Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Vaarini kuoli viikko sitten enkä vieläkään käsitä että hän on kuollut, miksi en voi surra?
19.12.2016 |
Ei ole ollenkaan surullinen olotila, epäuskoinen vain, olen elänyt nyt ihan normaalisti iloiten joulun tulosta kun kaikki muut on itkeneet vieressä. Aivot eivät vain tajua kuolemaa vaikka kuinka yritän "syöttää"tietoa että en enää nää vaariani. Onko tää ihan normaalia?
Kommentit (15)
Hautajaisissa kannattaisi käydä katsomassa vainajaa arkussa, jos se on mahdollista. Moni ei tätä nykyaikana halua tehdä jotta jäisi muisto vain sellaisena kuin vainaja oli eläessään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Isäni kuoli viisitoista vuotta sitten. Odotan sitä itkua ja romahdusta edelleen. Välimme olivat normaalit ja lämpimät. Toki ikävöin aika-ajoin, miten ole vielä itkenyt silmiäni päästäni. Hautajaiset olivat kauniit ja liikuttavat, mutta sielläkin ehkä kyynel vain putosi.
Muuten olen hyvinkin herkkä liikuttumaan ja itkemään. Tunne-elämältäni koen olevani normaali. Joskus se vain ei ilmeiseti tulekaan.
Vai voisko joku viisaampi kertoa mistä johtuu?
Erilaisia suhtautumistapoja ta syitä on todella monia.
Persoona vaikuttaa ts. jotkut eivät vain sure ja tietysti esim. empatiakyvyttömyys tai psykopaattiset oireet voivat näkyä noin. Yleisempää lienee kuitenkin rationalinen suhtautuminen asioihin.
Sitten kuolemaan vaikuttaa tietysti se miten läheisestä ihmisetä oli kysymys ja usein on eriasia nähdä vanhan ihmisen kuolevan kuin nuoren. Kannattaa myös huomioida, että usein ihmiset eivät välttämättä itke vainajan vaan itsensä takia ja tuokin liittyy siihen miten kuolema vaikuttaa omaan elämään.
Joillekin kuolema on myös helpotus ja joillakin jäi elämä ns. kesken joten sekin vaikuttaa suruun. En minä oikeastaan osaisi vanhempieni kuolemaa juurikaan surra nyt, mutta puolison tai etenkin lasten kuolema olisikin kamala juttu.
Enpä ole kauheasti surrut isovanhempieni kuolemia. Pari kertaa vuodessa nähtiin. Harvoin tuli oltua sylissä lapsena, koska heillä oli maatalon kiireet. En muista aikuisenakaan halanneeni heitä tai kiva-keli syvempiä juttuja jutelleeni. Aika kaukaisiksi kaikki jäivät.
Mulle käy luultavasti noin kun isäni kuolee. Kun mummini kuoli, en itkenyt myöskään. En ymmärrä miksi olisin itkenyt? Hän kuoli 95-vuotiaana täyden ja etuoikeutetun ja hyvän elämän eläneenä ja alkoi olla jo siinä vaiheessa, jossa elämä on pelkästään alamäkeä. On pikemminkin upeaa, että jonkun elämässä se vaihe alkoi vasta joitain vuosia ennen pois menoa noin korkeassa iässä.
Isän kanssa taas on tilanne, että hän on mennyt pois elämästäni monessa muodossa jo monta kertaa. Olen sen joutunut hyväksymään. Hän on halunnut elää niin ja se on hänestä hyvää elämää. Olen surrut sitä, etten saa viettää isän kanssa aikaa kuten silloin ennen sain. Kun hänestä siis aika jättää, minun elämäni ei enää muutu mitenkään. Surullinen voi olla siitä, ettei isä koskaan ollut lähempänä minua, mutta kuten sanoin, sen olen jo surrut. Surullinen siitä, että hänenkin raihnas elämänsä päättyy? En osaa olla, koska se on ollut alamäkeä jo aika kauan niinikään. Surra kannattaisi ennemmin sitä, ettei ole saanut olla voimissaan. Mutta kun sekin taas on elämää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Kannattaa myös huomioida, että usein ihmiset eivät välttämättä itke vainajan vaan itsensä takia ja tuokin liittyy siihen miten kuolema vaikuttaa omaan elämään."
Tämä.
Vierailija kirjoitti:
Sitten kuolemaan vaikuttaa tietysti se miten läheisestä ihmisetä oli kysymys ja usein on eriasia nähdä vanhan ihmisen kuolevan kuin nuoren. Kannattaa myös huomioida, että usein ihmiset eivät välttämättä itke vainajan vaan itsensä takia ja tuokin liittyy siihen miten kuolema vaikuttaa omaan elämään.
Silloin kyllä itkin monta päivää kun oma ystäväni kuoli omankäden kautta teininä mutta yhdistän sen ennemmin senajan persoonaani joilloin olin kovinkin tunteikas. Mutta voisi se toki noinkin olla.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hautajaisissa kannattaisi käydä katsomassa vainajaa arkussa, jos se on mahdollista. Moni ei tätä nykyaikana halua tehdä jotta jäisi muisto vain sellaisena kuin vainaja oli eläessään.
Hänet tuhkataan joten ei ole mahdollista :(
Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hautajaisissa kannattaisi käydä katsomassa vainajaa arkussa, jos se on mahdollista. Moni ei tätä nykyaikana halua tehdä jotta jäisi muisto vain sellaisena kuin vainaja oli eläessään.
Hänet tuhkataan joten ei ole mahdollista :(
Ap
Tuhkaus tapahtuu vasta siunaustilaisuuden jälkeen. Usein ennen siunaustilaisuutta on mahdollista käydä katsomassa vainajaa jossain viereisessä rakennuksessa. Oma äitini tuhkattiin myös, mutta kaikki sukulaiset kävivät katsomassa häntä ennen siunaustilaisuutta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se aina vaan tule. Minulta kun kuoli isä, sinänsä hyvä isä, ja rakas, mutta ei arjessa kovin läheinen pariin vuosikymmeneen pitkän välimatkan takia, niin ei vaan oikein suru ja itku koskaan tullut. Hiljattain olin kuitenkin itkenyt silmät päästäni lemmikkikoiraa joka kuoli, josta tunsin jopa syyllisyyttä: arvostanko todella koiraa enemmän kuin isääni, joka oli kaikin puolin hyvä mies ja isä?
Mutta päädyin siihen, että suru on pääosin itsekäs tunne. MINUA sattuu, kun arjessani joka päivä ollut seuralainen koira oli pois siitä, ja sen puuttuminen tuntui koko ajan. Sen sijaan MINUA ei erityisemmin satu, kun isä jonka muutenkin olen nähnyt 2-4 kertaa vuodessa ainoastaan, ei enää ole osa arkeani. En minä kumpaakaan heidän itsensä takia surrut, koska en usko mihinkään kuolemanjälkeisiin kamaliin kohtaloihin joita pitäisi pelätä tai surra. Surin vain itseäni, jolta oli otettu pois jotain minulle tärkeää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hautajaisissa kannattaisi käydä katsomassa vainajaa arkussa, jos se on mahdollista. Moni ei tätä nykyaikana halua tehdä jotta jäisi muisto vain sellaisena kuin vainaja oli eläessään.
Hänet tuhkataan joten ei ole mahdollista :(
Ap
Tuhkaus tapahtuu vasta siunaustilaisuuden jälkeen. Usein ennen siunaustilaisuutta on mahdollista käydä katsomassa vainajaa jossain viereisessä rakennuksessa. Oma äitini tuhkattiin myös, mutta kaikki sukulaiset kävivät katsomassa häntä ennen siunaustilaisuutta.
Ei tässä tapauksessa sillä vainaja ei kuulunut kirkkoon eikä halunnut perinteistä muistotilaisuutta.
Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheinen sukulaiseni kuoli noin vuosi sitten, enkä ole vieläkään tajunnut että häntä ei enää ole. En itkenyt edes hautajaisissa.
Pappani kuoli 2000-luvun alussa, enkä vieläkään ymmärrä että hän on kuollut. Ajattelen että hän elää nyt jossakin toisessa todellisuudessa, johon pääsen halutessani käymään. Suruvaihe jäi kohdallani kokonaan väliin ja muiden sureminen näytti minusta teennäiseltä, koska "eihän se oikeasti kuollut".
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kaikki käsittelee kuolemaa ja surua omalla tavallaan. Minultakin kuoli sukulainen tänä vuonna. Kun kuulin tästä, purskahdin itkuun. Hetken kuluttua, siis puoli tuntia tms., taas ei tuntunut miltään. En missään vaiheessa (vieläkään) käsitä sitä että hän on kuollut. Välillä vieläkin saattaa ihan yhtäkkiä alkaa itkettämään, jos mietin asiaa. Enkä osaa sanoa mikä siinä itkettää. En osaa jotenkin käsitellä sitä tietoa, että häntä ei enää ole ja en koskaan näe tai kosketa häntä.
Mutta siis kaikilla on oma tapansa käsitellä surua. Sekin on osa käsittelyä, jos et surua tunne.
Alue: Aihe vapaa
Aivan normaalia. Pari viikkoa menee usein ns. shokkitilassa, missä tuntuu juurikin tuolta. Hautajaisissa sitten kyynelkanavat aukeavat. Ei tarvitse pakottaa surun tuloa nyt, kyllä se sieltä aikanaan tulee, ja kovaa.