Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
oliko elämä nyt sitten tässä?
29.12.2016 |
Olen nuori psyykkisesti sairas nainen ja saan hoitoa sairauteeni. Hoito on auttanutkin, vielä on tosin paljon työtä edessä päin, mutta parempaan ollaan menossa. Kuitenkin mietin, millainen elämä minua odottaa? Opinnot ovat takunneet sairauden takia, väärä ala, ei miesystävää (ei ole koskaan ollut), haaveet seksistä, parisuhteesta, perheestä ovat enää turhia. Vaikka pääsisin ns terveiden joukkoon, niin se psyyke diagnoosi tulee seuraamaan minua koko loppuelämän. Neuvolassa, synnärillä ja siinä saakin sitten lastensuojelun kanssa selvitellä menneisyyden asioita. Tietenkin vielä se, että kukapa mies minua puolisoksi edes haluaisi, joten sinällään vauvan saaminenkin on teoreettista pohdiskelua. Se kun vaatii sitä yhdyntää ja tietenkin haluaisin perheen perustaa avioitumisen jälkeen, joten mikään yksin lapsen hankkiminen ei ole valintani.
Joskus sitä miettii, että mitä varten sitä oikein kuntoutuu?
Kommentit (29)
En ajattele, että olisi välttämätöntä perustaa perhettä, mutta itkettää se, että jos asia ei ole mahdollista sen takia, että on takana psyykkisiä ongelmia. En haluaisi leimautua koko loppuelämäksi. Itseä varten pyrin kuntoutumaan. Ilman miestä en kuitenkaan kykene olemaan onnellinen. Haluaisin elää parisuhteessa, saada rakkautta, elää arkea jonkun kanssa ja rakastella. Seksuaaliset haluni ovat myös voimakkaat, joten sekin aiheuttaa tuskaa ja turhautumista kun ei pääse rakastelelmaan. Haluaisin vain niin kovasti olle terve ja elää ilman stigmaa :(
Kiitos myötätunnosta! :) Ihanaa että täältä saa positiivisiakin kommentteja. Kuntoutuminen on ollut aika raskasta, niin sekin on vaikuttanut mielialaan. Pitäisi vaan jaksaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nykyään niin monella on joku diagnoosi, ettet edes ole sen suhteen mitenkään erikoinen.
No, toiset kykenevät tällaisissa tilanteissa löytämään elämästä ne pienetkin hyvät puolet, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Toiset taas käpertyvät oman erinomaisen, ainutlaatuisen surkeutensa kaapuun, josta eivät suostu ikinä päätään nostamaan.
Voit itse päättää kumpaan ryhmään tulet kuulumaan.
Harva meistä saa kaikkea mitä haluamme ja sen kanssa on vain opittava elämään. Jos olet hoitojen jälkeen kykenevä elämään perustervettä elämää, eikö sen pitäisi riittää?
Tuli vielä mieleen sellainen, että onko aivan mahdoton ajatus että muuttaisit ulkomaille valmistuttuasi tai jossain vaiheessa?Unelma uudesta alusta saattaisi siivittää valmistumistasi ja uskoa kuntoutumiseen, olla motivaation lähde.Miehen löytäminen muilta mailta on myös todennäköisempää, koska Suomessahan on naisia enemmän kuin miehiä, joten myös ihan tavismiehet löytävät rinnalleen korkeasti koulutettuja naisia.
Jollen itse olisi tullut raskaaksi, olisin mitä todennäköisimmin lähtenyt maasta silloin nuorena, mutta itselleni taas parisuhde olisi ollut hankala, miesvihani vuoksi ja toiseksi olin unelmoinut jo monta vuotta äitiydestä, mutta aina yksin.En osannut nähdä miestä siinä kuviossa, ainoastaan lapsen ja itseni. Arvaan että syy yksin elämiseeni oli juuri tuo.Varmaankin muussa tapauksessa olisin pariutunut, jopa yksinhuoltajanakin, koska muutoma tarjoutui aviomieheksi.Mutta lapsi oli elämäni tarkoitus ja onni.Lisäksi en ole kovin seksuaalisesti virittynyt.
Olet sikäli onnellisessa asemassa, että sinulla on halu parisuhteeseen ja terve asenne miehiin.Uskon ja toivon että kohdallesi osuu se oikea.Olen kuullut että moni suomalaisnainen joka on mennyt ulkomaille, vaikka vain hetkeksi esim. opiskelijavaihtoon, on löytänyt sieltä elämänkumppanin.Voimaa!!
Älä luovuta ap! Löydät kyllä kumppanin, jolle nuorena läpikäymäsi sairaus ei ole mikään este. Elä omaa elämääsi, pidä huolta itsestäsi, älä katkeroidu. Löydät elämääsi hyviä asioita ja jonain päivänä tapaat miehen, jonka kanssa voit olla oma itsesi.
Tiedän tämän koska itselleni kävi samoin. Nuorena olin ihan varma että kukaan ei koskaan voisi rakastua minuun, ainakaan jos tietäisi taustoistani.
Menneisyyttä et voi muuttaa, mutta tästä hetkestä eteenpäin voit aina tehdä valintoja ja saada hyvän elämän.
Voimaa ja myötätuntoa myös täältä!
T:Täti Helsingistä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No, toiset kykenevät tällaisissa tilanteissa löytämään elämästä ne pienetkin hyvät puolet, jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Toiset taas käpertyvät oman erinomaisen, ainutlaatuisen surkeutensa kaapuun, josta eivät suostu ikinä päätään nostamaan.
Voit itse päättää kumpaan ryhmään tulet kuulumaan.
Harva meistä saa kaikkea mitä haluamme ja sen kanssa on vain opittava elämään. Jos olet hoitojen jälkeen kykenevä elämään perustervettä elämää, eikö sen pitäisi riittää?
Minä olen ollut vuosia erittäin sairas ja hoidon saaminen on ollut vaikeaa. Nyt vihdoinkin olen alkanut saamaan hoitoa. Näen kyllä elämän hyvätkin puolet, siitä ei ole kyse. Joka päivähän minä nostan päätäni surkeudesta, kun taistelen elämäni puolesta ja yritän kuntoutua.
Se on kuitenkin raskasta, kun muut samanikäiset menevät naimisiin, saavat lapsia, valmistuvat, käyvät töissä jne.
Paljosta olen kiitollinen. Siltikään perusterve elämä yksin ei riitä. Kyllä minä tarvitsen onneen miehen ja seksuaalisuhteen. Ei se ole mitään haihattelua, vaan sitä useimmat ihmiset haluavat. Kaiken tämän lisäksi kun kaikki muukin tökkii, talous, opiskelu jne. Kyllä tässä ihan tosissaan töitä saa tehdä, että voi itselleenkin nähdä tulevaisuuden. Minun pelastukseni tässä tilanteessa on hyvä psykoterapeutti. ap
Kiitos myös kaikille lämpimistä sanoista :) Usein psyykkisesti sairaita parjataan netissä, tämä keskustelu on yllättänyt minut positiivisesti.
Ulkomaille muuttoa olen miettinytkin, aika näyttää mikä tilanne on kuntoutuksen jälkeen.
Rukoilen kyllä itselleni miestä. Eihän ne kaikki miehetkään ole missään pumpulissa kasvaneet, joten ymmärrystä saattaa tieten löytyä. Joskus vaan turhauttaa, kun toipuminen kestää ja nämä hukkaan heitetyt vuodet ja rakkauden ja seksin puute syövät naista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Diagnoosi ei kyllä seuraa loppuelämää. On normaalia olla sairas vähän aikaa, ja sitten tervehtyä. Lääkäriltä saa terveen paperit, jos haluaa. Itsekin kävin toteamassa, etten ole enää masentunut, ja siitä tuli hyvä fiilis.
Mistä kukaan diagnoosistasi tietäisi vaikka se kiinnostaisikin? Laitat tietojenluovutuskiellot päälle niin ei niitä näe kuin se hoitava lääkäri.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alexandra kirjoitti:
Mistä kukaan diagnoosistasi tietäisi vaikka se kiinnostaisikin? Laitat tietojenluovutuskiellot päälle niin ei niitä näe kuin se hoitava lääkäri.
Meneeköhän näin. Terveydenhuollon tietojärjestelmiä on yhtenäistetty ja se jatkuu koko ajan. Kun sinne laittaa tietojenluovutuskiellon, rivien välistä henkilökunta osaa kyllä lukea miksi se on laitettu.
Vierailija kirjoitti:
Alexandra kirjoitti:
Mistä kukaan diagnoosistasi tietäisi vaikka se kiinnostaisikin? Laitat tietojenluovutuskiellot päälle niin ei niitä näe kuin se hoitava lääkäri.
Meneeköhän näin. Terveydenhuollon tietojärjestelmiä on yhtenäistetty ja se jatkuu koko ajan. Kun sinne laittaa tietojenluovutuskiellon, rivien välistä henkilökunta osaa kyllä lukea miksi se on laitettu.
Mutta hyvänen aika!Mitä sitten? Koulutettu henkilökunta ymmärtää salassapitovelvollisuuden, joten mitä merkitystä vaikka osaisivatkin lukea ...ja jopa kirjoittaa? Kukaan ei saa paljastaa ulkopuolisille potilaan tietoja.Eihän nyt joku terveydenhoitaja voi ilmoitella esim. lastensuojeluun ihmisen sairaushistoriaa.Ja mistä syystä?
Kuinka moni on itse puhunut julkisesti mm. 2suuntaisestaan?Jos se diagnoosi olisi este vanhemmuudelle, niin mm. Jari Tervo, joka on sanonut julkisesti sairastavansa ko häiriötä ei siten olisi sopiva isäksi.Älykäs ja viisas mies.Ja varmasti hyvä, rakastava isä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alexandra kirjoitti:
Mistä kukaan diagnoosistasi tietäisi vaikka se kiinnostaisikin? Laitat tietojenluovutuskiellot päälle niin ei niitä näe kuin se hoitava lääkäri.
Eikai sitä voi laittaa saman yksikön sisällä vai voiko? Siis esim jos synnyttää samassa sairaalassa jossa on saanut psykiatrista hoitoa, niin kaipa se psyk. hoitojakso siellä synnärillä näkyy?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alexandra kirjoitti:
Mistä kukaan diagnoosistasi tietäisi vaikka se kiinnostaisikin? Laitat tietojenluovutuskiellot päälle niin ei niitä näe kuin se hoitava lääkäri.
Meneeköhän näin. Terveydenhuollon tietojärjestelmiä on yhtenäistetty ja se jatkuu koko ajan. Kun sinne laittaa tietojenluovutuskiellon, rivien välistä henkilökunta osaa kyllä lukea miksi se on laitettu.
Mutta hyvänen aika!Mitä sitten? Koulutettu henkilökunta ymmärtää salassapitovelvollisuuden, joten mitä merkitystä vaikka osaisivatkin lukea ...ja jopa kirjoittaa? Kukaan ei saa paljastaa ulkopuolisille potilaan tietoja.Eihän nyt joku terveydenhoitaja voi ilmoitella esim. lastensuojeluun ihmisen sairaushistoriaa.Ja mistä syystä?
Kuinka moni on itse puhunut julkisesti mm. 2suuntaisestaan?Jos se diagnoosi olisi este vanhemmuudelle, niin mm. Jari Tervo, joka on sanonut julkisesti sairastavansa ko häiriötä ei siten olisi sopiva isäksi.Älykäs ja viisas mies.Ja varmasti hyvä, rakastava isä.
Siis ensinnäkin, voihan tuo diagnoosi saada aikaan sen, että tehdään ennakollinen lastensuojeluilmoitus. toinen on se, että synnytyslaitoksellahan saatetaan ihan samalla osastolle olijoiden kuulen puhua jonkun entisistä sairauksista. Ei se salassapitovelvollisuus ole niin tarkkaa osastohoidossa. Ja sitten jos psyykkisesti sairas/ennen sairas vielä pyytää, että asioita ei käsitellä kaikkien kuulle, niin mistä sen tietää vaikka sitten sekin tulkitaan sairauden oireeksi. Niin pahat kokemukset on tullut julkisesta psyykehoidosta, että niitä asioita puretaan vielä pitkään yksityispuolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ikävä kyllä on olemassa yhä tänä päivänä lastensuojeluviranomaisia, jotka ajattelevat, että diagnoosi on este toimia äitinä. Itse sain diagnoosin 1,5 v lapsen sijoittamisen jälkeen ja nyt sitten diagnoosi on este lapsen kotiuttamiselle. Itse olen yrittänyt sanoa, että mikäköhän sen sairastumisen laukaiseva tekijä oli. Apua ei tarjota perheen olojen parantamiseksi, koska on se diagnoosi. LS-papereihin haetaan terapialausunnosta sopivia lainauksia, vaikka terapiaa varten kirjoitettu lausunto ei ole vanhemmuuden arviointia. Samoin pari vuotta vanha työ- ja toimintakyvyn arvio on kovasti lainattu paperi. Kaikkia termejä sosiaalityöntekijä ei ole edes ymmärtänyt, mutta käyttää niitä silti.
Kaikki paperit on käytettävissä, sillä jos lastensuojelupapereita pyytää, ne on terveydenhuollosta luovutettava. Kukaan ei sitten puutukaan siihen miten niitä tietoja käytetään.
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosi ei kyllä seuraa loppuelämää. On normaalia olla sairas vähän aikaa, ja sitten tervehtyä. Lääkäriltä saa terveen paperit, jos haluaa. Itsekin kävin toteamassa, etten ole enää masentunut, ja siitä tuli hyvä fiilis.
Persoonallisuushäiriöistä ja vaikka skitsofreniasta on vähän vaikeampi parantua...
Vierailija kirjoitti:
Ikävä kyllä on olemassa yhä tänä päivänä lastensuojeluviranomaisia, jotka ajattelevat, että diagnoosi on este toimia äitinä. Itse sain diagnoosin 1,5 v lapsen sijoittamisen jälkeen ja nyt sitten diagnoosi on este lapsen kotiuttamiselle. Itse olen yrittänyt sanoa, että mikäköhän sen sairastumisen laukaiseva tekijä oli. Apua ei tarjota perheen olojen parantamiseksi, koska on se diagnoosi. LS-papereihin haetaan terapialausunnosta sopivia lainauksia, vaikka terapiaa varten kirjoitettu lausunto ei ole vanhemmuuden arviointia. Samoin pari vuotta vanha työ- ja toimintakyvyn arvio on kovasti lainattu paperi. Kaikkia termejä sosiaalityöntekijä ei ole edes ymmärtänyt, mutta käyttää niitä silti.
Kaikki paperit on käytettävissä, sillä jos lastensuojelupapereita pyytää, ne on terveydenhuollosta luovutettava. Kukaan ei sitten puutukaan siihen miten niitä tietoja käytetään.
Saako kysyä, että mikä diagnoosi?
Tuo on kyllä väärin, että kaikki lausunnot yms ovat sosiaalityöntekijöiden käytössä. Lääkärin pitäisi tarvittaessa tehdä erillinen lausunto lasuun jos ilmenee nimenomaan se, että miten sairaus vaikuttaa vanhempien toimintaan. Irralliset lauseet eivät myöskään ole reiluja potilasta kohtaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Diagnoosi ei kyllä seuraa loppuelämää. On normaalia olla sairas vähän aikaa, ja sitten tervehtyä. Lääkäriltä saa terveen paperit, jos haluaa. Itsekin kävin toteamassa, etten ole enää masentunut, ja siitä tuli hyvä fiilis.
Persoonallisuushäiriöistä ja vaikka skitsofreniasta on vähän vaikeampi parantua...
Persoonallisyyshäiriödiagnooseja tehdään myös aika heppoisesti. Sairaan ihmisen kohdalla on vaikea arvioida mikä on itse sairautta ja mikä persoonallisuushäiriötä. Epäasianmukaiset dg:t seuraavat kyllä vaikka ne olisivatkin ns vääriä. Ja sitten jos vielä potilas kehtaa väittää ettei diagnoosi kuvaa hänen elämäänsä niin on sairaudentunnoton.
"Ilman miestä en kuitenkaan kykene olemaan onnellinen."
Sinun pitää päästä eroon tuosta ajatuksesta, että tarvitse miehen ollaksesi onnellinen. Se voi olla osa sairauttasi, joka on vielä parantumisvaiheessa. Niin kauan kun et pysty olemaan onnellinen itseksesi omana itsenäsi, et pysty saamaan täysinäistä suhdetta. Ensin pitää saada oma elämä haltuun ja löytää siihen isompia ja pienempiä asioita, jotka tekevät onnelliseksi ja sen jälkeen elämänkumppani löytyy jos on löytyäkseen. Et voi laittaa kenenkään muun tehtäväksi tehdä sinusta onnellista, se johtaa lopulta vain suruun.
Minusta kuulostaa siltä että sinulla kaikki eväät edessä saada hyvä elämä. Nykyään psykiatriset diagnoosit alkavat olemaan aika yleisiä eikä niitä peittelemäänkään kannata lähteä. Jos joskus lapsen saat, niin eikö ole parempi että neuvola ja sos-puoli ovat sinulla tukena, kun elämässä on kerta ollut jo niin rankkoja asioita?
Nuori parikymppinen ihminen ei osaa kuvitella sitä tilannetta että on nelikymppinen ja se nuoruus tuntuu lähinnä unelta tai jonkun toisen kertomalta tarinalta. Elämänsä suuntaa ehtii muuttaa moneen kertaan, vielä viisi-kuusikymppisenäkin. Koskaan ei tiedä mitä elämä eteen tuo, pitää vaan uskaltaa ottaa askel joskus eri suuntaan.
Alue: Aihe vapaa
Tunnen suurta myötätuntoa sinua kohtaan.En osaa antaa neuvoja, mutta sen verran voin sanoa, ettei diagnosi sinun elämääsi voi rajoittaa siinä määrin ettetkö pystyisi elämään "normaalia" elämää.
Itse olen diagnosoitu sekä rajatila, että asosiaaliseksi persoonallisuudeksi. Pystyin kuitenkin elämään hyvän ja onnellisen elämän, ilman parisuhdetta, nyt olen jo 70v , ja kasvattamaan yksin lapseni tasapainoiseksi aikuiseksi. Kaiken lisäksi pääsin opiskelemaan alaa, johon vaadittiin soveltuvuustesti. Koskaan ei lastensuojelu tms. ole elämääni puuttunut, siis karmaisevan lapsuuden jälkeen.
Kysynkin: Onko mielestäsi naisen välttämätöntä perustaa perhe? Tunnen monia naisia, jotka ovat eläneet yksin koko elämänsä ja ovat nyt ja ovat olleet aivan tyytyväisiä.Miltä kuulostaa, jos vaikka kuntoudut ihan omaa itseäsi varten.Elämä kun yllättää.
Kaikkea hyvää <3