuneita tunteita, pelkoa, huonommuudentunnetta ja mitä lie heikkoutta?

Huono lapsuus?

- Oletko jo lapsena oppinut, että sinä olet jotenkin huonompi ja ansainnut vain huonoa kohtelua?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Hyvin on tullut esiin syitä, mutta tämä jäi vielä puuttumaan...ylpeys, itsensä syyllistäminen, itseppä olen valinnut näin, kukaan ei mua usko, en pysty nyt eroamaan lasten/rahan/tjms. takia, kyllä se siitä rauhoittuu, on vaan kestettävä. Elämäni ensimmäiset 16 vuotta perhehelvetissä eläneenä voin sanoa että perheväkivalta voi johtua myös vastaanottavan puolen "olen tämän ansainnut" mentaliteetista.

Ja kyllä, ymmärtääkseni molemmat osapuolet kantoivat mukanaan omien perheidensä näkymätöntä taakkaa yhteiseen perheeseensä.

Tämä on kyllä aika syyllistävä kommentti väkivallan uhria kohtaan. En usko, että monikaan uhri ajattelee "olen tämän ansainnut", vaan syyt lähtemättömyyteen ovat ehkä pelko, miten lasten käy kun eroaa, alkaako väkivaltainen ex häiritä elämää, taloudellinen tilanne, syitä on varmasti monia. Ihmiset eivät tajua, että se ei ole joku tuntematon ihminen joka on väkivaltainen, vaan se kaikista rakkain oma puoliso, jonka kanssa on ehkä perhekin perustettu.. En silti usko että moni ajattelee ansaitsevansa väkivaltaista kohtelua, mutta haluavat lähtemisen sijaan että väkivalta loppuu.. Mutta loppuuko se, jos apua saa, olikin alkuperäinen kysymys? Ja edelleen, mistä se pohjimmiltaan johtuu?

Ap

Se loppuu tasan sinä päivänä, kun päätät että sua ei lyö enää kukaan, ja jätät hakkaajan. Ja kerron tämän omasta kokemuksestani. Yritimme perheterapiaa, anteeksiantamista, erossa-asumista, uutta alkua lapsen takia jne. Vain totaali-ero auttaa.

Kävikö puolisosi jossain terapiassa yksin? Perheterapiahan ei varmastikaan auta ongelmiin, jotka ovat väkivallan tauastalla.. Tottakai väkivalta loppuu kun eroaa (ellei seko ex ala piinaamaan), mutta väkivaltainen ihminen ei silti parannu, jos esim. väkivalta johtuu lapsuuden traumoista. 

Ei väkivaltainen  parane, mutta uhri paranee täsmälleen sinä päivänä, kun itse päättää, että hakkaaminen loppuu NYT.  Ei hänelle ainakaan tule yhtä paljon uusia vammoja.

Onko yksi syy väkivaltaisessa suhteessa elämiseen juuri tuo, että " voi kun sillä raukalla on ollut niin vaikeaa ..." ja itseään ei pidetä tarpeeksi arvokkaana, jotta olisi ansainnut hyvä elämän?

Vierailija kirjoitti:

Myös huonompi impulssikontrolli vaikuttaa. Monella varmasti viha, turhautuminen ja raivokin voi räjähtää ääripisteeseensä, ja siinä vaiheessa mitataan sitten kontrollin taso. Joillekin ei tule koskaan sitä tunnetta, että haluaisi lyödä/satuttaa. Joillekin se tunne tulee, mutta sen osaa hallita ja olla lyömättä. Sitten on ne, jotka jo lyövät ennen kuin ehtivät ajatella.

Väärin. Pätee hyvin harvoihin mielisairaisiin vain.

Ammattilaisen mukaan käytännössä jokainen parisuhdeväkivaltainen tekee aina päätöksen olla sitä, hän antaa itselleen oikeuden väkivaltaan.

Perheväkivaltainen on äärimmäisen harvoin väkivaltainen ketään muuta kuin puolisoa kohtaan vaikka ärsyyntyisikin. Kummasti pystyy olemaan lyömättä esim työpaikalla.

Ihminen voi olla myös todella hallittu ja hillitty ja silti väkivaltainen. Mieheni on erittäin hillitty aina eikä koskaan menetä malttiaan eikä edes huuda ikinä. Ja silti kävi käsiksi sen kerran josta jo tänne kirjoitin. Vasta jälkeenpäin edes tajusin hänen olleen vihainen, se ei näkynyt yhtään päällepäin.