Isän pinnan kiristyminen hoitovuorollaan

HEL-NYC kirjoitti:

Miten pitkään kuuntelet puolisosi hermojen kiristymistä lasten kanssa? Eli olemme sopineet, että mies vie loppuvuoden lapset tarhaan ja hakee heidät sieltä. Näin on ollut jo jonkun aikaa. Yleensä olen ylhäällä auttamassa ja häärimässä täällä kotona ympärillä.

Tänä aamuna mies kuitenkin sanoi, että jää vain nukkumaan, hän hoitaa. No makasin sängyssä kuuntelemassa kun miehen äänenpaino voimistuu ja pinna kiristyy, kun lapset riekkuvat, juoksentelevat karkuun ja kieltäytyvät pukemasta. En malttanut olla puuttumatta ja menin auttamaan pukemisessa, että pääsivät lähtemään (myöhässä). Mies ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä siihenkään että autoin.

Mihin asti te odotatte ja annatte isän hoitaa lapset omalla tavallaan?

Miehen olisi pitänyt olla jo aikaisemmin mukana tuossa hommassa. Ja tuollainen väliintulo/auttaminen vain pahentaa tilannetta. Se vähentää isän auktoriteettia ja tilanne menee vain huonommaksi.

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äideillä ei vissiin koskaan pinna kiristy lasten kanssa. Kyllä mulla vaan, ja mullakin on oikeesti lehmän hermot. Silti on joskus alkanut kiristää pöllöily. Ääntäkin oon heille korottanut, hui sentään. Ei ne siitä rikki mene, ja minusta lapsillekin saa osoittaa, että nyt riittää. Ja sitä paitsi, miten se isä oppii niiden lasten kanssa toimimaan, jos ei ikinä sitä saa tehdä, kun toinen tulee huseeraamaan. Olisin kääntänyt kylkeä ja jatkanut uniani.

Kyllä minullakin pinna kiristyy, tietenkin. En ole kuitenkaan koskaan huutanut (vaikka ääntä olen joskus korottanut).

Enkä tiedä onko lapsille ja isälle hyödyllistä, että olisin antanut isän huutaa lapsille säikyttäen heidät ja saaden heidät itkemään? Sanokaa te kokeneemmat - olisiko siitä ollut enemmän hyötyä vai haittaa?

Jos lapsille ei ole edes koskaan huudettu, mistä sinä tiedät, miten he siihen reagoisivat? Ja vaikka reaktio olisikin säikähdys ja itku, olisiko yksi yksittäinen kerta oikeasti mielestäsi niin traumaattista? Vai olisiko ennemminkin se toiminut herätyksenä isälle, että okei, huutaminen ei toimi, ja ensi kerralla kokeilen jotain muuta? Sitähän sinä et nyt voi tietää.

Olet oikeassa. Ehkei kerta traumatisoi, ei lapsia eikä miestä. Kai vain pelkään että mies kokee epäonnistuneensa ja luovuttaa. Tosin nythän hän ilmeisesti epäonnistui, koska puutuin asiaan... 

Juuri eilen olin pesemässä kylpyhuonetta samaan aikaan kun mies syötti yksivuotiaalle iltapuuroa. Puuronsyönti menee joskus temppuiluksi ja miehellä oli vähän pinna kireällä niin kuulin hänen ärähtävän todella rumasti lapselle. Vähän itkua ja kitinää sieltä kuului, mutta tilanne rauhoittui ja sopivat tilaneen keskenään. hammaspesulle tuli tyytyväinen ja puuronsa syönyt lapsi.

Jos olisin ollut vapaana keittiössä, olisin saattanut kommentoida tai mennä hätiin syömisessä auttamiseen, mutta siinä vaiheessa kun tilanne oli jo kärjistynyt, ajattelin että parempi kun sopivatkin sen keskenään. Jää hyvä mieli molemmille.

Meillä ei miehestä ollut pikkulapsia hoitamaan. Hän oli paljon töissä ja oli tottumaton olemaan yksin lasten kanssa. Meno oli ihan vastuutonta.

Hänellä meni hermot, hän unohti katsoa perään, torkahti, unohti laittaa ruokaa eikä todellakaan laittanut päiväunille ja ihmetteli sitten kun lapset huutavat ja ovat "aivan mahdottomia". Kun tulin kotiin iltamenoltani esim. klo 23:30 niin väsyneet lapset hilluvat yhä ylhäällä, kämppä hyrskyn myrskyn ja sitten jouduin laittamaan yliväsyneitä itkupotkuraivarilapsia nukkumaan kun mies ei ollut viitsinyt.

Olin, etten ala tähän lasteni kustannuksella kun kerran yksi putosi kellarin jyrkkiä portaita alas näillä hoitokeikoilla. Hoidin itse tai pyysin äitiäni.

Saattoi mennä kaikkien "anna isänkin osallistua" -aatteiden vastaisesti, mutta pysyivätpähän lapset hengissä.

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin kauan kuin tilanne pysyy järkevänä. Teini-ikäisten lasten kanssa heidän isänsä pinna oli joskus liian lyhyt, silloin sanoin joskus, että älä viitti äksyillä. Kun lapset olivat pienempiä, isänsä oli rennompi. Nyt taas kun ovat aikuistuneet, ei tuollaisia tilanteita tule. Syy miksi sanoin siinä teinivaiheessa oli se, että silloin ei ollut mielestäni enää niin tarpeen "pitää yhteistä rintamaa", vaan oli ihan luontevaa ilmaista, että  me vanhemmat saatoimme olla eri mieltä asioista. Esimerkiksi minun puolestani he saivat ihan hyvin nukkua viikonloppuisin pitkään, enkä näyttänyt vihaista naamaa, kun heräilivät. Isänsä saattoi alkaa nipottaa jostain lumenkolaamisesta sillä siunaamalla kun teinit heräsivät. Ei ollut tarpeellista. 

Minä olen myös pyrkinyt pitämään "yhteistä rintamaa". Mies on kuitenkin tottunut vain aikuisiin ja tottunut johtamaan. Hänestä on käsittämätöntä, ettei lasten kanssa voi neuvotella. Nyt menin auttamaan siinä vaiheessa kun rupesin pelkäämään että alkaa huutaa lapsille :/ En tiedä olisiko.

Anteeksi, mutta tuo kuulostaa aika kummalta, että perheellinen mies "on tottunut vain aikuisiin". Se kuulostaa siltä, että häntä on pidetty perhe-elämän ulkopuolisena pumpuloituna henkilönä. Ei se mikään lapsiintottumiskysymys ole mielestäni. Ihminen joka on lapsen äiti/isä on tottunut lapsiin, etenkin kun nämä ovat jo vauvaiän ylittäneitä. Ja kyllähän lasten kanssa voi neuvotella ja pitääkin neuvotella mahdollisimman aikaisessa vaiheessa. :) Pitää tietenkin valita mistä neuvottelee ja miten. 

No mä ymmärrän tämän taas täysin. Ei sinne esimiesasemaan välttämättä kiivetä tekemällä töitä 8-16. Työ saattaa venyä niin että isä ei kaikkina päivinä niitä pieniä lapsiansa edes hereillä näe. Elämä on valintoja, ja jos valitsee tehdä uraa, ei ole yhtä paljon aikaa panostaa perheeseensä. Sitten kun tätä on 4 vuotta menty näin, on isän aika hankala hypätä suoraa puikkoihin, kun ei ole saanut ns harjoitella pitkin matkaa.

Vierailija kirjoitti:

Juuri eilen olin pesemässä kylpyhuonetta samaan aikaan kun mies syötti yksivuotiaalle iltapuuroa. Puuronsyönti menee joskus temppuiluksi ja miehellä oli vähän pinna kireällä niin kuulin hänen ärähtävän todella rumasti lapselle. Vähän itkua ja kitinää sieltä kuului, mutta tilanne rauhoittui ja sopivat tilaneen keskenään. hammaspesulle tuli tyytyväinen ja puuronsa syönyt lapsi.

Jos olisin ollut vapaana keittiössä, olisin saattanut kommentoida tai mennä hätiin syömisessä auttamiseen, mutta siinä vaiheessa kun tilanne oli jo kärjistynyt, ajattelin että parempi kun sopivatkin sen keskenään. Jää hyvä mieli molemmille.

Kuulostaa ihanalle, että sopivat keskenään.

Meillä kuitenkin on kaksi ja he villitsevät toisiaan - itsellänikin on välillä pinna tiukalla ja minulla on ne kuuluisat lehmänhermot. Mies myös vaatii heiltä enemmän. En ymmärrä missä vaiheessa hän ymmärtää, ettei ole kyse pienistä aikuisista, vai vaadinko minä sitten lapsilta liian vähän, en enää tiedä. Miestä ei ole kuulunut takaisin, eli ilmeisesti hänestä minun ei olisi pitänyt puuttua. 

Vierailija kirjoitti:

Äideillä ei vissiin koskaan pinna kiristy lasten kanssa. Kyllä mulla vaan, ja mullakin on oikeesti lehmän hermot. Silti on joskus alkanut kiristää pöllöily. Ääntäkin oon heille korottanut, hui sentään. Ei ne siitä rikki mene, ja minusta lapsillekin saa osoittaa, että nyt riittää. Ja sitä paitsi, miten se isä oppii niiden lasten kanssa toimimaan, jos ei ikinä sitä saa tehdä, kun toinen tulee huseeraamaan. Olisin kääntänyt kylkeä ja jatkanut uniani.

Kyllä kiristyy joskus, myös minulla toisella lehmänhermoisella. Nimenomaan joskus. Mutta on eri asia, jos aikuisen kasvattajan ainoa reaktio lapsen venkoiluun tai hidasteluun on aina välitön tiuskiminen ja hermostuminen. Meilläkin lapsi on vasta 1.5-vuotias eikä sinällään ymmärrä vielä käytöksensä seurauksia. On naurettavaa (tai ennemminkin itkettävää) että lapsen käninään vastataan ihan samantasoisella kiukuttelulla. Minusta aikuisen tehtävä on nimenomaan pysyä rauhallisena ja ottaa vastaan lapsen kiukkua vaikka sisällä kiehuisikin jolloin lapsi saa jostain mallia käytökselleen.

Esimerkki: Kun lapsi pelleilee ruokapöydässä ja kaataa lopulta maitomukinsa

Minä: "Selvä, nyt otan maidon pois ja lopetetaan ruokailu kun pelleilet kielloista huolimatta." Nostan mukin pystyyn ja lapsen pois rauhallisesti pöydästä.

Mies: "Ei jumalauta tästä tuu mitään!" Riuhtaisee ruokailuvälineet lapsen edestä ja paiskaa tiskialtaaseen sillä volyymillä että kuulen yläkertaan jonkun paiskovan jotain. Lapsi jää ihmettelemään pöytään.

Jos kiehuisikin vaan joskus niin ok. Mutta kun reaktio siihen että 1,5v ei käyttäydy kuin aikuinen on aina tämänkaltainen tuohtumus niin ei kyllä ole ok.

Vierailija kirjoitti:

Meillä ei miehestä ollut pikkulapsia hoitamaan. Hän oli paljon töissä ja oli tottumaton olemaan yksin lasten kanssa. Meno oli ihan vastuutonta.

Hänellä meni hermot, hän unohti katsoa perään, torkahti, unohti laittaa ruokaa eikä todellakaan laittanut päiväunille ja ihmetteli sitten kun lapset huutavat ja ovat "aivan mahdottomia". Kun tulin kotiin iltamenoltani esim. klo 23:30 niin väsyneet lapset hilluvat yhä ylhäällä, kämppä hyrskyn myrskyn ja sitten jouduin laittamaan yliväsyneitä itkupotkuraivarilapsia nukkumaan kun mies ei ollut viitsinyt.

Olin, etten ala tähän lasteni kustannuksella kun kerran yksi putosi kellarin jyrkkiä portaita alas näillä hoitokeikoilla. Hoidin itse tai pyysin äitiäni.

Saattoi mennä kaikkien "anna isänkin osallistua" -aatteiden vastaisesti, mutta pysyivätpähän lapset hengissä.

Hui! Tuota en onneksi ole joutunut pelkäämään, tietää lasten rytmin ja ylläpitää sitä - ongelmana minun mielestäni siinä on se, että hän on liian tiukka. Jos nukkumaanmenoaika on 19:00, on sinne nukkumaan mentävä 19:00 vaikka lapset olisivat virkeinä. Jos aamiainen on vkl klo 8:30, on se aamiainen silloin, vaikka millaiset leikit olisi kesken. Sama uloslähdön kanssa. Ja siinä missä minä annan lasten valita vaatteensa esim. kahdesta vaihtoehdosta, mies ei. Koska lapset kerran osaavat pukea itse, ei heitä pueta vaikka tilanne olisi mikä, vaan ilmeisesti ennemmin kärjistetään ja vaikka huudetaan.

Onhan se toki mahdollista, että minä olen liian lepsu ja pilaan mieheni hyvän kasvatuksen?

Josko sen hoitovastuun harjoittelemisen olisi voinut aloittaa muusta kuin päiväkodin aamurumbasta? O_o Hoitakaa ne nyt edes yhdessä aamukuntoon, yksi lapsi kummallekin (vai montako niitä oli) ja siinähän sitä oppii kun toinen tekee samaa vieressä. Käytte läpi niitä perusjuttuja, eli lapset toimivat paremmin kannustettuina ja huumorin avulla, kuin vieressä huutaen ja säksyttäen. illalla voi laittaa päivävaatteet valmiiksi esille, samoin ulkovaatteet lattialle pukemisjärjestykseen, niin ei ole sitä vittumaista laatikonkaivuuta edessä.

Harjoitteleva aikuinen tarvitsee myös posiitivista palautetta osaamisestaan. "Tosi hyvin meni se haalarihomma" tai "olipas hiljainen lähtö, vähänkö hienoo" jne. Siis ihan sitä normaalia tukea, kun opettelee jotain uutta. En tiedä saitko sinä sitä keltään, mutta useimmiten naisilla on edes jotkut mammapiirit, joissa pääsee a) purkamaan mielipahaa (ne vitun yöheräämiset, aamulla ei löytyny kuin yksi lapanen, hitto kun oli taas puurot pitkin seiniä) ja b) onnistumisia (siis nukuttiin ihan koko yö heräämättä, vähänks kätevä tää haalari missä on vetoketju polveen asti, siis ihan mahtava aamu tänään kun on vaan ollut iloista naamaa kaikilla).  Monelta mieheltä puuttuu tuo porinakerho ja jos ainoa tuki on se toinen vanhempi joka jo klaaraa kaiken, en yhtään ihmettele että tekee mieli lingota omat hanskat tiskiin.

Mutta vanhempi ei vain voi luovuttaa, sillä luovuttaessaan luopuu myös vanhemmuudestaan.

Vierailija kirjoitti:

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äideillä ei vissiin koskaan pinna kiristy lasten kanssa. Kyllä mulla vaan, ja mullakin on oikeesti lehmän hermot. Silti on joskus alkanut kiristää pöllöily. Ääntäkin oon heille korottanut, hui sentään. Ei ne siitä rikki mene, ja minusta lapsillekin saa osoittaa, että nyt riittää. Ja sitä paitsi, miten se isä oppii niiden lasten kanssa toimimaan, jos ei ikinä sitä saa tehdä, kun toinen tulee huseeraamaan. Olisin kääntänyt kylkeä ja jatkanut uniani.

Kyllä minullakin pinna kiristyy, tietenkin. En ole kuitenkaan koskaan huutanut (vaikka ääntä olen joskus korottanut).

Enkä tiedä onko lapsille ja isälle hyödyllistä, että olisin antanut isän huutaa lapsille säikyttäen heidät ja saaden heidät itkemään? Sanokaa te kokeneemmat - olisiko siitä ollut enemmän hyötyä vai haittaa?

Jos lapsille ei ole edes koskaan huudettu, mistä sinä tiedät, miten he siihen reagoisivat? Ja vaikka reaktio olisikin säikähdys ja itku, olisiko yksi yksittäinen kerta oikeasti mielestäsi niin traumaattista? Vai olisiko ennemminkin se toiminut herätyksenä isälle, että okei, huutaminen ei toimi, ja ensi kerralla kokeilen jotain muuta? Sitähän sinä et nyt voi tietää.

Tässä tuskin on huutamisen vastustajilla siitä kyse että lapset menisivät rikki siitä jos ääni kerran nousee, vaan siitä että lapsia ei oikeastaan ohjata ja kasvateta vaan jatkuvasti hermostutaan ikätasoisesta käytöksestä ja opetetaan reagoimaan asioihin huutamalla.

Minä näen tämän vähän pidemmän tähtäimen juttuna, työelämässäkin tapaa edelleen aikuisia ihmisiä jotka huutavat toisille ja lähtevät ovet paukkuen jos tilanteet eivät heitä miellytä. Minulle taas tuollainen käytös on täysin absurdia, minusta asioihin pitää suhtautua asioina vaikka vähän vituttaisikin. Mistä tulevat ne tyypit jotka huutavat myyjille ja tarjoilijoille? En halua että että lapset oppivat kotoa mallin jossa pienetkin ristiriitatilanteet hoidetaan huutamalla ja ärisemällä,  sellaiset ihmiset vaikuttavat aikuisena tosi idiooteilta.

Vierailija kirjoitti:

Josko sen hoitovastuun harjoittelemisen olisi voinut aloittaa muusta kuin päiväkodin aamurumbasta? O_o Hoitakaa ne nyt edes yhdessä aamukuntoon, yksi lapsi kummallekin (vai montako niitä oli) ja siinähän sitä oppii kun toinen tekee samaa vieressä. Käytte läpi niitä perusjuttuja, eli lapset toimivat paremmin kannustettuina ja huumorin avulla, kuin vieressä huutaen ja säksyttäen. illalla voi laittaa päivävaatteet valmiiksi esille, samoin ulkovaatteet lattialle pukemisjärjestykseen, niin ei ole sitä vittumaista laatikonkaivuuta edessä.

Harjoitteleva aikuinen tarvitsee myös posiitivista palautetta osaamisestaan. "Tosi hyvin meni se haalarihomma" tai "olipas hiljainen lähtö, vähänkö hienoo" jne. Siis ihan sitä normaalia tukea, kun opettelee jotain uutta. En tiedä saitko sinä sitä keltään, mutta useimmiten naisilla on edes jotkut mammapiirit, joissa pääsee a) purkamaan mielipahaa (ne vitun yöheräämiset, aamulla ei löytyny kuin yksi lapanen, hitto kun oli taas puurot pitkin seiniä) ja b) onnistumisia (siis nukuttiin ihan koko yö heräämättä, vähänks kätevä tää haalari missä on vetoketju polveen asti, siis ihan mahtava aamu tänään kun on vaan ollut iloista naamaa kaikilla).  Monelta mieheltä puuttuu tuo porinakerho ja jos ainoa tuki on se toinen vanhempi joka jo klaaraa kaiken, en yhtään ihmettele että tekee mieli lingota omat hanskat tiskiin.

Mutta vanhempi ei vain voi luovuttaa, sillä luovuttaessaan luopuu myös vanhemmuudestaan.

Mies joutui yhtäkkä keskelle lapsirumbaa keväällä, kun jouduin muiden perhesyiden takia olemaan viikonkin kerrallaan pois. Hänellä oli äitini ja siskoni tukenaan, ilmeisesti aika paljonkin. Nyt loppusyksystä hän halusi panostaa kunnolla perheeseensä (eron uhkaamana varmaankin) ja sovimme että hän hoitaa tarhaan viemiset ja hakemiset. Tähän asti olen auttanut aamuisin, mutta mies meinasi tänä aamuna pärjätä yksin ja antaa minun nukkua.

Olet ihan oikeassa siitä, että minä sain purkaa kaiken siskoilleni (vaikkei heillä ole kuin yhdellä lapsia) ja äidilleni, miehelläni taas ei ole ketään jolle avautua. En ole kamalasti antanut positiivista palautetta sanallisesti, olen kyllä kertonut monesti kuinka ihanaa minusta on että on alkanut olemaan enemmän lasten kanssa. 

HEL-NYC kirjoitti:

Miten pitkään kuuntelet puolisosi hermojen kiristymistä lasten kanssa? Eli olemme sopineet, että mies vie loppuvuoden lapset tarhaan ja hakee heidät sieltä. Näin on ollut jo jonkun aikaa. Yleensä olen ylhäällä auttamassa ja häärimässä täällä kotona ympärillä.

Tänä aamuna mies kuitenkin sanoi, että jää vain nukkumaan, hän hoitaa. No makasin sängyssä kuuntelemassa kun miehen äänenpaino voimistuu ja pinna kiristyy, kun lapset riekkuvat, juoksentelevat karkuun ja kieltäytyvät pukemasta. En malttanut olla puuttumatta ja menin auttamaan pukemisessa, että pääsivät lähtemään (myöhässä). Mies ei kuitenkaan vaikuttanut tyytyväiseltä siihenkään että autoin.

Mihin asti te odotatte ja annatte isän hoitaa lapset omalla tavallaan?

Siihen asti että on hoitanut. Jälkeenpäin voidaan tarvittaessa keskustella mitä olisi voinut kenties tehdä toisin jos mies kokee että hän tarvitsee apua.

Vierailija kirjoitti:

Äideillä ei vissiin koskaan pinna kiristy lasten kanssa. Kyllä mulla vaan, ja mullakin on oikeesti lehmän hermot. Silti on joskus alkanut kiristää pöllöily. Ääntäkin oon heille korottanut, hui sentään. Ei ne siitä rikki mene, ja minusta lapsillekin saa osoittaa, että nyt riittää. Ja sitä paitsi, miten se isä oppii niiden lasten kanssa toimimaan, jos ei ikinä sitä saa tehdä, kun toinen tulee huseeraamaan. Olisin kääntänyt kylkeä ja jatkanut uniani.

Meillä on tästä tosi vahva näkemysero. Minusta vanhemmuus on aikalailla hukassa jos ainoa keino osoittaa että nyt riittää on lapselle huutaminen. Millaisen mallin lapsi tilanteiden hoitamiseen tästä saa?

Ja meillä siis todellakin lasten perseilyyn puututaan hyvinkin herkästi, ei todellakaan anneta janiinailmarin tehdä mitä huvittaa ja hymistellä vieressä. Tilanteeseen vain hoidetaan jotenkin muuten kuin huutamalla.

HEL-NYC kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Niin kauan kuin tilanne pysyy järkevänä. Teini-ikäisten lasten kanssa heidän isänsä pinna oli joskus liian lyhyt, silloin sanoin joskus, että älä viitti äksyillä. Kun lapset olivat pienempiä, isänsä oli rennompi. Nyt taas kun ovat aikuistuneet, ei tuollaisia tilanteita tule. Syy miksi sanoin siinä teinivaiheessa oli se, että silloin ei ollut mielestäni enää niin tarpeen "pitää yhteistä rintamaa", vaan oli ihan luontevaa ilmaista, että  me vanhemmat saatoimme olla eri mieltä asioista. Esimerkiksi minun puolestani he saivat ihan hyvin nukkua viikonloppuisin pitkään, enkä näyttänyt vihaista naamaa, kun heräilivät. Isänsä saattoi alkaa nipottaa jostain lumenkolaamisesta sillä siunaamalla kun teinit heräsivät. Ei ollut tarpeellista. 

Minä olen myös pyrkinyt pitämään "yhteistä rintamaa". Mies on kuitenkin tottunut vain aikuisiin ja tottunut johtamaan. Hänestä on käsittämätöntä, ettei lasten kanssa voi neuvotella. Nyt menin auttamaan siinä vaiheessa kun rupesin pelkäämään että alkaa huutaa lapsille :/ En tiedä olisiko.

Onko äänen korottaminenkin nykyään lasun paikka? Ei ihme ettei kakarat nykyään tottele mitään.

En ole koskaan mennyt väliin. Omassa lapsuudessanikin saatettiin äidin kanssa villiintyä, mutta kun oltiin isän kanssa ja  isä ärähti, oltiin kiltisti. Eikä äiti sen ärähdyksenkään jälkeen tullut lohduttelemaan, että voi kamalaa, paha iskä ärähti. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äideillä ei vissiin koskaan pinna kiristy lasten kanssa. Kyllä mulla vaan, ja mullakin on oikeesti lehmän hermot. Silti on joskus alkanut kiristää pöllöily. Ääntäkin oon heille korottanut, hui sentään. Ei ne siitä rikki mene, ja minusta lapsillekin saa osoittaa, että nyt riittää. Ja sitä paitsi, miten se isä oppii niiden lasten kanssa toimimaan, jos ei ikinä sitä saa tehdä, kun toinen tulee huseeraamaan. Olisin kääntänyt kylkeä ja jatkanut uniani.

Meillä on tästä tosi vahva näkemysero. Minusta vanhemmuus on aikalailla hukassa jos ainoa keino osoittaa että nyt riittää on lapselle huutaminen. Millaisen mallin lapsi tilanteiden hoitamiseen tästä saa?

Ja meillä siis todellakin lasten perseilyyn puututaan hyvinkin herkästi, ei todellakaan anneta janiinailmarin tehdä mitä huvittaa ja hymistellä vieressä. Tilanteeseen vain hoidetaan jotenkin muuten kuin huutamalla.

Tämä on oma näkemykseni. Mutta jos miehen näkemys tai kokemus on eri, miten sitä voi (saako?) muokata tai tulla jonkinlaiseen kompromissiin? 

Meilläkin välillä mies hermostuu mielestäni ihan turhasta. Etenkin esikoiselle on välillä aivan liian tiukka, tiuskii hänelle kokoajan ja odottaa välillä sellaista mihin ei edes itse pysty. Sitten esikoinen loukkantuu ja minun pitää mennä sovittelemaan tilannetta. Joudun tukemaan heidän suhdettaan aika paljon. Ehdottelen usein miehelle, että tekisivät jotain kahdestaan. Mies ei saa kuitenkaan saa aikaiseksi mitään ja minun pitää järjestää koko juttu. Sitten vakuuttelen esikoiselle, että isi NIIN kovasti haluaa viettää aikaa hänen kanssaan, ja mies pitkin hampain lähtee. Vapaaehtoisesti tarjoutuu esikoisen seuraksi, jos vaihtoehtona oleva nuorempien lasten hoito on selkeästi rankempaa. Sitten mies ihmettelee, miksi esikoinen haluaisi mielummin äidin mukaansa eikä isä kelpaa.

Esikoisen murkkuikää odotellessa...

Vierailija kirjoitti:

Meilläkin välillä mies hermostuu mielestäni ihan turhasta. Etenkin esikoiselle on välillä aivan liian tiukka, tiuskii hänelle kokoajan ja odottaa välillä sellaista mihin ei edes itse pysty. Sitten esikoinen loukkantuu ja minun pitää mennä sovittelemaan tilannetta. Joudun tukemaan heidän suhdettaan aika paljon. Ehdottelen usein miehelle, että tekisivät jotain kahdestaan. Mies ei saa kuitenkaan saa aikaiseksi mitään ja minun pitää järjestää koko juttu. Sitten vakuuttelen esikoiselle, että isi NIIN kovasti haluaa viettää aikaa hänen kanssaan, ja mies pitkin hampain lähtee. Vapaaehtoisesti tarjoutuu esikoisen seuraksi, jos vaihtoehtona oleva nuorempien lasten hoito on selkeästi rankempaa. Sitten mies ihmettelee, miksi esikoinen haluaisi mielummin äidin mukaansa eikä isä kelpaa.

Esikoisen murkkuikää odotellessa...

Voi luoja... Ei saisi nauraa vakavalle asialle, mutta jotenkin niin tuttua "isi rakastaa teitä ihan hirvittävästi, mutta ei päässyt nyt illaksi kotiin/lomalle mukaan, koska isin työntekijät tarvitsevat isiä niin kovasti. Isi oli kovin pahoillaan ja olisi halunnut olla meidän kanssa, mutta ei voi."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äideillä ei vissiin koskaan pinna kiristy lasten kanssa. Kyllä mulla vaan, ja mullakin on oikeesti lehmän hermot. Silti on joskus alkanut kiristää pöllöily. Ääntäkin oon heille korottanut, hui sentään. Ei ne siitä rikki mene, ja minusta lapsillekin saa osoittaa, että nyt riittää. Ja sitä paitsi, miten se isä oppii niiden lasten kanssa toimimaan, jos ei ikinä sitä saa tehdä, kun toinen tulee huseeraamaan. Olisin kääntänyt kylkeä ja jatkanut uniani.

Meillä on tästä tosi vahva näkemysero. Minusta vanhemmuus on aikalailla hukassa jos ainoa keino osoittaa että nyt riittää on lapselle huutaminen. Millaisen mallin lapsi tilanteiden hoitamiseen tästä saa?

Ja meillä siis todellakin lasten perseilyyn puututaan hyvinkin herkästi, ei todellakaan anneta janiinailmarin tehdä mitä huvittaa ja hymistellä vieressä. Tilanteeseen vain hoidetaan jotenkin muuten kuin huutamalla.

Lapsi ei mene rikki huutamisesta tai siitä että joskus toimitaan virheellisesti. Lasten aikana tapaan kommunikoida en lähde kovin herkästi puuttumaan. Esimerkki tilanteessa jossakin kohtaa olisin lasten isältä kysynyt oliko aamutoimissa jotakin ongelmaan ja sanonut että mielestäni tilanteesta olisi selvitty vähemmälläkin äänen käytöllä (jos tilanteessa siis olisi tullut huutamista). Isä olisi ehkä kertonut miksi hän toimi kuten toimi ja mikä pinnaa mahdollisesti kiristi.

Jos lapset mahdollisesti reakoisivat äänen käyttöön jotenkin se vanhempi joka tilanteessa on ollut hoitaa asian loppuun. Pyytää anteeksi ja kertoo että pinna paloi koska... Toisen puolesta ei meillä lähdetä lapselle selittelemään että toinen vanhemmista toimi jotekin väärin ja minä toimin aina paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Äideillä ei vissiin koskaan pinna kiristy lasten kanssa. Kyllä mulla vaan, ja mullakin on oikeesti lehmän hermot. Silti on joskus alkanut kiristää pöllöily. Ääntäkin oon heille korottanut, hui sentään. Ei ne siitä rikki mene, ja minusta lapsillekin saa osoittaa, että nyt riittää. Ja sitä paitsi, miten se isä oppii niiden lasten kanssa toimimaan, jos ei ikinä sitä saa tehdä, kun toinen tulee huseeraamaan. Olisin kääntänyt kylkeä ja jatkanut uniani.

Meillä on tästä tosi vahva näkemysero. Minusta vanhemmuus on aikalailla hukassa jos ainoa keino osoittaa että nyt riittää on lapselle huutaminen. Millaisen mallin lapsi tilanteiden hoitamiseen tästä saa?

Ja meillä siis todellakin lasten perseilyyn puututaan hyvinkin herkästi, ei todellakaan anneta janiinailmarin tehdä mitä huvittaa ja hymistellä vieressä. Tilanteeseen vain hoidetaan jotenkin muuten kuin huutamalla.

En tiedä, keneen viittaat tuolla "meillä", mutta jos tarkoitit kommentillasi sitä, että minulla (joka siis kirjoitin kommentoimasi kommentin) AINOA keino osoittaa, että nyt riittää, on huutaminen, niin en kyllä tiedä, mistä sait sen käsityksen. Siinä vaiheessa kun ääntä korotetaan, on jo kokeiltu yhtä sun toista. Mä jaksan perustella ja keskustella ja vääntää rautalangasta ja keksiä korvaavia aktiviteetteja, mutta jos mikään muu ei auta ja pöllöily jatkuu, ne lapset ei siitä traumatisoidu jos mä korotan ääntäni ja sanon että nyt riitti, omiin huoneisiin tms. Mutta aloittajan tapauksessa mies ei ole osallistunut, eikä ilmeisesti ollut edes näkemässä, miten äiti hoitaa tilanteet lasten kanssa. Olen vahvasti sitä mieltä, että isän täytyy saada tehdä omalla tavallaan omat virheensä, ja oppia niistä. Ainakaan lasten nähden ja kuullen en lähtisi vetämään mattoa isän jalkojen alta ja näyttämään, miten asiat hoidetaan. Mitä ne lapset siitä oppii? Sitä, että isää ei tarvitse kuunnella muutenkaan, sit kun äiti tulee niin sitten vasta.