Miten te jaksatte, jotka olette olleet saman naaman kanssa lukiosta lähtien?

Kun alettiin miehen kanssa seurustella, minä olin yläasteella seiskaluokalla ja mies kasiluokalla. 16 vuotta myöhemmin edelleen yhdessä.

Totta, ollaan muututtu molemmat, ulkonäöllisesti ja luonteiltamme, mutta ollaan kasvettu yhdessä. Ja ymmärrän että tämä on harvinaista, useimmat kasvaa erilleen.

Mutta vastaus alkuperäiseen kysymykseen, oikein hyvin jaksan edelleen tota samaa naamaa.

Hmm, yhdessä kasvamalla samaan suuntaan ja yhteiseen hiileen puhaltamalla. Olemme olleet yhdessä 15- ja 16-v. asti, vuosia takana nyt 40. Ikinä ei ole käynyt ero mielessä, ei edes silloin kuin syrjähyppy tuli ilmi. Sekin vain kasvatti tunnetta, että yhdessä selviämme vaikka mistä.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen voin edelleen sanoa, että oikea valinta tuli tehtyä ja rakkautta on ilmassa edelleen. Vieläkin käy silloin tällöin oikein väristys läpi koko kehon: voi kuinka tuota miestä rakastankaan. Mieheni lienee yhtä onnellinen, koska eilen takkatulen ääressä istuessamme yht'äkkiä totesi, että meillä on kaikki niin hyvin, ollaan onnellisua eikä hän haluaisi muuttaa yhtään mitään. Lämmin tunne ja rakkaus <3.

En jaksakaan. Jaksaisin, jos olisi rakkautta ja tahtoa ratkaista ongelmat, molemmilla, mutta kun ei. Se ei tosin suhteen kestoa kysy, suhde voi kehittyä huonoon suuntaan varsin nopeastikin.

25v jaksettu katsella toisiamme,yhä löytyy rakkautta ja intohimoa

Ei meinaa jaksaa, ei...hammasta purren on menty tähän saakka

Ylä- asteelta. Hyvin kiitos. 17 vuotta, ja edelleen ollaan toistemme täydentävät puolikkaat, parhaat ystävät, rakastavaiset, vanhemmat lapsille... En haluaisi mitään muuta.

Luulen, että harvempi sitä naaman kanssa onkaan. Varmaan useimmat ovat elämänsä ihmisen kanssa yhdessä. :)

Olen osannut tehdä elämässä hyviä ja harkittuja valintoja jo nuorena. Elämä on sujunut mallikkaasti ja mielekkäästi.

Ja edelleen toi mies on mulle se poika, inttikundi, parikymppinen. Nyt kolmekymppisenä seksikkäimillään.. Yhdessä ollaan kasvettu, yhdessä toivottavasti vanhennutaan. Mikä sen ihanampaa??

No mä uskon, että vaikka eroaisimme niin olisimme silti ystäviä/kavereita loppuiän. 

Se ihminen on ollut siinä mukana kokemassa NIIN paljon. Kasvamisen, niin monet tapahtumat perheessä ja suvussa: syntymät ja kuolemat, kaikki alamäet ja ne ylämäkien huiput.

Tuntuu oudolta, että se ihminen joka tuntee sut parhaiten tässä maailmassa ja on nähnyt todellakin kaiken ja silti kulkenut siinä vierellä, niin häviäisi jonnekin totaalisesti.

Eli todennäköisesti tulen aina olemaan sen saman naaman kanssa, vaikka se yhdessäolon muoto muuttuisikin.

19 vuotiaasta oltu yhdessä nyt napsahtaa mittariin 18 vuotta yhteiseloa. Ja onneksi ihminen kasvaa ja muuttuu vuosien saatossa niin ei olla sitä "samaa" naamaa jouduttu katsomaan.

Aika kamala ihmiskuva, että jotkut parisuhteet ovat vain harjoitusta varten. Itse en koskaan pystyisi olemaan missään harjoitusparisuheessa...

Tottakai ihmiset muuttuu, mutta mitäs sitten? Mieheni tunsin ylä-asteelle mentäessä, satuttiin toiselle paikakunnalle samaan lukioon ja alettiin seurustelemaan vikana vuonna ja olemme edelleen onnellisesti yhdessä, ikä nyt 27.

Mä en ollu lukiossa eli mulla meni ihan sillä.

Me ollaan oltu yhdessä 15 vuotta, 18 vuotiaista lähtien. Ihan hyvin menee. Välillä paremmin välillä huonommin. Enimmäkseen on hyvä olo yhdessä. Rakastetaan edelleen. Tunnistan kyllä tyypin, jotka kyllästyy toisen naamaan. Onneksi ei olla sellaisia.

Up

20 vuotiaina aletiin seurustella, 15 v myöhemmin vielä yhdessä. Juuri juhlittiin 10v hääpäivää. Totta on, että paljon on kasvettu ja muututtu. Rakkaus kuitenkin on sitä, että sallii toisen kasvaa. Kun on hyvin valittu puoliso, tietää ettei toinen muutu sellaiseksi mitä ei voi hyväksyä, kun on tietyt perus arvot kunnossa.

Meinaako ap että tuo henkinen kehitys jotenkin pysähtyy kolmekymppisenä? Olin eri ihminen 15- ja 30-vuotiaana, mutta niin olen myös 50-vuotiaanakin, uskoisin kehittyneeni jonnekin myös 70-vuotiaana. Silti pidän parisuhdetta lähtökohtaisesti elinikäisenä, jossa samaa naamaa jaksetaan katsella vuosikymmeniä. Melko karua ruveta seurustelemaan jonkun kanssa vain harjoitusmielessä. Tai no, jos tilanne on molemmille ok, niin ei kai siinä mitään.

Taikuus löytyy meillä siitä että kun puhutaan eri kriisin paikoista parisuhteessa, meillä on tapahtunut sina sellaisia asioita mitkä on sitonut vaan tiukemmin yhteen. Rakastan! Ja onhan se tahdon asia. Pitää tahtoa, ja vain sitä yhtä kenelle lupauksen on antanut. Miten helppoa olisikin pilata kaikki!

Monella on vaan tapa olla yhdessä. Ei oo rohkeutta lähteä suhteesta pois.