Miten te jaksatte, jotka olette olleet saman naaman kanssa lukiosta lähtien?

Välillä tuntuu siltä, että tämän yhden kanssako pitäisi koko loppuelämä olla. Minulla on siis tällainen ihme vaihe päällä, että mietin onko tämä todellakin se, mitä haluan koko loppuelämäni jne. Mutta miehellä siitä ei ole ollut epäilystäkään.

Lopulta kuitenkin muistan aina, että en välttämättä saisi yhtä hyvää suhdetta samoilla arvoilla kuitenkaan. Seuraava voisi olla hirveä pettäjä, bilettäjä, alkoholisti, ihan mitä vain. Näin muistan, että se ruoho näyttää vain aina vihreälle siellä aidan toisella puolella. Tässä on hyvä, lapsilla kokonainen perhe ja meillä kuitenkin asiat hyvin, se saa jaksamaan.

Alettiin seurustella kun minä olin lukion tokalla, ja mies abi. Nyt takana 20 yhteistä vuotta, 15 vuotta avioliitossa, lapsia 3. Kriisejä on ollut ja eropohdintojakin, mutta aina ollaan päästy niistä yli ja eteenpäin, suhde entistä vahvempana. Rakkaus ja intohimo vain vahvistuu ajan myötä, ja se tuntuu ihmeelliseltä -ja ihanalta.

Mie olen ollu tän saman naaman kanssa ihan syntymästäni saakka. Hyvin olen jaksanu.

Vierailija kirjoitti:

Monella on vaan tapa olla yhdessä. Ei oo rohkeutta lähteä suhteesta pois.

Kateellisten propagandaa.

Mitä sinulle on sitten tapahtunut, että olet ihan eri ihminen? Minä olen ainakin ollut aika samanlainen ihminen koko aikuisiän, eikä ole tarkoituskaan liiemmin muuttua. 

Aloin seurustella 19-vuotiaana ja totta kai kuvittelin silloin löytäneeni elämäni rakkauden. En vain käsittänyt sitä, etten ollut vielä löytänyt edes itseäni. Rakastuin rakastumisen tunteeseen ja siihen, että kerrankin elämässäni joku oli aidosti kiinnostunut minusta. En tajunnut kuin vasta lähemmäs 25-vuotiaana, ettei meillä ollu koskaan ollut juuri mitään yhteistä. Edes sängyssä ei mikään toiminut koko suhteen aikana. Kun riidat alkoivat sitten päättyä siihen, että sain turpaani, oli minun pakko harkita uutta suuntaa elämälläni.

Tein täyskäännöksen ja tuntui kuin olisin vapautunut kahleista. Olin taas nuori ja kaunis menevä nainen, ihastuin ihanaan mieheen ja koko vuosi meni uutuuden jännityksessä. En ollut tiennytkään, mistä kaikesta olin jäänyt paitsi jumittaessani epätyydyttävässä parisuhteessa vuodesta toiseen. Maailma näytti niin kauniilta, vietin paljon aikaa ystävieni kanssa ja olin palavasti rakastunut. Nyt vuosien jälkeen minulla on ihana mies ja perhe, enkä kadu päivääkään sitä, että jätin "ensirakkauteni" eli toisin sanoen jätin itsesäälissä rypemisen taakseni ja aloin elää niin kuin nainen, joka olin aina halunnut olla.

Tässä tarinani.

Vierailija kirjoitti:

No mä uskon, että vaikka eroaisimme niin olisimme silti ystäviä/kavereita loppuiän. 

Se ihminen on ollut siinä mukana kokemassa NIIN paljon. Kasvamisen, niin monet tapahtumat perheessä ja suvussa: syntymät ja kuolemat, kaikki alamäet ja ne ylämäkien huiput.

Tämä on ehkä suurin syy, miksi ajattelen suurella hellyydellä pitkiä parisuhteita, vaikka itse en siinä onnistunutkaan (erosin lapsen isästä 8 vuoden suhteen jälkeen). Toki syy eroon oli perinteisen "hyvä", väkivalta, josta ei aiemmin ollut merkkejä, mutta jonka merkkejä en ajatellut jäädä katselemaan jatkossakaan. Kuitenkin tuossakin ajassa ehdittiin kokea yhdessä tosi paljon, tutustuimme toistemme sukulaisiin, sellaisiinkin, joita myöhemmin on kuollut pois. Miten suurella palolla tutustuimme toistemme lapsuuden maisemiin ja kaikkiin muistoihin, tuntui, että haluaa tietää toisen elämänvaiheista mahdollisimman paljon (ei sillai friikillä, mustasukkaisella tavalla).

Tuon miehen jälkeen olin 5 vuoden suhteessa, jossa ehkä vähän vähemmän merkitystä oli niillä lapsuuden ja nuoruudenkin kokemuksilla, toki vanhempiin tutustuttiin puolin ja toisin, mutta ei ollut enää samaa yökyläilyä yms. kuin oli siinä suhteessa, joka alkoikin nuorena.

Tuokin päättyi, en vaan näemmä osaa pysyä/pitää pitkiä suhteita... Eikä siinä mitään, ei kaikki suhteet ole tarkoitettukaan kestämään. Mutta nyt 42-vuotiaana sinkkuna ajattelen, että jos vielä alan seurustella, niin se on taas sitten hyvin erikaltainen suhde kuin aiemmat, se on kahden aikuisen suhde, jossa varmasti toisen sukulaiset eivät saa enää kovinkaan merkittävää roolia. Tuskin enää avoliittoonkaan lähtisin, ei vaan ole enää sellaista yhteisen kodin rakennusviettiä, mulla on jo hyvä, ihana, rakas koti. Kiva olisi jakaa arkea jonkun kanssa, mutta oma ja toisen menneisyys on jo niin pitkiä, että se suhde rakentuu aivan eri tavoin ja eri lähtökohdista. En sano että huonommista, mutta erilaiseksi. Esim. omat vanhempani ovat jo kuolleet, kotitalo mennyttä, kotiseuduilla en ole edes käynyt vuosiin. Vaikea ajatella, että sinne tulisi tämän (olemattoman) uuden miehen kanssa kesäretkelle, näyttämään missä kalliolla sain arven polveeni ja missä kirkossa menin ripille. Hän ei tule tuntemaan äitiäni, joka kasvatti minusta tämän naisen, hän ei tunne hassua mummoani pohjoisessa, jonne tehtiin pitkiä viikonloppureissuja vaikka sen ensimmäisen miehen kanssa. Tulemme jakamaan niin paljon vähemmän mennyttä ja muistoja.

Tätä ajatusta on vaikea selittää, ja vaikka hyväksyn sen ihan täysin, se on silti jotenkin haikea ajatus.