Rakastuin masentuneeseen ja kuinkas sitten kävikään :(

Kyllä noin voi käydä ja käy mikäeli menet tietoisesti jonkun hoitajaksi .

Jos taas tietoisesti etsit hoidettavaa itsellesi niin kysyisin sinulta että miksi?

Tyhmän eväät syödään ensin ja tottakai elämässään pohjalla oleva ja masennuksen kourissa elävä ihminen ottaa avosylin vastaan ensimmäisen joka saa hänet tuntemaan itsensä hyväksi.

On otettava tosiaan huomioon että sibä olisit voinut olla kuka tahansa muukin.

Kivuliaan usein saa kuulla tälläistä juttua.

On syytä hahmottaa että kenenkään tehtävä ei ole korjata tai kuntouttaa toista ja suhteeseen on huono alkaa ellei oma elämä ole ensin reilassa.

Sinusta tuntuu varmaan nyt ikävältä ja hyväksikäytetyltä.

Mutta se mies on täysi nilkki eikä arvosta mitään.

Turha elätellä kuvitelmia suhteesta jos oikeasti etsii itselleen vain hetkellistä olon ja asioiden parantajaa joka tuo lisäboostia omaan elämään. Jonka jälkeen voidaankin heittää se toinen pois koska se on tarkoituksensa täyttänyt. Naiset olkaa tarkkoina.

Kiitos, ehkä tästä noustaan vielä, mutta vaikea on kuvitella että joskus vielä toiseen ihmiseen kunnolla luottaisi. Tai kun suhde silloin kun kaikki oli hyvin, oli elämäni ihanin. Koin hienoja, romanttisia hetkiä ja on vaikea uskoa että mitään niin ihanaa kokisin vielä joskus. Nyt tuntuu kuin nekin hetket on viety tai tuhottu. :( ap

Minun nainen lähti toivuttuaan psykiatrinsa matkaan. Ilmeisen hyvää oli hoito joo.

Tämä ketju on hyvä muistutus minulle, että juuri tuohon suohon olen menossa. Tajuan olevani toiselle vain tukihenkilö ja tsemppaaja. Mutta silti on niin vaikea irtautua masentuneesta, kun saa pelätä, että jos se sitten murtaa toisen, ja jopa itsemurhaa saa pelätä. Eipä tullut lukion terveystiedon tunnilla esille, että miten tässä tilanteessa oikeaoppisesti toimitaan.

Mutta kaameaa se on, kun toinen imee itsestä kaiken energian. On vain hänen tarpeensa, hänen surkeutensa ja hänen tsemppaamisensa. Ei kiitosta eikä arvostusta kaikesta siitä ajasta ja vaivasta, jota hänelle olen suonut. Hän ottaa kaiken vastaan itsestäänselvyytenä. Aivan kuin maailma haluaisi ilman muuta antaa hänelle kaikkensa, vaikka hän ei anna mitään takaisin.

Huh, kun tulee vihaisena kirjoitettua. On tullut tässä väsyttyä viime aikoina. Ja kova oli taas päätös, että oman itseni vuoksi on otettava etäisyyttä. Vaan eihän se tahdo oikein pitää. Etenkin kun on nämä pyhät ja uusivuosi, niin tuntuu, ettei toista voi ihan yksin jättää. Äiti ja isä muistivat häntä jouluna (en tiedä muistavatko häntä erityisesti vai vain yhtenä sisaruskatraan jatkona). Ja sitten äidin ja isän lisäksi on vain minä. Kyllä sisaruksetkin kai ottavat yhteyttä, jos tarvitsevat jotain, mutta eivät taida muuten. Eli minä vain olen, ja nyt minä ainoakin haluaisin ottaa etäisyyttä. Kyllä tuottaa omantunnon kysymyksiä minulle tämä.

Mutta muuten ollaan juuri tuossa, että minä olen antanut kaikkeni, toinen on sen ottanut vastaan eikä ole lainkaan kiinnostunut siitä miten minä jaksan, mitä minulle kuuluu, miten hän on vaikuttanut elämääni. Hän jatkaa elämää eteenpäin ja on kipannut oman masennuksensa minulle. Sitä en todellakaan tarvitse!

Olen tosi pahoillani puolestasi, siis pahasta mielestäsi, ap.

Haluisin kuitenkin myös toista näkökulmaa laittaa, siis lähinnä kysyä, pitäisikö ex-masentuneen jäädä suhteeseen, koska on saanut paljon tukea ja apua, vaikka rakkaus loppuisi? Rakkaus voi kuitenkin loppua joskus, eikä sitä yrityksistä huolimatta aina saa takaisin. Totta kai ensin pitäisi yrittää parantaa suhdetta, mutta jos se ei onnistu niin on ihmisellä kumminkin oikeus lähteä suhteesta. Pettämistä en hyväksy, joten tuomitsen täysin, että uusi ensin kierroksessa. Korrektia on päättää aiempi suhde, jos se ei yrityksistä huolimatta toimi enää ja vasta sitten miettiä muiden tapailemista. 

Itse olen toipuva anorektikko. Olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, enkä usko koskaan tästä lähteväni. Mutta jos joskus elämän varrella rakkautemme loppuisi, emmekä saisi sitä enää takaisin, olisi tietysti oikeus erota, koska ei elämäänsä voi antaa rakkaudettomuudelle. Tarkoitan siis, että vaikka puolisoni on joutunut kestämään anoreksiani ja tukemaan siinä niin jos meillä ei yrityksistä huolimatta jossain kohtaa enää olisi rakkautta, olisi se molemmille parempi erota. Pettämisen kautta en koskaan eroaisi. Puoliso on sielunkumppanini ja aina kunnioittaisin häntä sen verran, että muita en liittoomme sotkisi. En kuitenkaan tietenkään halua hänestä muutenkaan erota. Pointtini vain se, että vaikka toinen tukisi ja tekisi enemmän kuin toinen, on sillä tuetullakin oikeus lopettaa suhde, jossa ei ole enää onnellinen. Pettämisen kautta lopettaminen on häikäilemätöntä, mutta suhteen lopettaminen ylipäätään on sallittua, jos rakkaus katoaa täysin, eikä enää löydy, vaikka sitä etsisi.

Vierailija kirjoitti:

Ei pitäisi lukea tämmöisiä. Mies masentunut ja yritän tsempata ja rakastaa parhaani mukaan. Jos tuo toivuttuaan menisi ja rakastuisi toiseen, pettäisi ja jättäisi niin en tiedä, mitä tapahtuisi. Olen kuitenkin vielä kaunis ja hoikka, menekkiä olisi sinkkumarkkinoilla. Olisin ihan helvetin vihainen ja katkera, jos tuhlaisin parhaat vuoteni kusipäähän. Varmaan pimahtaisin siitä vihan määrästä.

Olet vastuussa vain omasta ja mahdollisten lasten elämästä. Ei mitään järkeä toimia omaishoitajana koska lopputulos voi olla mitä vain. T. Yksi jätetty omaishoitaja

Minä olen pitkään vastustanut sitä väitettä, mitä täällä paljon viljellään, että masentuneet ovat itsekkäitä. Olen halunnut ajatella, että masentuneet ovat sairaita, ja on ymmärtämättömyyttä sanoa sairasta ihmistä itsekkääksi. Mutta ap:n aloitus ja oma kokemukseni masentuneesta lähimmäisestä muistuttaa, että viime aikoina olen yhä useammin ajatellut, että masentuneet kieltämättä ovat hyvin itsekkäitä.

Juuri nämä asiat mistä ap:kin puhuu, että elämä pyörii vain oman navan ympärillä. Omat tunteet ja omat halut ovat niitä mitä pitää täyttää. Vastuunotto omasta toiminnasta ei kiinnosta, vaan muut ihmiset ympärillä ovat kuin kulutustavaraa, joka joutaa lopulta hyödyttömänä roskikseen. Minulla alkaa vähitellen olla vaikeaa tuntea sympatiaa masentunutta läheistäni kohtaan. Ikävä kyllä. Vielä  yritän, sitkeä kun olen. Mutta pyrin olemaan varuillani, kuten joku yllä kehoitti.

Ei ex-masentuneen tarvitse jäädä suhteeseen vain siksi, että toinen on tukenut häntä. Mutta kuten itsekin sanoit, niin sen eron voi hoitaa fiksusti keskustellenkin eikä pettämällä. Sen verran voisi ex-masennuksestaan huolimatta arvostaa sitä toisen aikanaan tarjoamaa apua, että keskustelisi puolison kanssa siitä, ettei ole tyytyväinen suhteeseen. Ja kertoisi, että on kiitollinen, että toisen ansiosta pääsi elämässään jaloilleen. Ja kertoisi, että arvostaa kaikkea mitä toinen on tehnyt. Ja sanoisi, että on pahoillaan, ettei tunteet ole sellaiset kuin mitä toinen ansaitsisi. Ihan normaalia keskustelua. Se tuskin on kaiken jälkeen liikaa pyydetty.

Vierailija kirjoitti:

Olen tosi pahoillani puolestasi, siis pahasta mielestäsi, ap.

Haluisin kuitenkin myös toista näkökulmaa laittaa, siis lähinnä kysyä, pitäisikö ex-masentuneen jäädä suhteeseen, koska on saanut paljon tukea ja apua, vaikka rakkaus loppuisi? Rakkaus voi kuitenkin loppua joskus, eikä sitä yrityksistä huolimatta aina saa takaisin. Totta kai ensin pitäisi yrittää parantaa suhdetta, mutta jos se ei onnistu niin on ihmisellä kumminkin oikeus lähteä suhteesta. Pettämistä en hyväksy, joten tuomitsen täysin, että uusi ensin kierroksessa. Korrektia on päättää aiempi suhde, jos se ei yrityksistä huolimatta toimi enää ja vasta sitten miettiä muiden tapailemista. 

Itse olen toipuva anorektikko. Olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, enkä usko koskaan tästä lähteväni. Mutta jos joskus elämän varrella rakkautemme loppuisi, emmekä saisi sitä enää takaisin, olisi tietysti oikeus erota, koska ei elämäänsä voi antaa rakkaudettomuudelle. Tarkoitan siis, että vaikka puolisoni on joutunut kestämään anoreksiani ja tukemaan siinä niin jos meillä ei yrityksistä huolimatta jossain kohtaa enää olisi rakkautta, olisi se molemmille parempi erota. Pettämisen kautta en koskaan eroaisi. Puoliso on sielunkumppanini ja aina kunnioittaisin häntä sen verran, että muita en liittoomme sotkisi. En kuitenkaan tietenkään halua hänestä muutenkaan erota. Pointtini vain se, että vaikka toinen tukisi ja tekisi enemmän kuin toinen, on sillä tuetullakin oikeus lopettaa suhde, jossa ei ole enää onnellinen. Pettämisen kautta lopettaminen on häikäilemätöntä, mutta suhteen lopettaminen ylipäätään on sallittua, jos rakkaus katoaa täysin, eikä enää löydy, vaikka sitä etsisi.

Hassusti se suuri rakkaus loppuu samalla kun se sairas alkaa taas aktivoitumaan ja saa vakipaikan, harrastuksia, valmistuu koulust, jne. Ja nämä siis tehty sen puolison avulla. Yleensä rahallisellakin.

Mua ihmetyttää taasen ihmiset jotka haksahtaa näihin masentuneisiin. Miksi, kysyn vaan?? Onko teissä kenties joku hoivavietti jolla uskotte parantavanne toisen ja saatta "palkinnon" ikuista rakkautta? Masentuneet miehet eivät todellakaan säteile suuntaani mutään maagista vetovoimaa, päinvastoin.

Olen itse ollut masentunut (en seurustellut tuolloin) ja ne ajatukset mitä itsestä tai lähimmistä päässä silloin liikkui ei todellakaan ollut kaunista. En todellakaan haluaisi olla kenenkään pelastaja.

Hyvää tekstiä monelta tässä ketjussa. Tulee mielee elävästi tilanne noin vuosikymmenen takaa, kun olin rakastunut masentuneeseen mieheen. Näin jälkeenpäin ONNI että suhteesta ei tullut mitään! 

Mies roikotti löysässä hirressä, halusi puhua "unelmistaan" ja tunnelmoi minulle miten ihanaa olisi kun löytäisi naisen jota rakastaa. Ja minä olin siinä vieressä! Lisäksi muisteli kaiholla exäänsä, sitä miten tämä oli elämänsä rakkaus, mutta jätti hänet eikä mikään sen jälkeen tuntunut miltään. 

Tällaisia lateli, ja minä tyhmä vaan tapitin vieressä, tietämättä, mitä sanoa. Onneksi tajusin vetää johtopäätökset parin kuukauden päästä, ja vihelsin pelin poikki. Vieläkin suututtaa!

Minä en seurustele sen masentuneen kanssa. Mutta samat liikkeet siinä tapahtuu silti. En siksi ihmettelekään miksi masentuneilla usein ystävyyssuhteet katkeilevat ja miksi he eristäytyvät. Sehän tapahtuu ihan itsestään ihan vain sillä, että vuorovaikutus ja välittäminen on täysin yksisuuntaista.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olen tosi pahoillani puolestasi, siis pahasta mielestäsi, ap.

Haluisin kuitenkin myös toista näkökulmaa laittaa, siis lähinnä kysyä, pitäisikö ex-masentuneen jäädä suhteeseen, koska on saanut paljon tukea ja apua, vaikka rakkaus loppuisi? Rakkaus voi kuitenkin loppua joskus, eikä sitä yrityksistä huolimatta aina saa takaisin. Totta kai ensin pitäisi yrittää parantaa suhdetta, mutta jos se ei onnistu niin on ihmisellä kumminkin oikeus lähteä suhteesta. Pettämistä en hyväksy, joten tuomitsen täysin, että uusi ensin kierroksessa. Korrektia on päättää aiempi suhde, jos se ei yrityksistä huolimatta toimi enää ja vasta sitten miettiä muiden tapailemista. 

Itse olen toipuva anorektikko. Olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, enkä usko koskaan tästä lähteväni. Mutta jos joskus elämän varrella rakkautemme loppuisi, emmekä saisi sitä enää takaisin, olisi tietysti oikeus erota, koska ei elämäänsä voi antaa rakkaudettomuudelle. Tarkoitan siis, että vaikka puolisoni on joutunut kestämään anoreksiani ja tukemaan siinä niin jos meillä ei yrityksistä huolimatta jossain kohtaa enää olisi rakkautta, olisi se molemmille parempi erota. Pettämisen kautta en koskaan eroaisi. Puoliso on sielunkumppanini ja aina kunnioittaisin häntä sen verran, että muita en liittoomme sotkisi. En kuitenkaan tietenkään halua hänestä muutenkaan erota. Pointtini vain se, että vaikka toinen tukisi ja tekisi enemmän kuin toinen, on sillä tuetullakin oikeus lopettaa suhde, jossa ei ole enää onnellinen. Pettämisen kautta lopettaminen on häikäilemätöntä, mutta suhteen lopettaminen ylipäätään on sallittua, jos rakkaus katoaa täysin, eikä enää löydy, vaikka sitä etsisi.

Hassusti se suuri rakkaus loppuu samalla kun se sairas alkaa taas aktivoitumaan ja saa vakipaikan, harrastuksia, valmistuu koulust, jne. Ja nämä siis tehty sen puolison avulla. Yleensä rahallisellakin.

Siihen voi olla parikin syytä. Joko häikäilemätön tuomittava hyväksikäyttö, joka on joko suunnitelma vaihtaa parempaan tai väittää rakastavansa vaikka tietää vain tyytyvänsä, molemmat tuomittavia.

Tai sitten maailmankuvan avartuminen opettaa yksilölle jotain itsestään ja herättää uinuvia tunteita ja ihminen kasvaa kuukausissa monta vuotta eikä ole enää se ihminen, joka rakastui aiempaan kumppaniin.

Ensimmäinen vaihtoehto on suoraan umpitörkeää ja umpisurkeaa toimintaa. Kakkosvaihtoehto ei ole kenenkään vika, jos henkilö sitten tosiaan puhuisi, että tältä tuntuu, nyt vuorostani yritän parantaa suhdetta koska sinä autoit minua jne. ja silti ei rakkautta löydy. Tässäkin vaihtoehdossa on umpitörkeää ja umpisurkeaa häippästä pettämisen kautta ilman mitään yritystä ensin. Se on totta.

Mielestäni ketjussa kuvatuissa tapauksissa on toimittu törkeällä tavalla, vaikka ero itsessään onkin jokaisen oikeus, mutta tapa jolla se on tehty, on ketjun tapauksissa törkeä. Kuten joku edellä sanoikin vähän tähän suuntaan: vaikka ei ole elämän kestävää suhdetta kelleen velkaa, on velkaa selityksen, yrityksen ja kunnioituksen (ts. ei pettämistä).

t. se kenelle vastasit

Itse asiassa, kun tuosta puhumisesta mainittiin, niin juuri tänään minua ärsytti, kun masentunut puhua höpötti suu vaahdossa työasioitaan jollekin toiselle. Mutta sitten kun minä kysyn jotain, niin edes juu - ei -vastauksen antaminen on liian vaativaa. Aivan kuin aikuinen ihminen kiukuttelisi. Ei kai se sitä ole, mutta en sitten tiedä mitä...

Pettyneiden osalta kuulostaa siltä, että ystävyys tai seurustelu onkin ollut masentuneen näkökulmasta hoivaajan ja hoivattavan tai terapeutin ja potilaan suhde, ei siis todellista seurustelua. Minullakin on muutama masentunut ystävä, mutta heidän pelastajakseen en ole suostunut, eivätkä he edes ole halunneet sitä. 

Teille jo pettyneille se on tietenkin myöhäistä, mutta jos jollakin on "tilanne päällä" tai jossakin vaiheessa tulee eteen, niin muistakaa pitää huolta myös itsestänne. Ja miettikää jo ennen "leikkiin" ryhtymistä, oletteko valmiit myös siihen, että tilanne jäisikin yhtä yksipuoliseksi kuin näillä pettyneillä. En tarkoita, että toinen pitäisi jättää heitteille, mutta jos asiaa verrattaisiin rahaan, niin antakaa tai lainatkaa vain sen verran kuin teillä on varaa menettää.

Vierailija kirjoitti:

Olen tosi pahoillani puolestasi, siis pahasta mielestäsi, ap.

Haluisin kuitenkin myös toista näkökulmaa laittaa, siis lähinnä kysyä, pitäisikö ex-masentuneen jäädä suhteeseen, koska on saanut paljon tukea ja apua, vaikka rakkaus loppuisi? Rakkaus voi kuitenkin loppua joskus, eikä sitä yrityksistä huolimatta aina saa takaisin. Totta kai ensin pitäisi yrittää parantaa suhdetta, mutta jos se ei onnistu niin on ihmisellä kumminkin oikeus lähteä suhteesta. Pettämistä en hyväksy, joten tuomitsen täysin, että uusi ensin kierroksessa. Korrektia on päättää aiempi suhde, jos se ei yrityksistä huolimatta toimi enää ja vasta sitten miettiä muiden tapailemista. 

Itse olen toipuva anorektikko. Olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa, enkä usko koskaan tästä lähteväni. Mutta jos joskus elämän varrella rakkautemme loppuisi, emmekä saisi sitä enää takaisin, olisi tietysti oikeus erota, koska ei elämäänsä voi antaa rakkaudettomuudelle. Tarkoitan siis, että vaikka puolisoni on joutunut kestämään anoreksiani ja tukemaan siinä niin jos meillä ei yrityksistä huolimatta jossain kohtaa enää olisi rakkautta, olisi se molemmille parempi erota. Pettämisen kautta en koskaan eroaisi. Puoliso on sielunkumppanini ja aina kunnioittaisin häntä sen verran, että muita en liittoomme sotkisi. En kuitenkaan tietenkään halua hänestä muutenkaan erota. Pointtini vain se, että vaikka toinen tukisi ja tekisi enemmän kuin toinen, on sillä tuetullakin oikeus lopettaa suhde, jossa ei ole enää onnellinen. Pettämisen kautta lopettaminen on häikäilemätöntä, mutta suhteen lopettaminen ylipäätään on sallittua, jos rakkaus katoaa täysin, eikä enää löydy, vaikka sitä etsisi.

Ei tukeva osapuoli ole JOUTUNUT kestämään toisen ongelmia. Hän on valinnut olla tukena vaikeinakin aikoina. Kuten toinen jo sanoi, on se aika hassua että tämä rakkaus tosiaan loppuu sitten kun ongelmista on päästy. Jos se silloin lopppuu on kyllä  oikeutettua katsoa että tuettu on vain käyttänyt tukevaa hyväkseen.

Vierailija kirjoitti:

Kuulostaa niin tutulta. Varsinainen kilttimies.

Jep, vähän samoin minullekin kävi. Olin ja olen itsekin ongelmainen (lähinnä masennus), mutta koska yritän parantua, en varsinaisesti havitellut toista masentunutta rinnalleni ettei vain jäädä vellomaan. Niin kuitenkin kävi ja mies oli juuri tuollainen aloituksen ihana mies.

Kunnes ei sitten ollutkaan. Kun itse luulin että ollaan hyvin tosissamme ja oli kaikkia suunnitelmiakin, niin ihan kuin salama kirkkaalta taivaalta mies olikin sitä mieltä, että viihtyy yksin parhaiten. Oltiin aika pitkään oltu jo yhdessä, joten järkytyin aika lailla. Enkä tiedä onko mies viihtynyt sitten yksin vai mitä on tehnyt, koska en halua tietää tyypistä enää mitään.

Mäkin rakastuin masentuneeseen. Nyt vaan mietin, että jos toi tosta paranee niin onko se sit enää se sama mies. Välillä sillä on nykyään niitä parempia hetkiä kun on sanojensa mukaan normaali ja mä katon huuli pyöreenä että kukas helkkari toi on ja missä on mun miesystävä, eikä mitenkään hyvällä tavalla. Jos siitä tulee lopullisesti sellainen niin ei tuu mittään elämästä. Oon nyt rohkaistunut kyseleen, että ennen kuin mies masentui niin mitä hän tykkäs tehdä ja alkaa kuulostaa siltä et tää rauhallinen, baareissa ravaamaton, kotona viihtyvä mies on vaan tää masennus ja normaali olotilassa on hirvee bilehile ja alkoholia runsaahkosti käyttävä ja sitä puolta miehellä on selvästi ikävä. Muuten kyllä natsaa kiinnostukset ja elämänkatsomus, mutta mua ei vaan alkoholistin lapsena nappaa baarielämä yhtään.

-N22

Vierailija kirjoitti:

Minä olen pitkään vastustanut sitä väitettä, mitä täällä paljon viljellään, että masentuneet ovat itsekkäitä. Olen halunnut ajatella, että masentuneet ovat sairaita, ja on ymmärtämättömyyttä sanoa sairasta ihmistä itsekkääksi. Mutta ap:n aloitus ja oma kokemukseni masentuneesta lähimmäisestä muistuttaa, että viime aikoina olen yhä useammin ajatellut, että masentuneet kieltämättä ovat hyvin itsekkäitä.

Juuri nämä asiat mistä ap:kin puhuu, että elämä pyörii vain oman navan ympärillä. Omat tunteet ja omat halut ovat niitä mitä pitää täyttää. Vastuunotto omasta toiminnasta ei kiinnosta, vaan muut ihmiset ympärillä ovat kuin kulutustavaraa, joka joutaa lopulta hyödyttömänä roskikseen. Minulla alkaa vähitellen olla vaikeaa tuntea sympatiaa masentunutta läheistäni kohtaan. Ikävä kyllä. Vielä  yritän, sitkeä kun olen. Mutta pyrin olemaan varuillani, kuten joku yllä kehoitti.

Sanotaan niin, että masentuneet voivat olla itsekkäitä. Toiset taas ovat toisissa asioissa, mutta eivät kaikissa, ihan kuten muutkin ihmiset.

Itse olen siinä mielessä nykyään itsekäs, etten herkästi tee asioita joita en oikeasti halua. Ennen tein ja tunsin itseni kynnysmatoksi, joten sanoisin tätä terveeksi itsekkyydeksi.

En voisi kuitenkaan käyttää jonkun empatiaa hyväkseni ja hylätä tätä parannuttuani. Minulla menee tällä hetkellä paremmin kuin eräällä masentuneella ystävälläni, mutta näemme silti usein. Ystäväni ei myöskään käytä kaikkea aikaa murheissa vellomiseen, teemme ihan normaaleita juttuja ja pidämme hauskaa yhdessä.

Eräs toinen tuntemani masentunut taas oli selvästi itsekkäämpi ja hänen murheitaan kuuntelin tauotta vaikka itsekin olin masentunut. Yritin auttaa, mutta hän ei tuntunut oikeasti haluavan apua. Se söi itseäni liikaa.

Täysin samanlaisia kokemuksia täälläkin. Masennus - parantuminen - jättäminen. Myös minä jouduin turvautumaan ammattiapuun sen romahduksen myötä kun tajusin että voimiani ja empatiaani oli kupattu jotta mies voisi lähteä - omien sanojensa mukaisesti - kokeilemaan mitä oikea onnellisuus on.

Ammattiavun kautta tajusin että masennuksesta toipuvilla tulee jossain kohtaa sellanen endorfiiniryöppy mitä ei olla koettu ikuisuuksiin ja silloin tehdään juuri näitä irtiottoja, halutaan hylätä se vanha masentuneen potilaan identiteetti ja itsenäistyä hoitajasta. Todellisuudessa masennus ei ole tässä kohtaa vielä kuitenkaan täysin parantunut sillä ihmisen minäkuva ei ole eheä eikä masentunut itsekeskeisyydessään käsitä että häntä rakastettiin masennuksesta huolimatta, ei sen takia.

Omalla kohdallani kävi sillä lailla onnellisesti että vuosia eron jälkeen mies otti yhteyttä ja halusi pyytää anteeksi tekoaan. Minua seurannut suhde oli lopulta kariutunut siihen että ensihuuma katosi ja masennuttuaan uudelleen mies oli käsittänyt että oli toiminut kusipäisesti sekä minua että uutta naistaan kohtaan, joka ei ollut voinut näyttää omia heikkouksiaan miehelle sillä tällä ei ollut voimavaroja kantaa muiden murheita.