Lue keskustelun säännöt.
Onko jotakin syömishäiriöön altistavia persoonallisuuden piirteitä nähtävissä jo lapsena?
30.12.2016 |
Tunnen yhden jo ekaluokalla sairastuneen tytön, jonka häiriö uusiutui yläkoulussa. Lapsena oli ihan iloinen ja normaali, joskin kuulemma vaativa lapsi. Hyvin mustasukkainen oli myös. Millaisia piirteitä syömishäiriöön sairastuneilla on usein?
Kommentit (27)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olen aina ajatellut, etten kelpaa omana itsenäni. Tämä johtuu myös kasvatuksesta.
Olen ollut lapsena kiltti, mukautuva, yritin välttää aiheuttamasta mitään häiriötä.
Pärjäsin hyvin koulussa, harrastuksissa, urheilin kilpaa. Silti minulle vain irvailtiin, arvosteltiin ja lytättiin. Aina. Joku minua kovempi olisi kapinoinut vastaan, ei olisi alistunut. Minä upposin aina syvemmälle. Vaikka yritin, en koskaan ollut tarpeeksi. Olen sisaruksistani nuorin.
Lopulta lukiossa paloin loppuun, sairastuin anoreksiaan. Painoin lopulta reilut 30 kiloa.
Fyysisesti parannuin, henkisesti en koskaan. Jatkoin opiskelua lukion jälkeen ja työelämässäkin olen ollut yli 10 vuotta. Olen surullinen, kun en koskaan tule ennalleni mitä joskus lapsena olin. En pysty luottamaan ihmisiin, enkä varmaan antamaan itsestäni tarpeeksi.
Olen kuitenkin muita kohtaan mielestäni aidon empaattinen ja luotettava ihminen. En halua kenellekään sellaista pahaa mitä itse olen kokenut.Oi, tulipa surullinen olo puolestasi. Tekisi mieli tsempata. Jotenkin kuulostat ihanalta ihmiseltä. Ja hui, 30 kiloa. Mutta miksi et voisi tulla nyt ennallesi? Olet varmaan vieläkin nuori? Noin 30-40 v? Yli puolet hyvää elämää edessä.
ap
Kiitos :-). Olen nyt 34. En luota ihmisiin, kun tosiaan koko lapsuus ja nuoruus oli sitä että vain tekemäni virheet ja mokat noteerattiin. Nyt aikuisena olen tajunnut, että olin oikeasti aika lahjakaskin mutta kun kukaan ei ikinä kannustanut niin ne lahjat jäi suurilta osin käyttämättä. No, ihan hyvin minulla kuitenkin sinänsä menee.
Olen erittäin arka ihmissuhteissa, vaikka olenkin reipas ja ulospäinsuuntautunut sinänsä. En pysty päästämään ketään lähelleni. Miessuhteeni kaatuvat yleensä siihen että menen siinä vaiheessa ihan lukkoon kun huomaan että alkaa olla jotain syvempää. Pelkään. Sitten yleensä haluan erota tai muulla käytöksellä ajan miehen pois. Seksi on minulle helppoa suhteen alussa mutta kun suhde syvenee, minä muutun aremmaksi. Ristiriitaista mutta totta. Olen ihan rikkonainen sisältä.
Olen aika hyvin pystynyt käsittelemään asioita, mistä mikäkin johtuu, mutta ei se muuta minua yhtään.
On ollut yksi mies, joka ihan oikeasti on minua rakastanut ja minäkin kyllä häntä, mutta en vaan pystynyt. Hänelle kirjoitin myöhemmin kirjeen, koska olin niin pahoillani. Juteltiinkin asiasta sitten myöhemmin mutta hänellä on jo uusi elämä ja ihana perhe.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on syömishäiriö, ja samoin on lapsuudenystävälläni. Meissä on paljon samaa. Kumpikin oli lapsena miellyttämisenhaluinen ja todella herkkä arvostelulle. Kummallakin oli huonot sosiaaliset taidot ja omalaatuinen luonne, maneerit ja puhetapa, joten emme hahmottaneet, mikä oli jo kohtuutonta muiden puolelta. Jouduimme joka tapausessa muuttamaan itseämme kelvataksemme mihinkään, joten painon kontrollointi oli pientä. Oli koulukiusaamista ja arvostelevat vanhemmat. Kumpikin oli ala-asteikäisenä liian laiha luonnostaan, ja siitä kuultiin jatkuvasti. Paino oli iso asia jo pienenä.
Kaveri sairastui ensin. Paha ortoreksia/anoreksia alkoi oireilla siinä 14-vuotiaana. Itse sairastuin nuorena aikuisena. Toki kummallakin on muitakin ongelmia.
Voiko tässä olla myös mallioppimista? Että ollaan niin hyviä kavereita, että adoptoidaan toisen ongelmanratkaisumalli itsellekin? Ja lopulta aletaan kisata siinä?
En ole varma. Tavattiin toisaalta "vasta" 9-vuotiaina kun vaihdoin koulua. Ollaan oikeastaan lopulta todella erilaisia, vaikka sainkin meidät kuulostamaan tekstissäni joltain klooneilta. Kummallakin oli sekä kotona että koulussa vaikea tilanne ja koska oltiin arkoja ja epäsosiaalisia, ei me osattu kapinoida. Kapinan sijaan siinä oli parempi vain mukautua.
Sen kyllä tunnistan, että meillä oli sellainen tapa väheksyä itseämme kun oltiin keskenämme. Me haukuttiin itseämme ja kehuttiin toista. Joskus koulussa oltiin joissain jutuissa usein paras ja toiseksi paras. Toiseksi paras haukkui itseään ja paras oli kateellinen, kun toinen olisi kuitenkin suotuisammassa tilanteessa ollut paras ja oma "voitto" oli ikäänkuin huijausta. Se ajatusmalli jäi vähän päälle. Se meni myös ulkonäköjuttuihin ja liikunnallisiin asioihin. Ala-asteella kun oltiin liian laihoja, puhuttiin siitä, miten toinen on terveemmän näköinen. Pidempi, ruskeampi ja painavampi (oltiin yhtä lyhyitä, kalpeita ja laihoja). Ei me kilpailtu keskenämme ikinä muussa kuin vaatimattomuudessa ja toisen ylistämisessä. Joo, meillä on outo ystävyyssuhde edelleen ja oltiin kummallisia lapsia.
Tuo vaatimattomuus oli hyvä ratkaisu silloin. Ei tuntunut niin pahalta kun ajatteli, ettei ansaitsekaan edes niitä asioita, joista jäi paitsi, mutta ehkä tulevaisuudessa kehittyy niin, että tilanne paranee. Huonot kotiolot ja koulukiusaaminen ei sitten tuntuneet niin lopullisilta. Että jos vain juoksisi nopeammin, olisi parempi rusketus, muistaisi kaikki lintulajit ja polvet lakkaisi tärisemästä ihmisten edessä, niin kotonakin olisi kaikki hyvin. Sehän tuntui olevan omassa vallassa.
Kiitos muuten viestistäsi. En olisi ajatellut tätä tai analysoinut asiaa näin ilman tällaista yllykettä. Tuntui tavallaan hyvältä kirjoittaa asiasta.
Ihana postaus sulta. Hieno analyysi myös. Kuulostat tosi fiksulta ihmiseltä. Kaikkea hyvää sulle! Ja myös kaverillesi. Nyt ehkä voit luopua jo siitä liiallisesta vaatimattomuudesta ja löytää omat vahvuudet parhaimmalla tavalla. Ehkä olet piilotajuisesti ne tajunnutkin aina.
Syömishäiriöön sairastuvat ovat ehkä usein melko syvällisiä, pohdiskelevia ja analyyttisiä jo varsin nuorina/lapsina, älykkäitäkin? Sen vuoksi he ehkä tuntevat kaikki ristiriidat, vääryydet, epäoikeudenmukaisuudet hyvin voimakkaina kokemuksina?
Ei tietenkään voi yleistää mutta tällainen kuva joistakin sairastuneista on jäänyt, myös heistä jotka tähän aiheeseen ovat vastanneet.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä ainakin olen aina ajatellut, etten kelpaa omana itsenäni. Tämä johtuu myös kasvatuksesta.
Olen ollut lapsena kiltti, mukautuva, yritin välttää aiheuttamasta mitään häiriötä.
Pärjäsin hyvin koulussa, harrastuksissa, urheilin kilpaa. Silti minulle vain irvailtiin, arvosteltiin ja lytättiin. Aina. Joku minua kovempi olisi kapinoinut vastaan, ei olisi alistunut. Minä upposin aina syvemmälle. Vaikka yritin, en koskaan ollut tarpeeksi. Olen sisaruksistani nuorin.
Lopulta lukiossa paloin loppuun, sairastuin anoreksiaan. Painoin lopulta reilut 30 kiloa.
Fyysisesti parannuin, henkisesti en koskaan. Jatkoin opiskelua lukion jälkeen ja työelämässäkin olen ollut yli 10 vuotta. Olen surullinen, kun en koskaan tule ennalleni mitä joskus lapsena olin. En pysty luottamaan ihmisiin, enkä varmaan antamaan itsestäni tarpeeksi.
Olen kuitenkin muita kohtaan mielestäni aidon empaattinen ja luotettava ihminen. En halua kenellekään sellaista pahaa mitä itse olen kokenut.Oi, tulipa surullinen olo puolestasi. Tekisi mieli tsempata. Jotenkin kuulostat ihanalta ihmiseltä. Ja hui, 30 kiloa. Mutta miksi et voisi tulla nyt ennallesi? Olet varmaan vieläkin nuori? Noin 30-40 v? Yli puolet hyvää elämää edessä.
ap
Kiitos :-). Olen nyt 34. En luota ihmisiin, kun tosiaan koko lapsuus ja nuoruus oli sitä että vain tekemäni virheet ja mokat noteerattiin. Nyt aikuisena olen tajunnut, että olin oikeasti aika lahjakaskin mutta kun kukaan ei ikinä kannustanut niin ne lahjat jäi suurilta osin käyttämättä. No, ihan hyvin minulla kuitenkin sinänsä menee.
Olen erittäin arka ihmissuhteissa, vaikka olenkin reipas ja ulospäinsuuntautunut sinänsä. En pysty päästämään ketään lähelleni. Miessuhteeni kaatuvat yleensä siihen että menen siinä vaiheessa ihan lukkoon kun huomaan että alkaa olla jotain syvempää. Pelkään. Sitten yleensä haluan erota tai muulla käytöksellä ajan miehen pois. Seksi on minulle helppoa suhteen alussa mutta kun suhde syvenee, minä muutun aremmaksi. Ristiriitaista mutta totta. Olen ihan rikkonainen sisältä.
Olen aika hyvin pystynyt käsittelemään asioita, mistä mikäkin johtuu, mutta ei se muuta minua yhtään.
On ollut yksi mies, joka ihan oikeasti on minua rakastanut ja minäkin kyllä häntä, mutta en vaan pystynyt. Hänelle kirjoitin myöhemmin kirjeen, koska olin niin pahoillani. Juteltiinkin asiasta sitten myöhemmin mutta hänellä on jo uusi elämä ja ihana perhe.
Ehkä skeematerapia voisi auttaa sinua. Jos työstäisit omia tunnelukkojasi. www.tunnelukkosi.fi jonkun ammattilaisen kanssa. Ettet antaisi omien rajoittavien uskomustesi ohjata parisuhteitasi. <3
Vierailija kirjoitti:
Syömishäiriöön sairastuvat ovat ehkä usein melko syvällisiä, pohdiskelevia ja analyyttisiä jo varsin nuorina/lapsina, älykkäitäkin? Sen vuoksi he ehkä tuntevat kaikki ristiriidat, vääryydet, epäoikeudenmukaisuudet hyvin voimakkaina kokemuksina?
Ei tietenkään voi yleistää mutta tällainen kuva joistakin sairastuneista on jäänyt, myös heistä jotka tähän aiheeseen ovat vastanneet.
Kieltämättä tämä käy mielessä. Tietty herkkyys (ympäristön aistiminen) hyvässä ja pahassa (ahdistusherkkyys myös). Tosi hienosti ovat monet analysoineet avoimesti omaa kokemustaan. Tai sitten tähän ketjuun valikoitui erityisen fiksuja ihmisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Mulla on syömishäiriö, ja samoin on lapsuudenystävälläni. Meissä on paljon samaa. Kumpikin oli lapsena miellyttämisenhaluinen ja todella herkkä arvostelulle. Kummallakin oli huonot sosiaaliset taidot ja omalaatuinen luonne, maneerit ja puhetapa, joten emme hahmottaneet, mikä oli jo kohtuutonta muiden puolelta. Jouduimme joka tapausessa muuttamaan itseämme kelvataksemme mihinkään, joten painon kontrollointi oli pientä. Oli koulukiusaamista ja arvostelevat vanhemmat. Kumpikin oli ala-asteikäisenä liian laiha luonnostaan, ja siitä kuultiin jatkuvasti. Paino oli iso asia jo pienenä.
Kaveri sairastui ensin. Paha ortoreksia/anoreksia alkoi oireilla siinä 14-vuotiaana. Itse sairastuin nuorena aikuisena. Toki kummallakin on muitakin ongelmia.
Voiko tässä olla myös mallioppimista? Että ollaan niin hyviä kavereita, että adoptoidaan toisen ongelmanratkaisumalli itsellekin? Ja lopulta aletaan kisata siinä?
En ole varma. Tavattiin toisaalta "vasta" 9-vuotiaina kun vaihdoin koulua. Ollaan oikeastaan lopulta todella erilaisia, vaikka sainkin meidät kuulostamaan tekstissäni joltain klooneilta. Kummallakin oli sekä kotona että koulussa vaikea tilanne ja koska oltiin arkoja ja epäsosiaalisia, ei me osattu kapinoida. Kapinan sijaan siinä oli parempi vain mukautua.
Sen kyllä tunnistan, että meillä oli sellainen tapa väheksyä itseämme kun oltiin keskenämme. Me haukuttiin itseämme ja kehuttiin toista. Joskus koulussa oltiin joissain jutuissa usein paras ja toiseksi paras. Toiseksi paras haukkui itseään ja paras oli kateellinen, kun toinen olisi kuitenkin suotuisammassa tilanteessa ollut paras ja oma "voitto" oli ikäänkuin huijausta. Se ajatusmalli jäi vähän päälle. Se meni myös ulkonäköjuttuihin ja liikunnallisiin asioihin. Ala-asteella kun oltiin liian laihoja, puhuttiin siitä, miten toinen on terveemmän näköinen. Pidempi, ruskeampi ja painavampi (oltiin yhtä lyhyitä, kalpeita ja laihoja). Ei me kilpailtu keskenämme ikinä muussa kuin vaatimattomuudessa ja toisen ylistämisessä. Joo, meillä on outo ystävyyssuhde edelleen ja oltiin kummallisia lapsia.
Tuo vaatimattomuus oli hyvä ratkaisu silloin. Ei tuntunut niin pahalta kun ajatteli, ettei ansaitsekaan edes niitä asioita, joista jäi paitsi, mutta ehkä tulevaisuudessa kehittyy niin, että tilanne paranee. Huonot kotiolot ja koulukiusaaminen ei sitten tuntuneet niin lopullisilta. Että jos vain juoksisi nopeammin, olisi parempi rusketus, muistaisi kaikki lintulajit ja polvet lakkaisi tärisemästä ihmisten edessä, niin kotonakin olisi kaikki hyvin. Sehän tuntui olevan omassa vallassa.
Kiitos muuten viestistäsi. En olisi ajatellut tätä tai analysoinut asiaa näin ilman tällaista yllykettä. Tuntui tavallaan hyvältä kirjoittaa asiasta.
Ihana postaus sulta. Hieno analyysi myös. Kuulostat tosi fiksulta ihmiseltä. Kaikkea hyvää sulle! Ja myös kaverillesi. Nyt ehkä voit luopua jo siitä liiallisesta vaatimattomuudesta ja löytää omat vahvuudet parhaimmalla tavalla. Ehkä olet piilotajuisesti ne tajunnutkin aina.
Kiitos. :) Teki hyvää pohtia tätä. En ollut oikein ennen edes miettinyt asiaa. Tuo lapsuus jotenkin hitsasi meidät yhteen. Ollaan kuin sisaruksia oikeastaan. Jossain vaiheessa emme pitäneet yhteyttä vuosiin, mutta ei sinä aikana mikään oleellinen muuttunut. Aika ongelmaisia me kumpikin ollaan edelleen, mutta ainakin vedetään yhtä köyttä.
Mä olen koittanut opetella sitä, että olen tyytyväinen omiin tekemisiini. Toivon, että kaverinikin joskus näkisi omat vahvat puolensa. Mulle teki hyvää, kun täysi-ikäiseksi tultuani irrottauduin lähes täysin vanhoista kuvioista ja aloitin uuden elämän toisella puolen Suomea. Ei se tietty hyvin mennyt, mutta huonommin asiat olisi, jos olisin jäänyt.
En ole varma. Tavattiin toisaalta "vasta" 9-vuotiaina kun vaihdoin koulua. Ollaan oikeastaan lopulta todella erilaisia, vaikka sainkin meidät kuulostamaan tekstissäni joltain klooneilta. Kummallakin oli sekä kotona että koulussa vaikea tilanne ja koska oltiin arkoja ja epäsosiaalisia, ei me osattu kapinoida. Kapinan sijaan siinä oli parempi vain mukautua.
Sen kyllä tunnistan, että meillä oli sellainen tapa väheksyä itseämme kun oltiin keskenämme. Me haukuttiin itseämme ja kehuttiin toista. Joskus koulussa oltiin joissain jutuissa usein paras ja toiseksi paras. Toiseksi paras haukkui itseään ja paras oli kateellinen, kun toinen olisi kuitenkin suotuisammassa tilanteessa ollut paras ja oma "voitto" oli ikäänkuin huijausta. Se ajatusmalli jäi vähän päälle. Se meni myös ulkonäköjuttuihin ja liikunnallisiin asioihin. Ala-asteella kun oltiin liian laihoja, puhuttiin siitä, miten toinen on terveemmän näköinen. Pidempi, ruskeampi ja painavampi (oltiin yhtä lyhyitä, kalpeita ja laihoja). Ei me kilpailtu keskenämme ikinä muussa kuin vaatimattomuudessa ja toisen ylistämisessä. Joo, meillä on outo ystävyyssuhde edelleen ja oltiin kummallisia lapsia.
Tuo vaatimattomuus oli hyvä ratkaisu silloin. Ei tuntunut niin pahalta kun ajatteli, ettei ansaitsekaan edes niitä asioita, joista jäi paitsi, mutta ehkä tulevaisuudessa kehittyy niin, että tilanne paranee. Huonot kotiolot ja koulukiusaaminen ei sitten tuntuneet niin lopullisilta. Että jos vain juoksisi nopeammin, olisi parempi rusketus, muistaisi kaikki lintulajit ja polvet lakkaisi tärisemästä ihmisten edessä, niin kotonakin olisi kaikki hyvin. Sehän tuntui olevan omassa vallassa.
Kiitos muuten viestistäsi. En olisi ajatellut tätä tai analysoinut asiaa näin ilman tällaista yllykettä. Tuntui tavallaan hyvältä kirjoittaa asiasta.