Onko täällä muita isänsä menettäneitä?

Isä kuoli kun olin 15.

Mitä siitä sitten? Elämä on.

Minulla kuoli isä 2 v sitten, suht nuorena hänkin, 67-vuotiaana aggressiiviseen syöpään. Voimia ap! Itselläni suru tulee aaltoina... välillä tulee joku muisto mieleen ja purskahdan itkuun tai julkisella paikalla alkaa kyyneleet valua silmistä.

Oma isäni kuoli nelikymppisenä, olin itse silloin 9v. Kaiken kanssa oppii ajan kanssa elämään.

Mulla kuoli setä 25 ja mummu 12 vuotta sitten ja edelleen on välillä kauhea ikävä.

Olin 8-vuotias kun menetin isäni lopullisesti. Sitä ennenkään se ei tosin tuntunut isältä, vaan pelottavalta ja etäiseltä, ventovieraalta hyypiötä. Hän ei ole kuollut, mutta ei kuulu elämääni.

Mun isän kuolemasta tulee vappuna 20 vuotta. Ei oltu kauhean läheisiä, vanhemmat erosi ollessani pieni ja isä oli ikuinen Peter Pan, silti mietin häntä välillä, että olihan hän kuitenkin hauska tapaus :)

Minun isäni kuoli ärhäkkään syöpään, kun olin 16-vuotias. Nyt siitä tulee jo 19 vuotta aikaa mutta on isä silti aina mielessä. Erityisesti olen miettinyt mitä olisi mieltä miehestäni ja olisi ihana esitellä lapseni. Oli kuollessaan vain 40v

Aikaahan se suru vaatii ja välillä on vaikeitakin aikoja. Sen neuvon kuitenkin annan että anna surun tulla ja keskustele toisten kanssa tuntemuksistasi. Se auttaa..surut vain pitää elämässä kohdata tai voivat tulla samankaltaisesta tilanteessa pahempana vastaan. Voimia!

Vierailija kirjoitti:

Olin 8-vuotias kun menetin isäni lopullisesti. Sitä ennenkään se ei tosin tuntunut isältä, vaan pelottavalta ja etäiseltä, ventovieraalta hyypiötä. Hän ei ole kuollut, mutta ei kuulu elämääni.

Miksi alapeukkuja?

Ilmeisesti jotkut täällä ei ymmärrä, että isänsä voi menettää muutenkin. Surullista. Usein noihin juttuihin liittyy vielä muutakin kamalaa kuin pelkästään se, ettei isä ole läsnä elämässä.

Kyllä. Tasan vuosi sitten. 60v oli vasta. Yllättäen lähti ja kamala shokkihan se oli. En edes muista ajasta ennen kesää juurikaan mitään. Olen alkanut pelkäämään että mieheni kuolee. Hän on ollut uskomaton tuki ja turva,suhteemme lähentyi tämän myötä paljon . Valitettavasti nyt pelkään kuolemaa enemmän kuin koskaan.

3-kymppinen syöpäpotilas täällä - haluamatta vähätellä tuskaanne, jonnekin kuusikymppiseksi ehättäminen kuulostaa mulle hurjan pitkältä elämältä.

Isä kuoli kun olin 6 ja äiti kun olin 9.

Elämä on.

Siitä selvitään, kun kuollakaan ei voi.

Mä parun

Kuoli viinaan 15v. sitten,jos olisi hengissä olisi seitsemän promillen kännissä.

Täällä yksi. Menetin isäni syöpään kaksi vuotta sitten. Hän oli kuollessaan alle 60, minä alle 30. Emme olleet kovinkaan vanhoja siis.

Kuolema oli todellinen järkytys ja vaikea hyväksyä. Olemme aina olleet hyvin läheisiä isäni kanssa, ja hänen poismenonsa oli kova pala purtavaksi minulle. Enkä ole sitä kyllä vielä loppuun purrutkaan. Ikävöin isääni lähes päivittäin, mutta itke en enää niin paljoa kuin ensimmäisen vuoden aikana. Muistelen paljon isää ja vien hänen haudalleen kynttilöitä ja kukkia.

Surettaa hirveästi, että isä ei ehtinyt nähdä (mahdollisesti) tulevia lapsenlapsiaan. Monessa tilanteessa meinaan ottaa puhelimen käteen kysyäkseni häneltä neuvoja, mutta sitten muistan, että eihän häntä enää olekaan.

Vierailija kirjoitti:

Isä kuoli kun olin 6 ja äiti kun olin 9.

Elämä on.

Siitä selvitään, kun kuollakaan ei voi.

Siihen menetykseen nähden on vaikea samaistua kun on ihmisiä jotka on saaneet pitää vanhempansa aikuiseksi saakka.

Sama.

up

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Isä kuoli kun olin 6 ja äiti kun olin 9.

Elämä on.

Siitä selvitään, kun kuollakaan ei voi.

Siihen menetykseen nähden on vaikea samaistua kun on ihmisiä jotka on saaneet pitää vanhempansa aikuiseksi saakka.

Sama.

Menetyksien vertailu on ihan turhaa, koska jokaisen elämä on erilainen.

olisin mieluummin isätön kuin sen isän lapsi

Isä kuoli sydänkohtaukseen ollessaan 60-v viitisen vuotta sitten. Itse olin silloin 39 v. Oli se järkytys, mutta ei yllätys. Isä sai ekan sydänkohtauksen jo 38-veenä, eli oli jatkoajalla. Isän kuoleman jälkeen on syntynyt vielä kaksi lapsenlasta lisää. Heille ukki jäi tuntemattomaksi tyypiksi. Itse en koskaan tavannut myöskin sydäriin kuollutta isänisääni, joten ymmärrän, mistä he jäivät paitsi. Isä oli ukin virasta hyvin ylpeä ja halusi opettaa lapsenlapsille yhtä ja toista....mutta ei saanut.

Kyllä kaipaan faijan neuvoja, ja etenkin sitä, että hän piti äitini järjestyksessä. Äitini on epäilykseni mukaan ADHD ilman diagnoosia (poikani on diagnosoitu)  ja luonteeltaan höseltävä määräilijä.   Isä jyrähti silloin tällöin ja sanoi äidille, miten ei voi menetellä ja piti höseltämisen aisoissa. Isän kuoleman jälkeen äiti on päällepäsmäröinnillään ja melko älyvapailla tempauksillaan saanut monet asiat ja ihmissuhteensa sotkuun, mikä surettaa minua.  Mä hoidan nykyään äidin pankkiasiat, muuten sillä olisi rahatkin loppu...