Sääliksi käy jo parikymppisenä sitoutuneita, menee nuoruus hukkaan

Totta mun miehen kohdalla. Oltiin 24-vuotiaita kun mentiin naimisiin 6 vuoden tuntemisen ja 3 vuoden seurustelun jälkeen. Nyt 8 vuotta myöhemmin meillä on lapsia ja oma talo. Olen ollut tyytyväinen ja edelleen rakastan miestäni (hän ei ansaitse sitä enää, mitä sitä tunteilleen voi). Miehelle tullut 30 kympin kriisi ja pää kääntyy joka nuoren naisen kohdalla, chattailut ja deittailutkin on salaa viimeiset 11 kk (sain lopulta selville). Mies sanoo kaipaavansa vaihtelua. Varasin ajan pariterapiaan, mutta miestä ei kiinnosta selvittää asioita. Käyn siellä yksin. No, olen tässä näin vielä, mutta olen alkanut petaamaan tulevaisuuttani käytännön asioiden suhteen mm. taloudellisesti. Kun tiedän pärjääväni, niin lähden. Mies ilmeisesti olettaa voivansa pitää vaimon, normi perhe-elämän ja rakastajattaret. Miehen ei olisi ilmeisesti kannattanut sitoutua noin nuorena. Itse opiskelin lukion jälkeen ammatin ja olin loppusuoralla AMK-opinnoissa, olin deittailut ja tutustunut miehiin ennen nyxän kans seurustelua, minulla oli vuosien kokemus työnteosta koulun ohella, elin aktiivista bilenuoruutta, matkustelin ja olin huoleton ja asunut omillaankin vuosia ennen yhteen muuttoa, että olin täysin valmis sitoutumaan yhteen ihmiseen loppuelämäksi. Tunsin itseni ja tarpeeni ja mitä haluaisin ja voisin tarjota itse suhteessa. Ja ei edelleenkään kyllästyttäisi ellei mies olisi munaillut koko juttua taantuessaan taas murrosikäiseksi aikuisiällä.

Ei mua tartte sääliä. Teen ihan samoja asioita kun sinkkuystäväni. Erona se että illan päätteeksi pääsen oman miehen viereen enkä joka kerta vaihtuvan, baarista napatun.

Kaksi hyvää ystävääni menivät jo parikymppisinä naimisiin ja hokivat minulle mantraa "täytyy tehdä lapset nuorena pois alta". Nyt molemmat ovat jo aikapäiviä eronneet ja menossa uudelleen naimisiin ja tehneet molemmat lähivuosina uudet lapset uusien miesten kanssa. Nyt jo noin kymmenen vuotiaan lapset ensimmäisestä avioliitosta ovat heitteillä, koska "ovat jo niin isoja että pärjäävät yksinkin".  

Mä pariuduin 20-vuotiaana nykyisen aviomieheni kanssa. Nyt ollaan 35 molemmat. Sitä ennen ehdin ryypätä ja rällätä viisi vuotta, ja se oli ihan riittävästi, ehdin lähes alkoholisoitua tuona aikana. En millään tavalla koe että nuoruus olisi jäänyt elämättä tai kaipuuta takaisin noihin aikoihin, se oli aivan kamalaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä voin myöntää, vaikka kulunut provo onkin, että kyllä minua harmittaisi ja ahdistaisi kovasti, jos olisin ollut nuoruuteni kiinnitettynä yhteen jätkään ja mieheen, ja kaikki kokemukseni olisivat jääneet kokematta. Ja näin sanon siis minä, joka olen kokenut tasan yhden yhden illan jutun. Loput seksikokemukseni ovat olleet osa tapailua ja seurustelua (kaksi eri asiaa.)

Tosin sitoutumiskammoisena neitosena en mitenkään olisi voinutkaan olla nuoruuttani kahlittuna yhdessä ja samassa suhteessa. Tällä hetkellä ikäni toki alkaa vielä kakkosella, mutta en koe mitään älytöntä tarvetta hyppiä enää ympäriinsä miehestä toiseen. No okei... Valehtelin. Kyllä siinä on oma hohtonsa. Tällaiseksi minä vain muovauduin. Mutta rakastan miesystävääni ja osaan ajatella pidemmällä tähtäimellä asioita. Haluan panostaa meihin, en muihin. Aamen.

#avautuminen #aamutuimaan #hyvää #huomenta

Miksi sä panet ton tyhmän risuaidan joka sanan eteen?

#miksi #ei

Aloimme seurustelemaan puolisoni kanssa parikymppisinä, ja voin kertoa että nuoruutta kyllä elettiin. Hyvinkin villisti, suorastaan kaasu pohjassa. Vähempikin olisi riittänyt.

Elämä oli vuosikausia todella villiä ja levotonta, varsinainen rauhoittuminen tapahtui vasta myöhemmin.

Nyt naimisissa, lapsia, talot ja pelit ja vehkeet, ja ihan mahtavaa että ollaan eletty se "villi aika" yhdessä.

Molemmat ehtivät kyllä olla riittämiin muiden kanssa ennen sitä, jos seksiä tms ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Ei mua tartte sääliä. Teen ihan samoja asioita kun sinkkuystäväni. Erona se että illan päätteeksi pääsen oman miehen viereen enkä joka kerta vaihtuvan, baarista napatun.

Tämä. Ja yksinäisinä, tylsinä arki-iltoina minulla on joku, jonka kanssa tylsistyä, katsoa lempisarjoja telkkarista, tehdä ruokaa yhdessä, harrastaa seksiä jne.

Tapasin mieheni parikymppisenä. Opiskelimme kahdessa maassa, reppureissasimme 10 vuotta opintojen lomassa, asetuimme 30 vuotiaina ja perustimme perheen. Minulla oli ihana nuoruus, josta en hukannut hetkeäkään. Nyt kuopuskin jo 25. Mielestäni yhdessä nuorena koetut kivat asiat liimasivat meidät yhteen tavalla, joka kantoi aikanaan pikkulapsivaiheen ja muiden "koettelemusten" läpi, viihdymme edelleen myös kaksin ja teemme kivoja juttuja. Reissaimme varmaan jälleen paljon nykyistä enemmän, jos raaskisimme olla erossa lapsenlapsesta.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miesystävä on sitten typerä sana. Korjataan se poikaystäväksi. :)

Itse olet typerä. Käytin 3-kymppisenä itseäni 12 vuotta vanhemmasta kumppanistani sanaa miesystävä. Miehen tavattuaan eräs ahdasmielinen ihminen sanoi minulle "ai, toi sun kumppanis olikin ihan tuollainen iso mies, mua ärsytti kun et sanonut "poikaystävä", vaan "miesystävä", mutta nyt ymmärrän." No nii-i? Kai mä nyt itse osaan käyttää termejä oikein. Poikaystävä siitä miehestä olisi ollut naurettava termi.

Ihanm itse itseäni korjasin. Mieshän tuo minunkin poikaystäväni on (yli 30-vuotias.) Mutta poikaystävä kuulostaa silti luontevammalta sanalta omaan suuhuni.

Jännämisten parrua!

*Ihan