Lue keskustelun säännöt.
Miehellä menee kaikki hyvin mutta silti "masentunut"
06.01.2017 |
Eli mieheni avautui tänään että hän tuntee olevansa jos ei nyt masentunut niin vain kyllästynyt kaikkeen ja alakuloinen. Tämä tuli tosi yllätyksenä, koska mieheni ollut aina hirveän iloinen ja menevä. Miehen ura on ollut nousujohteinen ja saikin vielä ylennyksen nyt vuodenvaihteessa. Eli pintapuoliseti kaikki on hyvin. Hyvä työpaikka, isohko palkka, uudehko koti ja ihanat lapset. Mies sanoi ainakin ettei perheelämässä ole mitään vikaa mutta mistään ei enää saa vain mitään innostusta.
Onko kohtalotovereita? Mikä avuksi? Terapiaa, lääkkeitä???
Kommentit (33)
Mun mies kertoi viime maaliskuussa olevansa masentunut. Nyt jouluna paljastui maaliskuusta asti jatkunut suhde toiseen naiseen. "Masennus" oli syyllisyyttä ja hänen tapansa kertoa että hänellä on toinen.
JA sai kotona aina kun halusi, yleensä kerran viikossa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yleensä mennään elämässä virran mukana, hankitaan kaikki jutut kun muutkin tekee niin ja sitä odotetaan. Monikaan ei edes kummemmin pysähdy miettimään mitä oikeasti haluaa. Sitten kun on nelikymppisenä jumissa kaikkien valintojensa kanssa mitä ei edes kunnolla pohtinut niin saattaa alkaa masentaa.
Meillä oli miehellä samat tuntemukset tasan vuosi sitten. Kaikki päällisin puolin hyvin. Oli vain väsynyt kaikkeen arjen vaatimuksiin jne. Oli 3 vkoa saikulla ja kävi kevään ajan juttelemassa psyk . Puolen ammattilaisen kanssa. Siitä se muuttui taas iloksi tämä elämä. Kyllä miehetkin väsyvät tähän hektiseen elämänmenoon. Miehelleni oli iso kynnys mennä lääkäriin asiasta ja jäädä saikulle tuosta syystä, onneksi meni viimein. Ja koki saavansa paljon apua kun sai jutella asioistaan aivan ulkopuoliselle ihmiselle. Tsemppiä ap teidän perheelle!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Laitan tämän oman asian tänne ketjuun.
Minulle ei ole koskaan sattunut mitään erityisen hyvää tai huonoa. En arvosta elämää.
Kaikki on harmaata, ei innostu mistään erityisen kovasti, mikään ei kiinnosta sen suuremmin, kaikki tuntuu turhalta, nautintoa ei löydy.
Kuukauden aikana ollut 5-6 migreeniä niin aina kuvittelen/toivon että olisi aivokasvain, että saisi elämään vaihtelua.. Oli se sitten kuolema tai selviytyminen
Jos olisi nappi jota painamalla voisi peruuttaa syntymiseni, luulen että painaisin sitä.
Haluaisin olla onnellinen, mutta en pysty.
Vaadinko elämältä liikaa? Onko tämä sittenkin sellaista kuin sen kuuluukin olla?
Jos jollain on ollut tällaista ja on saanut elämään jotain järkeä niin kerro miten se kävi?
Vierailija kirjoitti:
Meillä oli miehellä samat tuntemukset tasan vuosi sitten. Kaikki päällisin puolin hyvin. Oli vain väsynyt kaikkeen arjen vaatimuksiin jne. Oli 3 vkoa saikulla ja kävi kevään ajan juttelemassa psyk . Puolen ammattilaisen kanssa. Siitä se muuttui taas iloksi tämä elämä. Kyllä miehetkin väsyvät tähän hektiseen elämänmenoon. Miehelleni oli iso kynnys mennä lääkäriin asiasta ja jäädä saikulle tuosta syystä, onneksi meni viimein. Ja koki saavansa paljon apua kun sai jutella asioistaan aivan ulkopuoliselle ihmiselle. Tsemppiä ap teidän perheelle!
Olen itsekin käynyt psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa parin-kolmen kuukauden ajan ja vaikka pidänkin siellä käymisestä ja se on sellainen asia jota jopa odotan niin en ole vielä alkanut nähdä tulevaisuutta/elämää positiivisena asiana. Vain asiana mikä on pakko.
Toivottavasti minullekin kävisi niin että alkaisin nähdä asioista hyviäkin puolia. Ei ole mukava elää tällaista elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Laitan tämän oman asian tänne ketjuun.
Minulle ei ole koskaan sattunut mitään erityisen hyvää tai huonoa. En arvosta elämää.
Kaikki on harmaata, ei innostu mistään erityisen kovasti, mikään ei kiinnosta sen suuremmin, kaikki tuntuu turhalta, nautintoa ei löydy.
Kuukauden aikana ollut 5-6 migreeniä niin aina kuvittelen/toivon että olisi aivokasvain, että saisi elämään vaihtelua.. Oli se sitten kuolema tai selviytyminen
Jos olisi nappi jota painamalla voisi peruuttaa syntymiseni, luulen että painaisin sitä.Haluaisin olla onnellinen, mutta en pysty.
Vaadinko elämältä liikaa? Onko tämä sittenkin sellaista kuin sen kuuluukin olla?Jos jollain on ollut tällaista ja on saanut elämään jotain järkeä niin kerro miten se kävi?
Minulla oli ihan samanlaista muutaman vuoden ajan. Kokeilin kaikenlaista omahoitoa, mutta elämä oli samaa harmaata ilotonta mössöä. Luin oppaita ja toteutin niiden neuvoja, järjestin menoa ja tapahtumia elämääni (''tylsillä ihmisillä on tylsää''), mikään ei auttanut. Lasten elämässä mukana oleminen vaati näyttelemistä, esim saavutuksista iloitseminen vaati riemukkaan reaktion esittämistä. Vaikka oikeasti en tuntenut juuri mitään.
Kävin lääkärissä ja kilpirauhastulokset olivat normaalit. Jatkoin kitumista. Vuoden kuluttua kävin uudelleen samalla lääkärillä. Hän teki masennustestin, en ollut masentunut. Hän epäili että ehkäisy on epäsopiva ja tilasi ajan gynelle.
Hormonikierukka poistettiin, vaikka gynen mukaan siitä ei pitäisi olla noin vakavia seurauksia. Kahden viikon kuluttua tunsin ensimmäisen kerran vuosiin elämänilon pilkahduksen. Tästä on nyt kolme kuukautta ja voin rehellisesti sanoa olevani tyytyväinen ja iloinen oma itseni.
Tällä hetkellä olen onnellinen ja suunnittelen elämääni eteenpäin. Olen kiinnostunut lapsistani ja aidosti myötäelän heidän elämäänsä. Tunnen tunteita!
AP:n miehelle suosittelen myös testosteronin mittausta, hormoneilla on uskomaton vaikutus mielialaan.
Ihan kuin mun mies joitakin vuosia sitten. Ero tuli kun masennustila ei ottanut parantuakseen millään, lääkärin apua haimme ja yritin tukea häntä kaikin tavoin,vuosia. Hullummaksi vain meni. Omat voimat hiipuivat ja oli pakko tehdä valinta omaksi ja lasten eduksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Psykologi varmaan auttaa enemmän kuin lääkäri, jos on masentunut. Mutta jos vain tylsistynyt niin sitten voitte miettiä mikä toisi iloa miehen elämään. Esim harrastuksia vaihtamalla voi löytyä jotain mielekästä. Myös loma auttaa jos onkin stressaantunut. Ei välttämättä ole aina niin vakavaa. Puhuminen varmasti auttaa.
Keski-ikäisenä keskiluokkaisena perheenisänä sitä huomaa ettei se perhejuttu sittenkään ollut se fiksuin veto nuoruudessa.
Haluaisi tehdä vaikka mitä, mutta raha rajoittaa, muksut rajoittaa ja rouva erityisesti vaatii huomionsa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Keski-ikäisenä keskiluokkaisena perheenisänä sitä huomaa ettei se perhejuttu sittenkään ollut se fiksuin veto nuoruudessa.
Haluaisi tehdä vaikka mitä, mutta raha rajoittaa, muksut rajoittaa ja rouva erityisesti vaatii huomionsa.
Kyllä ne samat rajoitukset on meillä perheenäideillä
Ei monikaan mies OIKEASTI nauti perhe-elämästä kuten naiset.
Se voi olla ihan ok/mukavaa, vaan jännitys ja elämisen maku uupuu, kun pitää jumia kotona sen sijaan että tekee jotain kiinnostavaa.
Etenkin nykyään kun ei ole metsästyksen viehätystä, vaan henkireikä on joku paska sähly ja sitten kotiin kuuntelemaan pentujen väninää.
Omista perheellisistä kavereista kaikki on myöntänyt, ettei se niin herkkua ole ja kaipaa entistä vapautta ja seikkailuja.
Yksi syy on myös matalat testotasot, ne aiheuttaa tuota myös.