Tunnetko mielisairaan?

En mitenkään. Kaverini joutui psykoosiin, joten en sellaisen hullun kanssa enää liiku. Kyllä ihmsiet kattoisi suu ammollaan, jos hänen kanssaan esim. kaupungilla liikkuisin. En kuitenkaan halua itseäni nolata sentään. -.-

Tunnen joo, läheinen on. Ei sen kummempaa, olla vaan samalla tavalla kaveri kuin aina ennenkin ja muistaa kunnioittaa toisen tuntemuksia jne.

Kai se laitetaan jonnekin laitokseen, niin eihän sun sitä sitten tartte tavata? Ja eihän se nyt jokatapauksessa enää sua tunnista.

Tunnen itseni, ainiin en tunnekaan, mutta olen mielisairas itseäni tuntematta, päivittäin elonhetkiä viettäen sairaan mieleni kanssa

Voi jeesus teitä trollaajia -_-

Mä ja paras ystäväni ollaan molemmat pahasti sairaita tuolta aivo-osastolta. En tiedä, toimiiko tämä, jos toinen on terve, mutta meille huumori on todella tärkeä juttu. Me ei kauhistella toistemme juttuja. Kuunnellaan toki ja jos jokin selvästi vaatii asiaan puuttumista, me tehdään niin. Se on harvinaista, koska kuitenkin kumpikin saa apua ammattilaisilta, mutta joskus pitää rohkaista olemaan rehellinen ja sanomaan tietyt jutut psykiatrillekin. Se jotenkin helpottaa tuota, kun sairaus sinänsä ei ole toiselle mikään kauhistelun aihe.

Joskus ollaan menty yhdessä paikkoihin ja tehty asioita, jotka on tehtävä, vaikka molemmilla on massiivinen paniikkikohtaus päällä ja toinen näkee harhoja. Kuvaillaan toisillemme oireita ja vitsaillaan oikeastaan. Nauretaankin. Kerran mä joiduin poistumaan eräästä suht hienosta tilaisuudesta ulos oksentamaan, koska ahdistus oli niin kova. Palasin, ja se nyt vaan on meidän elämää, joten nauroin vaan, että ehdin sentään puskan taakse. Valitin, kun se oli piikkipuska ja oli hienommat vaatteet päällä. Tuossakin on taas se, ettei me pidetä näitä juttuja mitenkään outoina. Se on meille nomaalia.

Joskus yhteydenpito voi olla vaikeaa. Silloin me saatetaan vain välillä laittaa viesti: "elossa". Siitä tietää, että toisen pitää saada olla, mutta ei tarvitse huolestua.

Kaikki ovat vähän omanlaisiaan. Paras on vaan hyväksyä se, miten asiat on, ja olla ystäviä niin kuin ennenkin.

En oikein jaksaisi masentunutta ystävää jonka kanssa kaikki keskustelut päätyvät vain ja ainoastaan häneen itseensä...

Vierailija kirjoitti:

En mitenkään. Kaverini joutui psykoosiin, joten en sellaisen hullun kanssa enää liiku. Kyllä ihmsiet kattoisi suu ammollaan, jos hänen kanssaan esim. kaupungilla liikkuisin. En kuitenkaan halua itseäni nolata sentään. -.-

Kaverisi ei todellakaan ole ansainnut noin paskaa "ystävää". Mulla on ystävä, joka on ollut psykoosissa, todettu skitsofrenia, masennus ja ties mitä. Lääkityksellä saatu hyvään kuntoon, ja eipä hänestä kyllä kukaan uskoisi ulospäin että on näitä ongelmia. On muuten erittäin älykäs nainen kyseessä. 

Ja kuinkahan monella täällä on ylipäätään jonkinasteista mielisairautta, jota ei vain ole diagnosoitu, niinpä...

Ma oon kans miälisairaus. Kirjootaan taalta Seilin saarelta. Huano yhteys, mutta kivaa on meillä...tai siis mulla, tai meille...siis täällä. Oh nou, hoitajat tulee.

Läheisellä ystävällä on vakava psyykkinen sairaus. Tottakai sairaus on muuttanut häntä mutta minulle hän on kuitenkin edelleen se sama läheinen ystävä. Kunnioitan häntä ja, jos hänestä ei kuulu mitään niin annan hänen olla rauhassa. Olen kuitenkin olemassa, kun hän pystyy taas olemaan seurassa. Emme kuitenkaan oikeastaan ikinä puhu hänen sairaudestaan, vaikka sen tiedostaakin että se läsnä onkin.

Itsestäänselvää myös tietysti on, että en huutele hänen sairaudestaan muille. Hänellä on oikeus yksityisyyteen, vaikka sairas onkin.

Kyllä tunnen, lahdessa asuu. Lepositeihin ja eristyksiin tämä naine kuuluu. Skitsofrenia ja narsistinen persoonallisuus häiriö todettu. Pääs kyllä johkuu kouluu mut eiköhä se jo potkita sielt pihalle. Tai no mitä nyt sen sekoiluja kuullu , nii ei hyvin taida mennä. Sairas ämmä.

Sosiaali alaa opiskelee ja kehuskelee muille kuinka haluaa puukottaa ihmisiä, sun muuta sairasta settii, nii voi ala jäädä vaan haaveeksi.

Tuollainen ihminen ei voi olla vapaalla ajalla hetkeäkään.

Tunnen useammankin henkilön, joilla todettu jonkinlainen mielenterveyden häiriö. Itse asiassa ne ovat melkoisen yleisiä meillä suomalaisilla.

Olen tukenut heitä vaikeina aikoina olemalla läsnä ja kuuntelemalla ja keskustelemalla. Ja hyväksymällä heidät samalla tavalla kuin ennen sairastumistaan.

Puhumme hyvin avoimesti asioista, joten heitämme välillä rankkaakin huumoria näistä asioista.

Hyvistä suhteistamme johtuen huomautan suoraan, jos huomaan sairauden vievän tiettyyn suuntaan, jolloin asialle tulee tehdä jotain.

Ap, hienoa, että haluat seistä rinnalla tukemassa. Varaudu kuitenkin siihen, että aina se ei ole helppoa ja hyväksy se, että itse tulet kokemaan välillä turhautumista.

Juu tunnen. Katsoo aamuisin peilistä.

Taino siitä on jo aikaan,  ohimenevä vaihe, nykyisin ihan samanlainen kuin kaikki muutkin.