"Tukiverkostot" vieresssä, joudun silti palkkamaan hoitajan

Tuttu valitti että kukaan ei auta, kun teki vanhana lapsen.

Missä hän oli, kun me muut oltaisiin tarvittu apua. Todella itsekäs ihminen joka ei taatusti auta ketään.

Meillä muilla kuitenkin teini-ikäisiä lapsia niin ei todellakaan haluta jotain pikku kakaraa hoitoon.

Kyllä tässä tosissaan on muistissa on se että pienet lapset on raskaita ja ei mulla ole tunnesidettä edes kyseiseen lapseen eikä tule.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuota isovanhempien ja sisarusten välinpitämättömyyttä voi kyllä millään työelämällä ym. selitellä.

Itsekästä ja röyhkeää käytöstä.

No, tuskinpa ovat olleet kovin kummoisia vanhempiakaan kun asenne on tuo eikä kiinnosta edes tutustua omiin lapsenlapsiinsa.

Nämä samat mummot ja papat sitten vaivaisina yksin rutisevat kotonaan ja haluavat lapsenlapsiaan käymään ja "auttelemaan", lapsenlapsia tuskin kiinnostaa kun eivät edes tunne koko ihmisiä.

Kyllä se työelämä vaan vie aika paljon resursseja. Ja kun se työ ei aina pääty työpaikalle, vaan voi seurata kotiin erinäköisten viestimien kautta. Tai pitää suunnitella seuraavaa päivää. Tai valmistautua palaveriin. Tai jotain muuta vastaavaa.

Mua hämmästyttää aina nämä ihmiset, jotka suureen ääneen ihmettelevät, että miten muut eivät muka jaksa täsmälleen samoja asioita samalla tahdilla mitä itse? Kenelle aikuiselle tulee yllätyksenä, että ihmisiä on erilaisia ja jaksamistasoja on erilaisia. Joku jaksaa duracelin lailla painaa aamusta iltaan ja joku toinen väsyy jo siitä työpäivästä.

Minä joudun joka päivä miettimään, mihin energiat riittää tämän päivän osalta. Jos panostan yhteen asiaan enemmän (töihin tai opiskeluun), se vie valtaosan jaksamisesta. Jos hoidan lapsia, se vie kaikki päivän energiat. Olen sen jälkeen ihan poikki monta päivää. Varsinkin jos lapset ovat villejä, huutaavat aamusta iltaan, riehuvat holtittomasti eivätkä usko mitään. Siihen komentamiseen ja lapsien hengissäpitämiseen, ruokkimiseen, pesemiseen, leikkimiseen ja muuhun menee kaikki paukut. Moneksi päiväksi. Minulla on vielä sellainen tilanne, että ellen liiku säännöllisesti, kärsin kovista kivuista joka päivä. Liikunta vähentää kivut minimiin, mutta usein olen pelkkien työ- ja muiden kuvioiden takia niin poikki, etten jaksa edes liikkua. Sitten kärsin niistä pahenevista kivuista.

Se että joku näyttää siltä, että on pirteä ja jaksaa hyvin, voi todellisuudessa olla sitä, että on ohan totaalisen poikki koko ajan. Pitää näytellä, että jaksaa, koska yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan. Ei ole varaa olla "heikko" ja varsinkaan näyttää sitä.

Että koittakaa ymmärtää, että kaikki eivät jaksa samoja asioita, mitä toiset. Introvertit väsyvät muiden seurasta (ekstrovertitkin, jos heissä on esim puolet intriverttiä) toiset väsyvät työssään, toiset sairuksien kanssa, joillakin on yhdistelmä näitä kaikkia, useilla on uniongelmia, loputon informaatiotulva ja aina pitäisi olla innolla oppimassa taas jotain uutta. Taas jokin uusi laite, tai sivellus, tai ohjelma jota tarvii työelämässä tai muualla. Ja yleensä nekään eivät toimi. Pitää säätää sähköposteja sinne sun tänne, yrittää jossain vaiheessa nähdä edes niitä ystäviä kerran puolessa vuodessa. Tähän kaikkeen päälle vielä toisen lapsien hoito? Kyllä me lapsettomatkin ollaan ihan helvetin väsyneitä ja kaivataan lomaa, ei tämä tolkuton väsymys ja univelat rajoitu pelkästään lapsiperheisiin.

Ymmärrän ihan täysin, että työelämä väsyttää.

Lasteni mummokin on jo vanha ja pian jää eläkkeelle, kärsii monista sairauksista ja takanaan on useampi burnout.

Silti, hän haluaa joskus loma-aikoina viettää muutoman tunnin lapsenlapsensa kanssa tai käydä lapsenlapsen kanssa kahvilla.

Jos on oikeasti niin väsynyt, ettei jaksa tehdä yhtään mitään muutakuin käydä töissä(ei viikonloppuisin tai loma-aikoinakaan) niin ei se kovin normaalia ole.

Sekin on loppupeleissä oma valinta, uhraako oman elämänsä täysin työlle.

Jos uhraa elämänsä työlle, eikä halua lapsenlapsiinsa tutustua niin silläkin on hintansa.

Lapsenlapset jäävät väkisinkin vieraiksi ja heitä on turha odotella kylään,sittenkun jää eläkkeelle ja aikaa olisi.

Elämä on valintoja.

Kuten sanoin, yhtä ihmistä ei voi verrata toisiin. Se että joku jaksaa vaikka sairauksista huolimatta, ei tarkoita sitä, että kaikki muut jaksavat. Yritä ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia mitä äitisi. Ihmisten jaksamisissa on valtavasti variaatiota ja eri ihmisiä rasittavat eri asiat. Ap ei pyytänyt muutaman tunnin leikitystä kerta vuoteen, vaan lastenhoitoapua 2-4 kertaa kuukaudessa. Se on oikeasti aika paljon.

Kohdallani kyse ei ole pelkästään töistä, mutta hienoa, että osasit kaivaa tuosta tekstistä vain tuon yhden asian ja tarttua siihen.

Oikeasti harva ihminen on niin sairas ja voimaton, ettei jaksaisi KOSKAAN vahtia lapsenlapsiaan/viettää heidän kanssaan aikaa.

Toki heitäkin on ja silloin on ihan ymmärrettävää, että se lastenhoitoapu hankitaan muualta.

Millään introverttiydellä tuota nyt ei voi selittää, jos on itse lapsia hommannut on varmasti myös tiedostanut että tod.näk lapsenlapsia tulee.

Jos on niiiin introvertti eikä voi sietää lapsia, miksi on hankkinut lapsia?

Äiti on äiti vielä silloinkin kun lapset ovat aikuisia ja jos lapset saavat lapsia niin on myös mummo, halusi sitä tai ei.

Lapsenlapsien tapaamattomuus vaikuttaa myös lapsenlapseen, lapselle ei muodostu läheistä ja hyvää suhdetta isovanhempaansa.

Toki joskus sille ei voi mitään,mutta yleensä on kyse omasta (itsekkäästä) valinnasta.

Näin juuri. Ja senpä vuoksi suurin osa vanhemmista ei halua huolestuttaa omia lapsiaan, koska lapsilla on omatkin murheensa. Tunnen isoäidin, joka sairasti lievän sydäninfarktin, mutta ei ole kertonut siitä kuin ystävilleen. Kaksi viikkoa infarktin jälkeen oli jo hoitamassa lapsenlapsiaan. "Hyvä isoäiti" kun laittaa omat lapsenlapsensa sekä lastensa parisuhteen aina oman terveydensä ja hyvinvointinsa edelle. Eräs ystäväni kertoi rintasyövästään aikuisille lapsilleen vasta sitten, kun ei syöpähoitojen aiheuttaman hiustenlähdön vuoksi pystynyt asiaa enää salaamaankaan. Moni sanoo, että äiti tai anoppi on ihan terve ja hyväkuntoinen, mutta kuinka moni oikeasti on varma asiasta? Paljonko oli äidin tai anopin verenpaineet viimeisen viikon ajan? Paljonko hemoglobiini, verensokerit ja kolesteroli? Mikä oli viimeisin papa-luokka? Paljonko on nivelvälit polvinivelissä? Jos ette tiedä, ette myöskään voi olla varmoja, ovatko äitinne ja anoppinne niin terveitä ja hyväkuntoisia kuin oletatte. Kun kysytte vanhemmiltanne "mitä kuuluu" ja saatte vastaukseksi "ihan hyvää", niin tuo vastaus on suomeksi "ei mitään sellaista, että vielä tässä vaiheessa haluaisin huolestuttaa sinua". 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuota isovanhempien ja sisarusten välinpitämättömyyttä voi kyllä millään työelämällä ym. selitellä.

Itsekästä ja röyhkeää käytöstä.

No, tuskinpa ovat olleet kovin kummoisia vanhempiakaan kun asenne on tuo eikä kiinnosta edes tutustua omiin lapsenlapsiinsa.

Nämä samat mummot ja papat sitten vaivaisina yksin rutisevat kotonaan ja haluavat lapsenlapsiaan käymään ja "auttelemaan", lapsenlapsia tuskin kiinnostaa kun eivät edes tunne koko ihmisiä.

Kyllä se työelämä vaan vie aika paljon resursseja. Ja kun se työ ei aina pääty työpaikalle, vaan voi seurata kotiin erinäköisten viestimien kautta. Tai pitää suunnitella seuraavaa päivää. Tai valmistautua palaveriin. Tai jotain muuta vastaavaa.

Mua hämmästyttää aina nämä ihmiset, jotka suureen ääneen ihmettelevät, että miten muut eivät muka jaksa täsmälleen samoja asioita samalla tahdilla mitä itse? Kenelle aikuiselle tulee yllätyksenä, että ihmisiä on erilaisia ja jaksamistasoja on erilaisia. Joku jaksaa duracelin lailla painaa aamusta iltaan ja joku toinen väsyy jo siitä työpäivästä.

Minä joudun joka päivä miettimään, mihin energiat riittää tämän päivän osalta. Jos panostan yhteen asiaan enemmän (töihin tai opiskeluun), se vie valtaosan jaksamisesta. Jos hoidan lapsia, se vie kaikki päivän energiat. Olen sen jälkeen ihan poikki monta päivää. Varsinkin jos lapset ovat villejä, huutaavat aamusta iltaan, riehuvat holtittomasti eivätkä usko mitään. Siihen komentamiseen ja lapsien hengissäpitämiseen, ruokkimiseen, pesemiseen, leikkimiseen ja muuhun menee kaikki paukut. Moneksi päiväksi. Minulla on vielä sellainen tilanne, että ellen liiku säännöllisesti, kärsin kovista kivuista joka päivä. Liikunta vähentää kivut minimiin, mutta usein olen pelkkien työ- ja muiden kuvioiden takia niin poikki, etten jaksa edes liikkua. Sitten kärsin niistä pahenevista kivuista.

Se että joku näyttää siltä, että on pirteä ja jaksaa hyvin, voi todellisuudessa olla sitä, että on ohan totaalisen poikki koko ajan. Pitää näytellä, että jaksaa, koska yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan. Ei ole varaa olla "heikko" ja varsinkaan näyttää sitä.

Että koittakaa ymmärtää, että kaikki eivät jaksa samoja asioita, mitä toiset. Introvertit väsyvät muiden seurasta (ekstrovertitkin, jos heissä on esim puolet intriverttiä) toiset väsyvät työssään, toiset sairuksien kanssa, joillakin on yhdistelmä näitä kaikkia, useilla on uniongelmia, loputon informaatiotulva ja aina pitäisi olla innolla oppimassa taas jotain uutta. Taas jokin uusi laite, tai sivellus, tai ohjelma jota tarvii työelämässä tai muualla. Ja yleensä nekään eivät toimi. Pitää säätää sähköposteja sinne sun tänne, yrittää jossain vaiheessa nähdä edes niitä ystäviä kerran puolessa vuodessa. Tähän kaikkeen päälle vielä toisen lapsien hoito? Kyllä me lapsettomatkin ollaan ihan helvetin väsyneitä ja kaivataan lomaa, ei tämä tolkuton väsymys ja univelat rajoitu pelkästään lapsiperheisiin.

Ymmärrän ihan täysin, että työelämä väsyttää.

Lasteni mummokin on jo vanha ja pian jää eläkkeelle, kärsii monista sairauksista ja takanaan on useampi burnout.

Silti, hän haluaa joskus loma-aikoina viettää muutoman tunnin lapsenlapsensa kanssa tai käydä lapsenlapsen kanssa kahvilla.

Jos on oikeasti niin väsynyt, ettei jaksa tehdä yhtään mitään muutakuin käydä töissä(ei viikonloppuisin tai loma-aikoinakaan) niin ei se kovin normaalia ole.

Sekin on loppupeleissä oma valinta, uhraako oman elämänsä täysin työlle.

Jos uhraa elämänsä työlle, eikä halua lapsenlapsiinsa tutustua niin silläkin on hintansa.

Lapsenlapset jäävät väkisinkin vieraiksi ja heitä on turha odotella kylään,sittenkun jää eläkkeelle ja aikaa olisi.

Elämä on valintoja.

Kuten sanoin, yhtä ihmistä ei voi verrata toisiin. Se että joku jaksaa vaikka sairauksista huolimatta, ei tarkoita sitä, että kaikki muut jaksavat. Yritä ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia mitä äitisi. Ihmisten jaksamisissa on valtavasti variaatiota ja eri ihmisiä rasittavat eri asiat. Ap ei pyytänyt muutaman tunnin leikitystä kerta vuoteen, vaan lastenhoitoapua 2-4 kertaa kuukaudessa. Se on oikeasti aika paljon.

Kohdallani kyse ei ole pelkästään töistä, mutta hienoa, että osasit kaivaa tuosta tekstistä vain tuon yhden asian ja tarttua siihen.

Oikeasti harva ihminen on niin sairas ja voimaton, ettei jaksaisi KOSKAAN vahtia lapsenlapsiaan/viettää heidän kanssaan aikaa.

Toki heitäkin on ja silloin on ihan ymmärrettävää, että se lastenhoitoapu hankitaan muualta.

Millään introverttiydellä tuota nyt ei voi selittää, jos on itse lapsia hommannut on varmasti myös tiedostanut että tod.näk lapsenlapsia tulee.

Jos on niiiin introvertti eikä voi sietää lapsia, miksi on hankkinut lapsia?

Äiti on äiti vielä silloinkin kun lapset ovat aikuisia ja jos lapset saavat lapsia niin on myös mummo, halusi sitä tai ei.

Lapsenlapsien tapaamattomuus vaikuttaa myös lapsenlapseen, lapselle ei muodostu läheistä ja hyvää suhdetta isovanhempaansa.

Toki joskus sille ei voi mitään,mutta yleensä on kyse omasta (itsekkäästä) valinnasta.

Näin juuri. Ja senpä vuoksi suurin osa vanhemmista ei halua huolestuttaa omia lapsiaan, koska lapsilla on omatkin murheensa. Tunnen isoäidin, joka sairasti lievän sydäninfarktin, mutta ei ole kertonut siitä kuin ystävilleen. Kaksi viikkoa infarktin jälkeen oli jo hoitamassa lapsenlapsiaan. "Hyvä isoäiti" kun laittaa omat lapsenlapsensa sekä lastensa parisuhteen aina oman terveydensä ja hyvinvointinsa edelle. Eräs ystäväni kertoi rintasyövästään aikuisille lapsilleen vasta sitten, kun ei syöpähoitojen aiheuttaman hiustenlähdön vuoksi pystynyt asiaa enää salaamaankaan. Moni sanoo, että äiti tai anoppi on ihan terve ja hyväkuntoinen, mutta kuinka moni oikeasti on varma asiasta? Paljonko oli äidin tai anopin verenpaineet viimeisen viikon ajan? Paljonko hemoglobiini, verensokerit ja kolesteroli? Mikä oli viimeisin papa-luokka? Paljonko on nivelvälit polvinivelissä? Jos ette tiedä, ette myöskään voi olla varmoja, ovatko äitinne ja anoppinne niin terveitä ja hyväkuntoisia kuin oletatte. Kun kysytte vanhemmiltanne "mitä kuuluu" ja saatte vastaukseksi "ihan hyvää", niin tuo vastaus on suomeksi "ei mitään sellaista, että vielä tässä vaiheessa haluaisin huolestuttaa sinua". 

Isovanhempi on siis perisuomalainen marttyyri, "kaikkeni annan ja kestän ja uhraan muiden takia, yhhyhyy".

Marttyyrin ja uhrin leikkiminen ei ole aikuisen lapsen vika.

Suurimmalla osalla isovanhemmista on jos jonkinlaista kremppaa, mutta silti oman jaksamisensa rajoissa haluavat tavata myös lapsenlapsiaan.

Jos ei noita jaksamisen rajoja osaa vetää ja uhriutuu, se ei ole aikuisen lapsen syy.

Suurin osa näistä kremppaisista isovanhemmista kuitenkin käy töissä,harrastaa,tapaa ystäviään,käy kulttuuririennoissa jne. jolloin lastenlasten tapaaminen ei johdu siitä että isovanhemmalla on vaikkapa verenpainetauti.

Ei ne krempat elämistä lopeta.

hjhgg kirjoitti:

Meillä ihan sama tilanne kuin apllä.

Isovanhempia ei vaan kiinnosta. Olen päättänyt ettei meiltäkään apuja sitten anneta kun sen aika tulee.

Ennen mekin tavattiin kahvittelun merkeissä mutta huomasin että mummo ärsyyntyi "villeistä" pojista kun korustetyynyt eivät pysyneet millilleen paikoillaan. Mummo tyrkkäs karkkipussit lapsille käteen ja toivoi että ne olisivat hiljaa ja poissa jaloista..

Kiinnostaisi minuakin tuollainen varamummo, olisi niin nautinnolista kertoa anopille että meillä käy sellainen.

En enää pahoita mieltäni ettei meillä ole isovanhempien kanssa toimivaa suhdetta, näillä on pärjättävä.

Anoppi osaisi varmasti sanoa, että tiesihän hän, että ei kukaan ilmaiseksi niitten lasten perään jaksa katsoa. Ja olisi iha oikeassa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaiset välit teillä on muuten?

Jos ette oikein ole tekemisissä muuten niin ei ne lapsenlapset aina muuta tilannetta parempaan suuntaan. Ikävä tilanne joka tapauksessa.

Oikein hyvät, käymme paljon kylässä lasten kanssa. Yleensä kerta viikkoon. He eivät vaan näe tarvetta viettää lasten kanssa aikaa ilman meitä. Toki meillä joskus tarvetta ehkä olisikin, ja kyllä tuo 6-vuotiaskin siitä nauttisi. Ap

Miksi isovanhempien pitäisi viettää aikaa lapsenlapsen kanssa ilman vanhempia? Ihan hyviä ihmissuhteita syntyy, vaikka ei koskaan olisi mummolassa ilman vanhempiaan. Jostain todellan kummallisesta syystä moni vanhempi ei tätä tajua.

Olen  varamummona ja tässä hommassa saanut kuulla kaikki ne vaatimukset, joita aikuisilla lapsilla on vanhemmilleen. Ymmärrän erittäin hyvin, että niihin ei suostuta - edes aikuiselle lapselle ei tarvitse antaa joka asiassa periksi. Olen varamummona rahasta, en auttaakseni jotain uusavutonta lapsiperhettä. Minulla on lupa rajata tekemiseni hyvin tarkasti eli on ihan turha vaatia, että sairaan lapsen viihdyttämisen lisäksi pesisin kylpyhuoneen ja tuulettaisin matot. En ole siivooja, olen varamummo.

No en mä muiden lapsista tiedä mutta oma kouluikää lähestyvä lapseni nauttii siitä kun on jonkun tlisen aikuisen kanssa, ilman vanhempia. On silloin erityisen hyväntuulinen, kohtelias ja kiltti. Ja yhtäkään kertaa ikinä ei ole meillä siivonnut mikään mummi tai vaari :D Sellainen kiireetön läsnäolo lapsen kanssa on arvokasta. Saisi olla ihan omalla tyylilläkin, ei meillä muita sääntöjä ole kuin että telkkarista ei katsota aikuisten ohjelmia kun lapset on läsnä. Siinä ne olikin. Ap

Kiireetön läsnäolo lapsen kanssa on arvokasta, mutta et itse siihen kykene?

Kuule ap, sellaista se elämä joskus on. 

Meillä ei ollut minkään valtakunnan tukiverkkoja omamme syntyessä. Niin se vaan aikuiseksi kasvoi sekin. MLL:n palveluita käytettiin, tosin erittäin harvoin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minkälaiset välit teillä on muuten?

Jos ette oikein ole tekemisissä muuten niin ei ne lapsenlapset aina muuta tilannetta parempaan suuntaan. Ikävä tilanne joka tapauksessa.

Oikein hyvät, käymme paljon kylässä lasten kanssa. Yleensä kerta viikkoon. He eivät vaan näe tarvetta viettää lasten kanssa aikaa ilman meitä. Toki meillä joskus tarvetta ehkä olisikin, ja kyllä tuo 6-vuotiaskin siitä nauttisi. Ap

Miksi isovanhempien pitäisi viettää aikaa lapsenlapsen kanssa ilman vanhempia? Ihan hyviä ihmissuhteita syntyy, vaikka ei koskaan olisi mummolassa ilman vanhempiaan. Jostain todellan kummallisesta syystä moni vanhempi ei tätä tajua.

Olen  varamummona ja tässä hommassa saanut kuulla kaikki ne vaatimukset, joita aikuisilla lapsilla on vanhemmilleen. Ymmärrän erittäin hyvin, että niihin ei suostuta - edes aikuiselle lapselle ei tarvitse antaa joka asiassa periksi. Olen varamummona rahasta, en auttaakseni jotain uusavutonta lapsiperhettä. Minulla on lupa rajata tekemiseni hyvin tarkasti eli on ihan turha vaatia, että sairaan lapsen viihdyttämisen lisäksi pesisin kylpyhuoneen ja tuulettaisin matot. En ole siivooja, olen varamummo.

No en mä muiden lapsista tiedä mutta oma kouluikää lähestyvä lapseni nauttii siitä kun on jonkun tlisen aikuisen kanssa, ilman vanhempia. On silloin erityisen hyväntuulinen, kohtelias ja kiltti. Ja yhtäkään kertaa ikinä ei ole meillä siivonnut mikään mummi tai vaari :D Sellainen kiireetön läsnäolo lapsen kanssa on arvokasta. Saisi olla ihan omalla tyylilläkin, ei meillä muita sääntöjä ole kuin että telkkarista ei katsota aikuisten ohjelmia kun lapset on läsnä. Siinä ne olikin. Ap

Kiireetön läsnäolo lapsen kanssa on arvokasta, mutta et itse siihen kykene?

Uskomatonta.

Kelle tahansa täysjärkiselle on nykyaikana päivänselvää, että on etu lapselle kun elämässä on muitakin luotettavia,lapsesta välittäviä aikuisia kuin oma äiti tai isä.

Ei ole mikään saavutus tai hieno, tavoiteltava asia että lasta EI KOSKAAN hoida kukaan muu kuin isä ja äiti.

Kuinka vääristynyt ajatusmaailma voi ihmisellä olla, huhhuh!

Kautta aikojen on lapsen hoitoon ja elämään osallistuneet suku,naapurit,ystävät jne.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuota isovanhempien ja sisarusten välinpitämättömyyttä voi kyllä millään työelämällä ym. selitellä.

Itsekästä ja röyhkeää käytöstä.

No, tuskinpa ovat olleet kovin kummoisia vanhempiakaan kun asenne on tuo eikä kiinnosta edes tutustua omiin lapsenlapsiinsa.

Nämä samat mummot ja papat sitten vaivaisina yksin rutisevat kotonaan ja haluavat lapsenlapsiaan käymään ja "auttelemaan", lapsenlapsia tuskin kiinnostaa kun eivät edes tunne koko ihmisiä.

Kyllä se työelämä vaan vie aika paljon resursseja. Ja kun se työ ei aina pääty työpaikalle, vaan voi seurata kotiin erinäköisten viestimien kautta. Tai pitää suunnitella seuraavaa päivää. Tai valmistautua palaveriin. Tai jotain muuta vastaavaa.

Mua hämmästyttää aina nämä ihmiset, jotka suureen ääneen ihmettelevät, että miten muut eivät muka jaksa täsmälleen samoja asioita samalla tahdilla mitä itse? Kenelle aikuiselle tulee yllätyksenä, että ihmisiä on erilaisia ja jaksamistasoja on erilaisia. Joku jaksaa duracelin lailla painaa aamusta iltaan ja joku toinen väsyy jo siitä työpäivästä.

Minä joudun joka päivä miettimään, mihin energiat riittää tämän päivän osalta. Jos panostan yhteen asiaan enemmän (töihin tai opiskeluun), se vie valtaosan jaksamisesta. Jos hoidan lapsia, se vie kaikki päivän energiat. Olen sen jälkeen ihan poikki monta päivää. Varsinkin jos lapset ovat villejä, huutaavat aamusta iltaan, riehuvat holtittomasti eivätkä usko mitään. Siihen komentamiseen ja lapsien hengissäpitämiseen, ruokkimiseen, pesemiseen, leikkimiseen ja muuhun menee kaikki paukut. Moneksi päiväksi. Minulla on vielä sellainen tilanne, että ellen liiku säännöllisesti, kärsin kovista kivuista joka päivä. Liikunta vähentää kivut minimiin, mutta usein olen pelkkien työ- ja muiden kuvioiden takia niin poikki, etten jaksa edes liikkua. Sitten kärsin niistä pahenevista kivuista.

Se että joku näyttää siltä, että on pirteä ja jaksaa hyvin, voi todellisuudessa olla sitä, että on ohan totaalisen poikki koko ajan. Pitää näytellä, että jaksaa, koska yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan. Ei ole varaa olla "heikko" ja varsinkaan näyttää sitä.

Että koittakaa ymmärtää, että kaikki eivät jaksa samoja asioita, mitä toiset. Introvertit väsyvät muiden seurasta (ekstrovertitkin, jos heissä on esim puolet intriverttiä) toiset väsyvät työssään, toiset sairuksien kanssa, joillakin on yhdistelmä näitä kaikkia, useilla on uniongelmia, loputon informaatiotulva ja aina pitäisi olla innolla oppimassa taas jotain uutta. Taas jokin uusi laite, tai sivellus, tai ohjelma jota tarvii työelämässä tai muualla. Ja yleensä nekään eivät toimi. Pitää säätää sähköposteja sinne sun tänne, yrittää jossain vaiheessa nähdä edes niitä ystäviä kerran puolessa vuodessa. Tähän kaikkeen päälle vielä toisen lapsien hoito? Kyllä me lapsettomatkin ollaan ihan helvetin väsyneitä ja kaivataan lomaa, ei tämä tolkuton väsymys ja univelat rajoitu pelkästään lapsiperheisiin.

Ymmärrän ihan täysin, että työelämä väsyttää.

Lasteni mummokin on jo vanha ja pian jää eläkkeelle, kärsii monista sairauksista ja takanaan on useampi burnout.

Silti, hän haluaa joskus loma-aikoina viettää muutoman tunnin lapsenlapsensa kanssa tai käydä lapsenlapsen kanssa kahvilla.

Jos on oikeasti niin väsynyt, ettei jaksa tehdä yhtään mitään muutakuin käydä töissä(ei viikonloppuisin tai loma-aikoinakaan) niin ei se kovin normaalia ole.

Sekin on loppupeleissä oma valinta, uhraako oman elämänsä täysin työlle.

Jos uhraa elämänsä työlle, eikä halua lapsenlapsiinsa tutustua niin silläkin on hintansa.

Lapsenlapset jäävät väkisinkin vieraiksi ja heitä on turha odotella kylään,sittenkun jää eläkkeelle ja aikaa olisi.

Elämä on valintoja.

Kuten sanoin, yhtä ihmistä ei voi verrata toisiin. Se että joku jaksaa vaikka sairauksista huolimatta, ei tarkoita sitä, että kaikki muut jaksavat. Yritä ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia mitä äitisi. Ihmisten jaksamisissa on valtavasti variaatiota ja eri ihmisiä rasittavat eri asiat. Ap ei pyytänyt muutaman tunnin leikitystä kerta vuoteen, vaan lastenhoitoapua 2-4 kertaa kuukaudessa. Se on oikeasti aika paljon.

Kohdallani kyse ei ole pelkästään töistä, mutta hienoa, että osasit kaivaa tuosta tekstistä vain tuon yhden asian ja tarttua siihen.

Oikeasti harva ihminen on niin sairas ja voimaton, ettei jaksaisi KOSKAAN vahtia lapsenlapsiaan/viettää heidän kanssaan aikaa.

Toki heitäkin on ja silloin on ihan ymmärrettävää, että se lastenhoitoapu hankitaan muualta.

Millään introverttiydellä tuota nyt ei voi selittää, jos on itse lapsia hommannut on varmasti myös tiedostanut että tod.näk lapsenlapsia tulee.

Jos on niiiin introvertti eikä voi sietää lapsia, miksi on hankkinut lapsia?

Äiti on äiti vielä silloinkin kun lapset ovat aikuisia ja jos lapset saavat lapsia niin on myös mummo, halusi sitä tai ei.

Lapsenlapsien tapaamattomuus vaikuttaa myös lapsenlapseen, lapselle ei muodostu läheistä ja hyvää suhdetta isovanhempaansa.

Toki joskus sille ei voi mitään,mutta yleensä on kyse omasta (itsekkäästä) valinnasta.

Näin juuri. Ja senpä vuoksi suurin osa vanhemmista ei halua huolestuttaa omia lapsiaan, koska lapsilla on omatkin murheensa. Tunnen isoäidin, joka sairasti lievän sydäninfarktin, mutta ei ole kertonut siitä kuin ystävilleen. Kaksi viikkoa infarktin jälkeen oli jo hoitamassa lapsenlapsiaan. "Hyvä isoäiti" kun laittaa omat lapsenlapsensa sekä lastensa parisuhteen aina oman terveydensä ja hyvinvointinsa edelle. Eräs ystäväni kertoi rintasyövästään aikuisille lapsilleen vasta sitten, kun ei syöpähoitojen aiheuttaman hiustenlähdön vuoksi pystynyt asiaa enää salaamaankaan. Moni sanoo, että äiti tai anoppi on ihan terve ja hyväkuntoinen, mutta kuinka moni oikeasti on varma asiasta? Paljonko oli äidin tai anopin verenpaineet viimeisen viikon ajan? Paljonko hemoglobiini, verensokerit ja kolesteroli? Mikä oli viimeisin papa-luokka? Paljonko on nivelvälit polvinivelissä? Jos ette tiedä, ette myöskään voi olla varmoja, ovatko äitinne ja anoppinne niin terveitä ja hyväkuntoisia kuin oletatte. Kun kysytte vanhemmiltanne "mitä kuuluu" ja saatte vastaukseksi "ihan hyvää", niin tuo vastaus on suomeksi "ei mitään sellaista, että vielä tässä vaiheessa haluaisin huolestuttaa sinua". 

Isovanhempi on siis perisuomalainen marttyyri, "kaikkeni annan ja kestän ja uhraan muiden takia, yhhyhyy".

Marttyyrin ja uhrin leikkiminen ei ole aikuisen lapsen vika.

Suurimmalla osalla isovanhemmista on jos jonkinlaista kremppaa, mutta silti oman jaksamisensa rajoissa haluavat tavata myös lapsenlapsiaan.

Jos ei noita jaksamisen rajoja osaa vetää ja uhriutuu, se ei ole aikuisen lapsen syy.

Suurin osa näistä kremppaisista isovanhemmista kuitenkin käy töissä,harrastaa,tapaa ystäviään,käy kulttuuririennoissa jne. jolloin lastenlasten tapaaminen ei johdu siitä että isovanhemmalla on vaikkapa verenpainetauti.

Ei ne krempat elämistä lopeta.

Aivan totta. Mutta jos lapsilleen sitten sanoo, että ei jaksa tai halua, on p***mainen lapsistaan ja lapsenlapsistaan välinpitämätön isovanhempi, jonka on turha kuvitella, että tullaan vanhainkotiin katsomaan :D :D 

Suurin osa kremppaisista isovanhemmista käy töissä yksinkertaisesti siksi, että työkyvyttömyyseläkkeelle on hyvin vaikea päästä. Ikää sen verran, että uudelle alalle opiskelu ei enää kannata. Nuorten ja terveiden on vaikea ymmärtää, miten väsyttävää on esimerkiksi vuosikausia kestänyt tulehdustila elimistössä. Tai se, että kipujen vuoksi herää 6-8 kertaa yössä. Näiden isovanhempien pitäisi kuitenkin jaksaa vielä ottaa lapsenlapsia yökylään, jotta lasten vanhempien ei tarvitsisi herätä 3-4 kertaa yössä vaan saisivat nukkua pois univelkojaan. 

Kremppainen saa piristystä harrastuksistaan, ystävistään ja kulttuuririennostaan, kun tekee niitä omien voimiensa mukaan itse haluamanaan ajankohtana. Voi saada myös lastenlastensa seurasta, mutta ei yleensä heidän hoitamisestaan. Harrastusmenonsa, ystäviensä tapaamisen ja kulttuuririennot voi perua vaikka 5 minuuttia ennen lähtöä, jos työpäivä on ollut tavallista kuluttavampi, nukkunut monta yötä tavallistakin huonommin tai kipuja on tavallista enemmän. Ystävät kyllä ymmärtävät. Mutta menepä perumaan  lupaamasi lapsenvahtihomma!!! Lapsenlapset kärsivät ja vieraantuvat, kun mummi ei tullutkaan, pojan ja miniän (tai tyttären ja vävyn) parisuhde huononee entisestään ja hyvässä lykyssä saat lukea AV:ltä, miten anoppi/äiti taas petti lupauksensa ja nyt miehen kanssa meni mönkään koko romanttinen ilta ja kohta ollaan avioeron partaalla. 

Nuorten perheiden kannattaa etsiä oma tukiverkostonsa ensisijaisesti omasta ikäluokastaan. Muista nuorista ja terveistä, jotka jaksavat ja joilla ei ole vielä kremppoja. Niistä sisaruksista, serkuista ja ystävistä, joiden kieltäytyessä ei synny mitään suuren luokan draamaa eikä uhkailla, että emme sitten ole enää teidän kanssanne tekemisissä, kun tulette vanhoiksi. Läheinen suhde isovanhempiin ei edellytä, että isovanhemmat hoitaisivat lapsenlapsiaan. Riittää, kun isovanhemmat ja vanhemmat lapsineen tapaavat muissa merkeissä riittävän usein. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuota isovanhempien ja sisarusten välinpitämättömyyttä voi kyllä millään työelämällä ym. selitellä.

Itsekästä ja röyhkeää käytöstä.

No, tuskinpa ovat olleet kovin kummoisia vanhempiakaan kun asenne on tuo eikä kiinnosta edes tutustua omiin lapsenlapsiinsa.

Nämä samat mummot ja papat sitten vaivaisina yksin rutisevat kotonaan ja haluavat lapsenlapsiaan käymään ja "auttelemaan", lapsenlapsia tuskin kiinnostaa kun eivät edes tunne koko ihmisiä.

Kyllä se työelämä vaan vie aika paljon resursseja. Ja kun se työ ei aina pääty työpaikalle, vaan voi seurata kotiin erinäköisten viestimien kautta. Tai pitää suunnitella seuraavaa päivää. Tai valmistautua palaveriin. Tai jotain muuta vastaavaa.

Mua hämmästyttää aina nämä ihmiset, jotka suureen ääneen ihmettelevät, että miten muut eivät muka jaksa täsmälleen samoja asioita samalla tahdilla mitä itse? Kenelle aikuiselle tulee yllätyksenä, että ihmisiä on erilaisia ja jaksamistasoja on erilaisia. Joku jaksaa duracelin lailla painaa aamusta iltaan ja joku toinen väsyy jo siitä työpäivästä.

Minä joudun joka päivä miettimään, mihin energiat riittää tämän päivän osalta. Jos panostan yhteen asiaan enemmän (töihin tai opiskeluun), se vie valtaosan jaksamisesta. Jos hoidan lapsia, se vie kaikki päivän energiat. Olen sen jälkeen ihan poikki monta päivää. Varsinkin jos lapset ovat villejä, huutaavat aamusta iltaan, riehuvat holtittomasti eivätkä usko mitään. Siihen komentamiseen ja lapsien hengissäpitämiseen, ruokkimiseen, pesemiseen, leikkimiseen ja muuhun menee kaikki paukut. Moneksi päiväksi. Minulla on vielä sellainen tilanne, että ellen liiku säännöllisesti, kärsin kovista kivuista joka päivä. Liikunta vähentää kivut minimiin, mutta usein olen pelkkien työ- ja muiden kuvioiden takia niin poikki, etten jaksa edes liikkua. Sitten kärsin niistä pahenevista kivuista.

Se että joku näyttää siltä, että on pirteä ja jaksaa hyvin, voi todellisuudessa olla sitä, että on ohan totaalisen poikki koko ajan. Pitää näytellä, että jaksaa, koska yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan. Ei ole varaa olla "heikko" ja varsinkaan näyttää sitä.

Että koittakaa ymmärtää, että kaikki eivät jaksa samoja asioita, mitä toiset. Introvertit väsyvät muiden seurasta (ekstrovertitkin, jos heissä on esim puolet intriverttiä) toiset väsyvät työssään, toiset sairuksien kanssa, joillakin on yhdistelmä näitä kaikkia, useilla on uniongelmia, loputon informaatiotulva ja aina pitäisi olla innolla oppimassa taas jotain uutta. Taas jokin uusi laite, tai sivellus, tai ohjelma jota tarvii työelämässä tai muualla. Ja yleensä nekään eivät toimi. Pitää säätää sähköposteja sinne sun tänne, yrittää jossain vaiheessa nähdä edes niitä ystäviä kerran puolessa vuodessa. Tähän kaikkeen päälle vielä toisen lapsien hoito? Kyllä me lapsettomatkin ollaan ihan helvetin väsyneitä ja kaivataan lomaa, ei tämä tolkuton väsymys ja univelat rajoitu pelkästään lapsiperheisiin.

Ymmärrän ihan täysin, että työelämä väsyttää.

Lasteni mummokin on jo vanha ja pian jää eläkkeelle, kärsii monista sairauksista ja takanaan on useampi burnout.

Silti, hän haluaa joskus loma-aikoina viettää muutoman tunnin lapsenlapsensa kanssa tai käydä lapsenlapsen kanssa kahvilla.

Jos on oikeasti niin väsynyt, ettei jaksa tehdä yhtään mitään muutakuin käydä töissä(ei viikonloppuisin tai loma-aikoinakaan) niin ei se kovin normaalia ole.

Sekin on loppupeleissä oma valinta, uhraako oman elämänsä täysin työlle.

Jos uhraa elämänsä työlle, eikä halua lapsenlapsiinsa tutustua niin silläkin on hintansa.

Lapsenlapset jäävät väkisinkin vieraiksi ja heitä on turha odotella kylään,sittenkun jää eläkkeelle ja aikaa olisi.

Elämä on valintoja.

Kuten sanoin, yhtä ihmistä ei voi verrata toisiin. Se että joku jaksaa vaikka sairauksista huolimatta, ei tarkoita sitä, että kaikki muut jaksavat. Yritä ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia mitä äitisi. Ihmisten jaksamisissa on valtavasti variaatiota ja eri ihmisiä rasittavat eri asiat. Ap ei pyytänyt muutaman tunnin leikitystä kerta vuoteen, vaan lastenhoitoapua 2-4 kertaa kuukaudessa. Se on oikeasti aika paljon.

Kohdallani kyse ei ole pelkästään töistä, mutta hienoa, että osasit kaivaa tuosta tekstistä vain tuon yhden asian ja tarttua siihen.

Oikeasti harva ihminen on niin sairas ja voimaton, ettei jaksaisi KOSKAAN vahtia lapsenlapsiaan/viettää heidän kanssaan aikaa.

Toki heitäkin on ja silloin on ihan ymmärrettävää, että se lastenhoitoapu hankitaan muualta.

Millään introverttiydellä tuota nyt ei voi selittää, jos on itse lapsia hommannut on varmasti myös tiedostanut että tod.näk lapsenlapsia tulee.

Jos on niiiin introvertti eikä voi sietää lapsia, miksi on hankkinut lapsia?

Äiti on äiti vielä silloinkin kun lapset ovat aikuisia ja jos lapset saavat lapsia niin on myös mummo, halusi sitä tai ei.

Lapsenlapsien tapaamattomuus vaikuttaa myös lapsenlapseen, lapselle ei muodostu läheistä ja hyvää suhdetta isovanhempaansa.

Toki joskus sille ei voi mitään,mutta yleensä on kyse omasta (itsekkäästä) valinnasta.

Äitinä olen äiti vielä aikuisille lapsillenikin ja siksi haluann viettää aikaani heidän kanssaan, kuunnella ja tukea. Haluan neuvoa ja opastaa, että lapsillani olisi helpompaa, haluan pitää heistä huolta aikuisesti. Siksi minusta olisi kamalaa sivuuttaa oma lapseni ja keskittyä lapsenlapsiin. Ei, vanhemmat huolehtivat itse lapsistaan ja minä isoäitinä niistä omista aikuisista lapsistani. En odota palvelutaloon kiireisiä lapsenlapsia, vaan sitä omaa lasta, joka toivottavasti on siinä vaiheessa eläkkeellä ja jakaa aikaansa vanhalle sairaalle äidilleen ja aikuisille lapsilleen kuten minäkin nyt teen.

Ei äitiys katoa lapsen aikuistuessa eikä lapselle pidä näyttää, että äiti paapoo kaikessa ja huolehtii lapsenlapsista. Ei sillä tavalla kasvatetusta aikuisesta lapsesta koskaan tule mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjhgg kirjoitti:

Meillä ihan sama tilanne kuin apllä.

Isovanhempia ei vaan kiinnosta. Olen päättänyt ettei meiltäkään apuja sitten anneta kun sen aika tulee.

Ennen mekin tavattiin kahvittelun merkeissä mutta huomasin että mummo ärsyyntyi "villeistä" pojista kun korustetyynyt eivät pysyneet millilleen paikoillaan. Mummo tyrkkäs karkkipussit lapsille käteen ja toivoi että ne olisivat hiljaa ja poissa jaloista..

Kiinnostaisi minuakin tuollainen varamummo, olisi niin nautinnolista kertoa anopille että meillä käy sellainen.

En enää pahoita mieltäni ettei meillä ole isovanhempien kanssa toimivaa suhdetta, näillä on pärjättävä.

Vanhempien tehtävä on huolehtia, ettei lapset kyläpaikassa koske mihinkään sellaiseen, mihin ei kyläpaikassa saa koskea. Mulla käy silloin tällöin pikkuväkeä kylässä, mutta en nosta mitään helposti särkyvää tms pois lasten ulottuvilta. Lasten vanhemmat huolehtivat, että tavarat pysyvät paikoillaan eikä lapset koske mihinkään sellaiseen, mikä ei ole lapsille tarkoitettu. Ei ole ollut mitää n ongelmaa lapsille, heidän vanhemmilleen eikä minulle. 

Jos tuo mummon koristetyynyjen suoristelu tapahtuu teillä kotona eikä mummolassa, niin mitä jos vaan sanoisit mummolle, että lapset saavat kotona leikkiä koristetyynyilläkin. 

Saavat vanhemmat huolehtia ettei mitään mene rikki. En nosta mitään pois lasten ulottuvilta. Ettei vaan olisi vanhemmille pientä hetkeä lepoa olla kylässä vaan koko ajan pitää vahtia. Itsepä lapsensa hankkivat. Minä en auta. Keitän kahvit niin nauttikoot siitä, jos ehtivät.

Tää on just näin. Meillä on pieniä lapsia ja toki heitä kiinnostaa jo luonnostaan kaikki ylettymiskorkeudella oleva. Kotona on karsittu sopivasti juuri siksi että hetkeäkään en voisi olla rauhassa jos joutuisin kulkemaan perässä ettei vahingossa särje tavaraa tai loukkaa itseään. Ja sitten on omilla vanhemmillani, anoppilassa ja muissa tätien vierailupaikoissa näitä ties mitä sormiin tarttuvia. Vierailut eivät todellakaan ole mikään nautinto vanhemmille, kun lisäksi vielä yhdistät siihen neuroottisen siistit ihmiset joiden mielestä tyyliin maton hapsut pitää olla ojennuksessa. Jokainen saa asuttaa kotiaan kuten haluaa eikä niitä tavaroita tarvitse meidän vierailuja varten karsia koska pyrimme siihen että emme vieraile vaan tulkoot meille koska niin vain on helpompi eikä kenenkään tarvitse olla silmät takaraivossa. Mutta sepä ei riitä vaan ainainen valitus ja itku kun ei käydä, meidän vika kun lapsi ei näe näitä vanhempia, tätejä jne. Ja lisätään tähän vielä se välimatka joka on 130-400 km suuntaansa. Sori vaan mutta ei meillä riitä energia tuohon matkustamiseen työviikon jälkeen, ja vierailun jälkeen olemme entistä väsyneempiä. Ehdotuksia?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuota isovanhempien ja sisarusten välinpitämättömyyttä voi kyllä millään työelämällä ym. selitellä.

Itsekästä ja röyhkeää käytöstä.

No, tuskinpa ovat olleet kovin kummoisia vanhempiakaan kun asenne on tuo eikä kiinnosta edes tutustua omiin lapsenlapsiinsa.

Nämä samat mummot ja papat sitten vaivaisina yksin rutisevat kotonaan ja haluavat lapsenlapsiaan käymään ja "auttelemaan", lapsenlapsia tuskin kiinnostaa kun eivät edes tunne koko ihmisiä.

Kyllä se työelämä vaan vie aika paljon resursseja. Ja kun se työ ei aina pääty työpaikalle, vaan voi seurata kotiin erinäköisten viestimien kautta. Tai pitää suunnitella seuraavaa päivää. Tai valmistautua palaveriin. Tai jotain muuta vastaavaa.

Mua hämmästyttää aina nämä ihmiset, jotka suureen ääneen ihmettelevät, että miten muut eivät muka jaksa täsmälleen samoja asioita samalla tahdilla mitä itse? Kenelle aikuiselle tulee yllätyksenä, että ihmisiä on erilaisia ja jaksamistasoja on erilaisia. Joku jaksaa duracelin lailla painaa aamusta iltaan ja joku toinen väsyy jo siitä työpäivästä.

Minä joudun joka päivä miettimään, mihin energiat riittää tämän päivän osalta. Jos panostan yhteen asiaan enemmän (töihin tai opiskeluun), se vie valtaosan jaksamisesta. Jos hoidan lapsia, se vie kaikki päivän energiat. Olen sen jälkeen ihan poikki monta päivää. Varsinkin jos lapset ovat villejä, huutaavat aamusta iltaan, riehuvat holtittomasti eivätkä usko mitään. Siihen komentamiseen ja lapsien hengissäpitämiseen, ruokkimiseen, pesemiseen, leikkimiseen ja muuhun menee kaikki paukut. Moneksi päiväksi. Minulla on vielä sellainen tilanne, että ellen liiku säännöllisesti, kärsin kovista kivuista joka päivä. Liikunta vähentää kivut minimiin, mutta usein olen pelkkien työ- ja muiden kuvioiden takia niin poikki, etten jaksa edes liikkua. Sitten kärsin niistä pahenevista kivuista.

Se että joku näyttää siltä, että on pirteä ja jaksaa hyvin, voi todellisuudessa olla sitä, että on ohan totaalisen poikki koko ajan. Pitää näytellä, että jaksaa, koska yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan. Ei ole varaa olla "heikko" ja varsinkaan näyttää sitä.

Että koittakaa ymmärtää, että kaikki eivät jaksa samoja asioita, mitä toiset. Introvertit väsyvät muiden seurasta (ekstrovertitkin, jos heissä on esim puolet intriverttiä) toiset väsyvät työssään, toiset sairuksien kanssa, joillakin on yhdistelmä näitä kaikkia, useilla on uniongelmia, loputon informaatiotulva ja aina pitäisi olla innolla oppimassa taas jotain uutta. Taas jokin uusi laite, tai sivellus, tai ohjelma jota tarvii työelämässä tai muualla. Ja yleensä nekään eivät toimi. Pitää säätää sähköposteja sinne sun tänne, yrittää jossain vaiheessa nähdä edes niitä ystäviä kerran puolessa vuodessa. Tähän kaikkeen päälle vielä toisen lapsien hoito? Kyllä me lapsettomatkin ollaan ihan helvetin väsyneitä ja kaivataan lomaa, ei tämä tolkuton väsymys ja univelat rajoitu pelkästään lapsiperheisiin.

Ymmärrän ihan täysin, että työelämä väsyttää.

Lasteni mummokin on jo vanha ja pian jää eläkkeelle, kärsii monista sairauksista ja takanaan on useampi burnout.

Silti, hän haluaa joskus loma-aikoina viettää muutoman tunnin lapsenlapsensa kanssa tai käydä lapsenlapsen kanssa kahvilla.

Jos on oikeasti niin väsynyt, ettei jaksa tehdä yhtään mitään muutakuin käydä töissä(ei viikonloppuisin tai loma-aikoinakaan) niin ei se kovin normaalia ole.

Sekin on loppupeleissä oma valinta, uhraako oman elämänsä täysin työlle.

Jos uhraa elämänsä työlle, eikä halua lapsenlapsiinsa tutustua niin silläkin on hintansa.

Lapsenlapset jäävät väkisinkin vieraiksi ja heitä on turha odotella kylään,sittenkun jää eläkkeelle ja aikaa olisi.

Elämä on valintoja.

Kuten sanoin, yhtä ihmistä ei voi verrata toisiin. Se että joku jaksaa vaikka sairauksista huolimatta, ei tarkoita sitä, että kaikki muut jaksavat. Yritä ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia mitä äitisi. Ihmisten jaksamisissa on valtavasti variaatiota ja eri ihmisiä rasittavat eri asiat. Ap ei pyytänyt muutaman tunnin leikitystä kerta vuoteen, vaan lastenhoitoapua 2-4 kertaa kuukaudessa. Se on oikeasti aika paljon.

Kohdallani kyse ei ole pelkästään töistä, mutta hienoa, että osasit kaivaa tuosta tekstistä vain tuon yhden asian ja tarttua siihen.

Oikeasti harva ihminen on niin sairas ja voimaton, ettei jaksaisi KOSKAAN vahtia lapsenlapsiaan/viettää heidän kanssaan aikaa.

Toki heitäkin on ja silloin on ihan ymmärrettävää, että se lastenhoitoapu hankitaan muualta.

Millään introverttiydellä tuota nyt ei voi selittää, jos on itse lapsia hommannut on varmasti myös tiedostanut että tod.näk lapsenlapsia tulee.

Jos on niiiin introvertti eikä voi sietää lapsia, miksi on hankkinut lapsia?

Äiti on äiti vielä silloinkin kun lapset ovat aikuisia ja jos lapset saavat lapsia niin on myös mummo, halusi sitä tai ei.

Lapsenlapsien tapaamattomuus vaikuttaa myös lapsenlapseen, lapselle ei muodostu läheistä ja hyvää suhdetta isovanhempaansa.

Toki joskus sille ei voi mitään,mutta yleensä on kyse omasta (itsekkäästä) valinnasta.

Äitinä olen äiti vielä aikuisille lapsillenikin ja siksi haluann viettää aikaani heidän kanssaan, kuunnella ja tukea. Haluan neuvoa ja opastaa, että lapsillani olisi helpompaa, haluan pitää heistä huolta aikuisesti. Siksi minusta olisi kamalaa sivuuttaa oma lapseni ja keskittyä lapsenlapsiin. Ei, vanhemmat huolehtivat itse lapsistaan ja minä isoäitinä niistä omista aikuisista lapsistani. En odota palvelutaloon kiireisiä lapsenlapsia, vaan sitä omaa lasta, joka toivottavasti on siinä vaiheessa eläkkeellä ja jakaa aikaansa vanhalle sairaalle äidilleen ja aikuisille lapsilleen kuten minäkin nyt teen.

Ei äitiys katoa lapsen aikuistuessa eikä lapselle pidä näyttää, että äiti paapoo kaikessa ja huolehtii lapsenlapsista. Ei sillä tavalla kasvatetusta aikuisesta lapsesta koskaan tule mitään.

😹 ihan oikeasti käyt täällä palstalla purkamassa pahaa oloasi. hakeudu ammattiavun piiriin niin voit löytää onnea myös

Tuttua juttua ap. Yhteensä vaimon kanssa vanhempia ja sisaruksia viisi, mutta nyt 4 vuotta hoitovastuuta takana.

Irvokkainta on se, että hoitoapua tarjotaan jatkuvasti, mutta kun sitten sanomme sitä tarvitsevamme ei se hetki IKINÄ sovi. Pitäisivät edes turpansa kiinni "auttamis halustaan". Eniten v*tuttaa se, että poikamiesvuosina olin useamman kerran siskon lapsia vahtimassa.

Turvaverkot 2016 saa rahalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oletko oikeasti varma lapsiesi käyttäytymisestä? Jos meinaan sinä autat paljon läheisiä eri hommissa eikä vastavuoroisuutta kuulu, tulee mieleen ettei heitä vaan kiinnosta tai lapset ovat suoraan sanottuna kamalia. Itse autan sisartani kaikessa muussa paitsi lastenhoidossa. Miksi? En kestä niitä lapsia. Kouluikäiset kiukuttelevat kuin kolmevuotiaat, ovat töykeitä ja kurittomia. Juuri sellaisia lapsia jotka ovat pihapiirin kauhu. Eivät usko mitään, ovat väkivaltaisia ja vievät lelut muiden käsistä. En ole koskaan nähnyt heitä käyttäytymässä kiltisti. Kasvatus unohtunut siskolta :( samasta syystä muut sisarukset, vanhempamme tai lähipiiri eivät noita muksuja vahdi. Sisko myös raivostuu mikäli näitä lapsia tai kasvatuksen puutetta vähänkään kritisoi.

Etkö oikeasti pidä mahdollisena, että on olemassa ihmisiä, jotka eivät vain halua hoitaa minkäänlaisia lapsia, mutta ovat sen verran itsekkäitä etteivät näe/välitä, että vastavuoroisuus jää puuttumaan?

Sitä nimenomaan tarkoitin. Jos vika ei ns. löydy lapsista niin sitten siitä toisesta päästä. Eli heitä ei kiinnosta, kuten kommentissani mainitsin. Tunnen kyllä tällaisia tapauksia, jotka itse mielellään ottavat kaiken avun vastaan mutta mitään vastavuoroisuutta ei näy. Ei vain itsekästä kiinnosta uhrata omaa aikaansa.

-se kelle vastasit

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjhgg kirjoitti:

Meillä ihan sama tilanne kuin apllä.

Isovanhempia ei vaan kiinnosta. Olen päättänyt ettei meiltäkään apuja sitten anneta kun sen aika tulee.

Ennen mekin tavattiin kahvittelun merkeissä mutta huomasin että mummo ärsyyntyi "villeistä" pojista kun korustetyynyt eivät pysyneet millilleen paikoillaan. Mummo tyrkkäs karkkipussit lapsille käteen ja toivoi että ne olisivat hiljaa ja poissa jaloista..

Kiinnostaisi minuakin tuollainen varamummo, olisi niin nautinnolista kertoa anopille että meillä käy sellainen.

En enää pahoita mieltäni ettei meillä ole isovanhempien kanssa toimivaa suhdetta, näillä on pärjättävä.

Vanhempien tehtävä on huolehtia, ettei lapset kyläpaikassa koske mihinkään sellaiseen, mihin ei kyläpaikassa saa koskea. Mulla käy silloin tällöin pikkuväkeä kylässä, mutta en nosta mitään helposti särkyvää tms pois lasten ulottuvilta. Lasten vanhemmat huolehtivat, että tavarat pysyvät paikoillaan eikä lapset koske mihinkään sellaiseen, mikä ei ole lapsille tarkoitettu. Ei ole ollut mitää n ongelmaa lapsille, heidän vanhemmilleen eikä minulle. 

Jos tuo mummon koristetyynyjen suoristelu tapahtuu teillä kotona eikä mummolassa, niin mitä jos vaan sanoisit mummolle, että lapset saavat kotona leikkiä koristetyynyilläkin. 

Saavat vanhemmat huolehtia ettei mitään mene rikki. En nosta mitään pois lasten ulottuvilta. Ettei vaan olisi vanhemmille pientä hetkeä lepoa olla kylässä vaan koko ajan pitää vahtia. Itsepä lapsensa hankkivat. Minä en auta. Keitän kahvit niin nauttikoot siitä, jos ehtivät.

Tää on just näin. Meillä on pieniä lapsia ja toki heitä kiinnostaa jo luonnostaan kaikki ylettymiskorkeudella oleva. Kotona on karsittu sopivasti juuri siksi että hetkeäkään en voisi olla rauhassa jos joutuisin kulkemaan perässä ettei vahingossa särje tavaraa tai loukkaa itseään. Ja sitten on omilla vanhemmillani, anoppilassa ja muissa tätien vierailupaikoissa näitä ties mitä sormiin tarttuvia. Vierailut eivät todellakaan ole mikään nautinto vanhemmille, kun lisäksi vielä yhdistät siihen neuroottisen siistit ihmiset joiden mielestä tyyliin maton hapsut pitää olla ojennuksessa. Jokainen saa asuttaa kotiaan kuten haluaa eikä niitä tavaroita tarvitse meidän vierailuja varten karsia koska pyrimme siihen että emme vieraile vaan tulkoot meille koska niin vain on helpompi eikä kenenkään tarvitse olla silmät takaraivossa. Mutta sepä ei riitä vaan ainainen valitus ja itku kun ei käydä, meidän vika kun lapsi ei näe näitä vanhempia, tätejä jne. Ja lisätään tähän vielä se välimatka joka on 130-400 km suuntaansa. Sori vaan mutta ei meillä riitä energia tuohon matkustamiseen työviikon jälkeen, ja vierailun jälkeen olemme entistä väsyneempiä. Ehdotuksia?

Missä iässä ja miten teillä opetetaan lapsille, että muiden tavaroihin ei saa koskea ilman lupaa? Ja että on asioita, joita ei tehdä, vaikkei niiden tekemistä olisi erityisesti estettykään?  Siihen astihan voitte tosiaan kutsua sukulaisia teille kylään ja jos heille ei sovi, niin se on heidän asiansa. Te taas vierailette heidän luonaan sitten, kun lapsenne ovat asiat oppineet. Minusta oli aikoinaan helpompaa opettaa lapset heti alusta lähtien, että kaikkea nyt vaan ei saa tehdä. Joillain kavereillani oli jopa 5-vuotiaita, jotka eivät vielä erottaneet sallittuja ja kiellettyjä asioita toisistaan. 

Vierailija kirjoitti:

Tuttua juttua ap. Yhteensä vaimon kanssa vanhempia ja sisaruksia viisi, mutta nyt 4 vuotta hoitovastuuta takana.

Irvokkainta on se, että hoitoapua tarjotaan jatkuvasti, mutta kun sitten sanomme sitä tarvitsevamme ei se hetki IKINÄ sovi. Pitäisivät edes turpansa kiinni "auttamis halustaan". Eniten v*tuttaa se, että poikamiesvuosina olin useamman kerran siskon lapsia vahtimassa.

Turvaverkot 2016 saa rahalla.

Miksi ette ottanut hoitoapua vastaan silloin, kun sitä tarjottiin? Olisittehan voineet vaikka nukkua silloin univelkoja pois, lähteä elokuviin tai ravintolaan syömään tai muuten vaan nauttia kahdestaan olemisesta kotona. 

Niiden, jotka kaipaisivat enemmän hoitoapua, kannattaa muistaa joustavuus myös omalta osaltaan. Moni on tässä ketjussa peräänkuuluttanut kiireetöntä läsnäoloa ja joku paheksui mummoa, joka oli hiljentänyt riehuvat pojat karkkipusseilla. Monella vanhemmalla on ihannekuva mummosta, joka kärsivällisesti leipoo lasten kanssa ja jaksaa siivota näiden sotkut ja kuunnella innostuneena näiden aikuisen korvaan tylsiä juttuja. Pettymys on sitten kova, kun mummo ei luonnostaan käyttäydykään lapsirakkaasti ja kaikki ole mummolle vaivatonta. Siitä on monen mummon tapauksessa paljon aikaa, kun on viimeksi ollut vastuussa pienistä lapsista. Voi olla jo unohtunut, miten näiden kanssa toimitaan luontevasti, miten näihin saa yhteyden ja nämä saa tottelemaan. Jos mummo vasta "harjoittelee" lasten kanssa keskenään olemista, ei ole minun mielestäni niin kauheaa, jos aluksi lapset toljottavat tuntikausia piirrettyjä, syövät herkkuja tai tekevät muuta "kiellettyä" mummon kanssa ollessaan. Aluksi kannattaa keskittyä siihen, että vierailu olisi mummolle mahdollisimman helppo ja vaivaton. Kun mummo saa lastenhoidosta positiivisia kokemuksia (mitään kamalaa ei tapahtunutkaan), ja vuorovaikutus lasten kanssa muuttuu luontevammaksi ajan myötä, voi mummo myöhemmin vaikkapa innostua viemään lapsia sienimetsään tai opettaa näitä kutomaan. Mutta aluksi, kun mummo ja lapset vasta totuttelevat keskenään olemiseen puolin ja toisin, kannattaa tunkea ne omat haavekuvansa ja lastenkasvatusideologiansa taka-alalle. Monia mummoja voi suoraan sanottuna pelottaa ne heihin suunnatut odotukset, jos ei ole aikoihin ollut pikkulapsia vastuulla. Minusta tuollaisessa tilanteessa on ihan ok kokeilla "helppoja" keinoja lasten rauhoittamiseksi ja viihdyttämiseksi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuota isovanhempien ja sisarusten välinpitämättömyyttä voi kyllä millään työelämällä ym. selitellä.

Itsekästä ja röyhkeää käytöstä.

No, tuskinpa ovat olleet kovin kummoisia vanhempiakaan kun asenne on tuo eikä kiinnosta edes tutustua omiin lapsenlapsiinsa.

Nämä samat mummot ja papat sitten vaivaisina yksin rutisevat kotonaan ja haluavat lapsenlapsiaan käymään ja "auttelemaan", lapsenlapsia tuskin kiinnostaa kun eivät edes tunne koko ihmisiä.

Kyllä se työelämä vaan vie aika paljon resursseja. Ja kun se työ ei aina pääty työpaikalle, vaan voi seurata kotiin erinäköisten viestimien kautta. Tai pitää suunnitella seuraavaa päivää. Tai valmistautua palaveriin. Tai jotain muuta vastaavaa.

Mua hämmästyttää aina nämä ihmiset, jotka suureen ääneen ihmettelevät, että miten muut eivät muka jaksa täsmälleen samoja asioita samalla tahdilla mitä itse? Kenelle aikuiselle tulee yllätyksenä, että ihmisiä on erilaisia ja jaksamistasoja on erilaisia. Joku jaksaa duracelin lailla painaa aamusta iltaan ja joku toinen väsyy jo siitä työpäivästä.

Minä joudun joka päivä miettimään, mihin energiat riittää tämän päivän osalta. Jos panostan yhteen asiaan enemmän (töihin tai opiskeluun), se vie valtaosan jaksamisesta. Jos hoidan lapsia, se vie kaikki päivän energiat. Olen sen jälkeen ihan poikki monta päivää. Varsinkin jos lapset ovat villejä, huutaavat aamusta iltaan, riehuvat holtittomasti eivätkä usko mitään. Siihen komentamiseen ja lapsien hengissäpitämiseen, ruokkimiseen, pesemiseen, leikkimiseen ja muuhun menee kaikki paukut. Moneksi päiväksi. Minulla on vielä sellainen tilanne, että ellen liiku säännöllisesti, kärsin kovista kivuista joka päivä. Liikunta vähentää kivut minimiin, mutta usein olen pelkkien työ- ja muiden kuvioiden takia niin poikki, etten jaksa edes liikkua. Sitten kärsin niistä pahenevista kivuista.

Se että joku näyttää siltä, että on pirteä ja jaksaa hyvin, voi todellisuudessa olla sitä, että on ohan totaalisen poikki koko ajan. Pitää näytellä, että jaksaa, koska yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan. Ei ole varaa olla "heikko" ja varsinkaan näyttää sitä.

Että koittakaa ymmärtää, että kaikki eivät jaksa samoja asioita, mitä toiset. Introvertit väsyvät muiden seurasta (ekstrovertitkin, jos heissä on esim puolet intriverttiä) toiset väsyvät työssään, toiset sairuksien kanssa, joillakin on yhdistelmä näitä kaikkia, useilla on uniongelmia, loputon informaatiotulva ja aina pitäisi olla innolla oppimassa taas jotain uutta. Taas jokin uusi laite, tai sivellus, tai ohjelma jota tarvii työelämässä tai muualla. Ja yleensä nekään eivät toimi. Pitää säätää sähköposteja sinne sun tänne, yrittää jossain vaiheessa nähdä edes niitä ystäviä kerran puolessa vuodessa. Tähän kaikkeen päälle vielä toisen lapsien hoito? Kyllä me lapsettomatkin ollaan ihan helvetin väsyneitä ja kaivataan lomaa, ei tämä tolkuton väsymys ja univelat rajoitu pelkästään lapsiperheisiin.

Ymmärrän ihan täysin, että työelämä väsyttää.

Lasteni mummokin on jo vanha ja pian jää eläkkeelle, kärsii monista sairauksista ja takanaan on useampi burnout.

Silti, hän haluaa joskus loma-aikoina viettää muutoman tunnin lapsenlapsensa kanssa tai käydä lapsenlapsen kanssa kahvilla.

Jos on oikeasti niin väsynyt, ettei jaksa tehdä yhtään mitään muutakuin käydä töissä(ei viikonloppuisin tai loma-aikoinakaan) niin ei se kovin normaalia ole.

Sekin on loppupeleissä oma valinta, uhraako oman elämänsä täysin työlle.

Jos uhraa elämänsä työlle, eikä halua lapsenlapsiinsa tutustua niin silläkin on hintansa.

Lapsenlapset jäävät väkisinkin vieraiksi ja heitä on turha odotella kylään,sittenkun jää eläkkeelle ja aikaa olisi.

Elämä on valintoja.

Kuten sanoin, yhtä ihmistä ei voi verrata toisiin. Se että joku jaksaa vaikka sairauksista huolimatta, ei tarkoita sitä, että kaikki muut jaksavat. Yritä ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia mitä äitisi. Ihmisten jaksamisissa on valtavasti variaatiota ja eri ihmisiä rasittavat eri asiat. Ap ei pyytänyt muutaman tunnin leikitystä kerta vuoteen, vaan lastenhoitoapua 2-4 kertaa kuukaudessa. Se on oikeasti aika paljon.

Kohdallani kyse ei ole pelkästään töistä, mutta hienoa, että osasit kaivaa tuosta tekstistä vain tuon yhden asian ja tarttua siihen.

Oikeasti harva ihminen on niin sairas ja voimaton, ettei jaksaisi KOSKAAN vahtia lapsenlapsiaan/viettää heidän kanssaan aikaa.

Toki heitäkin on ja silloin on ihan ymmärrettävää, että se lastenhoitoapu hankitaan muualta.

Millään introverttiydellä tuota nyt ei voi selittää, jos on itse lapsia hommannut on varmasti myös tiedostanut että tod.näk lapsenlapsia tulee.

Jos on niiiin introvertti eikä voi sietää lapsia, miksi on hankkinut lapsia?

Äiti on äiti vielä silloinkin kun lapset ovat aikuisia ja jos lapset saavat lapsia niin on myös mummo, halusi sitä tai ei.

Lapsenlapsien tapaamattomuus vaikuttaa myös lapsenlapseen, lapselle ei muodostu läheistä ja hyvää suhdetta isovanhempaansa.

Toki joskus sille ei voi mitään,mutta yleensä on kyse omasta (itsekkäästä) valinnasta.

Peilaat tätä asiaa selvästi vain itseesi ja omaan perheeseesi sekä nykyaikaan. Et ymmärrä, millainen Suomi oli esimerkiksi 60-luvulla, jolloin lapsia piti tehdä, vaikka ei olisi halunnut. Sinulle on täysin käsittämätöntä, miksi ihminen, joka ei jaksa eikä halua olla lasten kanssa hankki niitä lapsia, mutta sellaista se oli siihen aikaan. Tapahtui paljon ja tuota tapahtuu edelleen, onneksi huomattavasti vähemmän. Miksi ihmiset eivät toimi kuin sinä, tunne kuin sinä ja ajattele kuin sinä johtuu siitä, että he ovat erilaisia mitä sinä. Eri ihmisiä. Et osaa erottaa muita itsestäsi, mikä on eräänlaista empatian puutosta sekin. Et osaa asettua toisen asemaan, et ymmärrä yhteiskunnallisia vaikutuksia yksilön toimintaan, historiaa ja muten se heijastuu nykypäivään, psykologiaa, temperamenttipiirteitä ja eri persoonallisuuksia. Ihan jo pelkästään hermorakenteet ovat ihmisillä erilaiset, toisilla hermosto vastaanottaa ärsykkeitä toisia vilkkaammin, mikä vie valtavasti voimia.

Jos todella haluat ymmärtää muita mustavalkoisen syyttelyn sijaan, niin aloita lukemaan sitä historiaa, psykologiaa, sosiaalipsykologiaa, biologiaa ja sivistä itseäsi eri temperamenttipiirteistä ja persoonallisuuksista. En osaa sinulle muuta sanoa, koska jankkaat samaa. Sinä et ymmärrä ja muut ovat kauhean itsekkäitä.

Asiat kun harvoin ovat noin yksinkertaisia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

hjhgg kirjoitti:

Meillä ihan sama tilanne kuin apllä.

Isovanhempia ei vaan kiinnosta. Olen päättänyt ettei meiltäkään apuja sitten anneta kun sen aika tulee.

Ennen mekin tavattiin kahvittelun merkeissä mutta huomasin että mummo ärsyyntyi "villeistä" pojista kun korustetyynyt eivät pysyneet millilleen paikoillaan. Mummo tyrkkäs karkkipussit lapsille käteen ja toivoi että ne olisivat hiljaa ja poissa jaloista..

Kiinnostaisi minuakin tuollainen varamummo, olisi niin nautinnolista kertoa anopille että meillä käy sellainen.

En enää pahoita mieltäni ettei meillä ole isovanhempien kanssa toimivaa suhdetta, näillä on pärjättävä.

Vanhempien tehtävä on huolehtia, ettei lapset kyläpaikassa koske mihinkään sellaiseen, mihin ei kyläpaikassa saa koskea. Mulla käy silloin tällöin pikkuväkeä kylässä, mutta en nosta mitään helposti särkyvää tms pois lasten ulottuvilta. Lasten vanhemmat huolehtivat, että tavarat pysyvät paikoillaan eikä lapset koske mihinkään sellaiseen, mikä ei ole lapsille tarkoitettu. Ei ole ollut mitää n ongelmaa lapsille, heidän vanhemmilleen eikä minulle. 

Jos tuo mummon koristetyynyjen suoristelu tapahtuu teillä kotona eikä mummolassa, niin mitä jos vaan sanoisit mummolle, että lapset saavat kotona leikkiä koristetyynyilläkin. 

Saavat vanhemmat huolehtia ettei mitään mene rikki. En nosta mitään pois lasten ulottuvilta. Ettei vaan olisi vanhemmille pientä hetkeä lepoa olla kylässä vaan koko ajan pitää vahtia. Itsepä lapsensa hankkivat. Minä en auta. Keitän kahvit niin nauttikoot siitä, jos ehtivät.

Tää on just näin. Meillä on pieniä lapsia ja toki heitä kiinnostaa jo luonnostaan kaikki ylettymiskorkeudella oleva. Kotona on karsittu sopivasti juuri siksi että hetkeäkään en voisi olla rauhassa jos joutuisin kulkemaan perässä ettei vahingossa särje tavaraa tai loukkaa itseään. Ja sitten on omilla vanhemmillani, anoppilassa ja muissa tätien vierailupaikoissa näitä ties mitä sormiin tarttuvia. Vierailut eivät todellakaan ole mikään nautinto vanhemmille, kun lisäksi vielä yhdistät siihen neuroottisen siistit ihmiset joiden mielestä tyyliin maton hapsut pitää olla ojennuksessa. Jokainen saa asuttaa kotiaan kuten haluaa eikä niitä tavaroita tarvitse meidän vierailuja varten karsia koska pyrimme siihen että emme vieraile vaan tulkoot meille koska niin vain on helpompi eikä kenenkään tarvitse olla silmät takaraivossa. Mutta sepä ei riitä vaan ainainen valitus ja itku kun ei käydä, meidän vika kun lapsi ei näe näitä vanhempia, tätejä jne. Ja lisätään tähän vielä se välimatka joka on 130-400 km suuntaansa. Sori vaan mutta ei meillä riitä energia tuohon matkustamiseen työviikon jälkeen, ja vierailun jälkeen olemme entistä väsyneempiä. Ehdotuksia?

Missä iässä ja miten teillä opetetaan lapsille, että muiden tavaroihin ei saa koskea ilman lupaa? Ja että on asioita, joita ei tehdä, vaikkei niiden tekemistä olisi erityisesti estettykään?  Siihen astihan voitte tosiaan kutsua sukulaisia teille kylään ja jos heille ei sovi, niin se on heidän asiansa. Te taas vierailette heidän luonaan sitten, kun lapsenne ovat asiat oppineet. Minusta oli aikoinaan helpompaa opettaa lapset heti alusta lähtien, että kaikkea nyt vaan ei saa tehdä. Joillain kavereillani oli jopa 5-vuotiaita, jotka eivät vielä erottaneet sallittuja ja kiellettyjä asioita toisistaan. 

No meidän lapset on 1,5v ja molemmat kyllä uskovat välillä, välillä eivät ja välillä uhmaten. Eli olen paska äiti kun en jaksa silti vierailla siivousneuroottisten luona kun lapsia kiinnostaa melkein kaikki muu paitsi mukana olevat lelut tai ruokaillessa tulee vielä sottaa. Ja lisäksi sitä pahaa silmää kun lapset on noin huonosti kasvatettuja 1,5vuotiaita.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei tuota isovanhempien ja sisarusten välinpitämättömyyttä voi kyllä millään työelämällä ym. selitellä.

Itsekästä ja röyhkeää käytöstä.

No, tuskinpa ovat olleet kovin kummoisia vanhempiakaan kun asenne on tuo eikä kiinnosta edes tutustua omiin lapsenlapsiinsa.

Nämä samat mummot ja papat sitten vaivaisina yksin rutisevat kotonaan ja haluavat lapsenlapsiaan käymään ja "auttelemaan", lapsenlapsia tuskin kiinnostaa kun eivät edes tunne koko ihmisiä.

Kyllä se työelämä vaan vie aika paljon resursseja. Ja kun se työ ei aina pääty työpaikalle, vaan voi seurata kotiin erinäköisten viestimien kautta. Tai pitää suunnitella seuraavaa päivää. Tai valmistautua palaveriin. Tai jotain muuta vastaavaa.

Mua hämmästyttää aina nämä ihmiset, jotka suureen ääneen ihmettelevät, että miten muut eivät muka jaksa täsmälleen samoja asioita samalla tahdilla mitä itse? Kenelle aikuiselle tulee yllätyksenä, että ihmisiä on erilaisia ja jaksamistasoja on erilaisia. Joku jaksaa duracelin lailla painaa aamusta iltaan ja joku toinen väsyy jo siitä työpäivästä.

Minä joudun joka päivä miettimään, mihin energiat riittää tämän päivän osalta. Jos panostan yhteen asiaan enemmän (töihin tai opiskeluun), se vie valtaosan jaksamisesta. Jos hoidan lapsia, se vie kaikki päivän energiat. Olen sen jälkeen ihan poikki monta päivää. Varsinkin jos lapset ovat villejä, huutaavat aamusta iltaan, riehuvat holtittomasti eivätkä usko mitään. Siihen komentamiseen ja lapsien hengissäpitämiseen, ruokkimiseen, pesemiseen, leikkimiseen ja muuhun menee kaikki paukut. Moneksi päiväksi. Minulla on vielä sellainen tilanne, että ellen liiku säännöllisesti, kärsin kovista kivuista joka päivä. Liikunta vähentää kivut minimiin, mutta usein olen pelkkien työ- ja muiden kuvioiden takia niin poikki, etten jaksa edes liikkua. Sitten kärsin niistä pahenevista kivuista.

Se että joku näyttää siltä, että on pirteä ja jaksaa hyvin, voi todellisuudessa olla sitä, että on ohan totaalisen poikki koko ajan. Pitää näytellä, että jaksaa, koska yhteiskunnan arvot kovenevat koko ajan. Ei ole varaa olla "heikko" ja varsinkaan näyttää sitä.

Että koittakaa ymmärtää, että kaikki eivät jaksa samoja asioita, mitä toiset. Introvertit väsyvät muiden seurasta (ekstrovertitkin, jos heissä on esim puolet intriverttiä) toiset väsyvät työssään, toiset sairuksien kanssa, joillakin on yhdistelmä näitä kaikkia, useilla on uniongelmia, loputon informaatiotulva ja aina pitäisi olla innolla oppimassa taas jotain uutta. Taas jokin uusi laite, tai sivellus, tai ohjelma jota tarvii työelämässä tai muualla. Ja yleensä nekään eivät toimi. Pitää säätää sähköposteja sinne sun tänne, yrittää jossain vaiheessa nähdä edes niitä ystäviä kerran puolessa vuodessa. Tähän kaikkeen päälle vielä toisen lapsien hoito? Kyllä me lapsettomatkin ollaan ihan helvetin väsyneitä ja kaivataan lomaa, ei tämä tolkuton väsymys ja univelat rajoitu pelkästään lapsiperheisiin.

Ymmärrän ihan täysin, että työelämä väsyttää.

Lasteni mummokin on jo vanha ja pian jää eläkkeelle, kärsii monista sairauksista ja takanaan on useampi burnout.

Silti, hän haluaa joskus loma-aikoina viettää muutoman tunnin lapsenlapsensa kanssa tai käydä lapsenlapsen kanssa kahvilla.

Jos on oikeasti niin väsynyt, ettei jaksa tehdä yhtään mitään muutakuin käydä töissä(ei viikonloppuisin tai loma-aikoinakaan) niin ei se kovin normaalia ole.

Sekin on loppupeleissä oma valinta, uhraako oman elämänsä täysin työlle.

Jos uhraa elämänsä työlle, eikä halua lapsenlapsiinsa tutustua niin silläkin on hintansa.

Lapsenlapset jäävät väkisinkin vieraiksi ja heitä on turha odotella kylään,sittenkun jää eläkkeelle ja aikaa olisi.

Elämä on valintoja.

Kuten sanoin, yhtä ihmistä ei voi verrata toisiin. Se että joku jaksaa vaikka sairauksista huolimatta, ei tarkoita sitä, että kaikki muut jaksavat. Yritä ymmärtää, että kaikki eivät ole samanlaisia mitä äitisi. Ihmisten jaksamisissa on valtavasti variaatiota ja eri ihmisiä rasittavat eri asiat. Ap ei pyytänyt muutaman tunnin leikitystä kerta vuoteen, vaan lastenhoitoapua 2-4 kertaa kuukaudessa. Se on oikeasti aika paljon.

Kohdallani kyse ei ole pelkästään töistä, mutta hienoa, että osasit kaivaa tuosta tekstistä vain tuon yhden asian ja tarttua siihen.

Oikeasti harva ihminen on niin sairas ja voimaton, ettei jaksaisi KOSKAAN vahtia lapsenlapsiaan/viettää heidän kanssaan aikaa.

Toki heitäkin on ja silloin on ihan ymmärrettävää, että se lastenhoitoapu hankitaan muualta.

Millään introverttiydellä tuota nyt ei voi selittää, jos on itse lapsia hommannut on varmasti myös tiedostanut että tod.näk lapsenlapsia tulee.

Jos on niiiin introvertti eikä voi sietää lapsia, miksi on hankkinut lapsia?

Äiti on äiti vielä silloinkin kun lapset ovat aikuisia ja jos lapset saavat lapsia niin on myös mummo, halusi sitä tai ei.

Lapsenlapsien tapaamattomuus vaikuttaa myös lapsenlapseen, lapselle ei muodostu läheistä ja hyvää suhdetta isovanhempaansa.

Toki joskus sille ei voi mitään,mutta yleensä on kyse omasta (itsekkäästä) valinnasta.

Näin juuri. Ja senpä vuoksi suurin osa vanhemmista ei halua huolestuttaa omia lapsiaan, koska lapsilla on omatkin murheensa. Tunnen isoäidin, joka sairasti lievän sydäninfarktin, mutta ei ole kertonut siitä kuin ystävilleen. Kaksi viikkoa infarktin jälkeen oli jo hoitamassa lapsenlapsiaan. "Hyvä isoäiti" kun laittaa omat lapsenlapsensa sekä lastensa parisuhteen aina oman terveydensä ja hyvinvointinsa edelle. Eräs ystäväni kertoi rintasyövästään aikuisille lapsilleen vasta sitten, kun ei syöpähoitojen aiheuttaman hiustenlähdön vuoksi pystynyt asiaa enää salaamaankaan. Moni sanoo, että äiti tai anoppi on ihan terve ja hyväkuntoinen, mutta kuinka moni oikeasti on varma asiasta? Paljonko oli äidin tai anopin verenpaineet viimeisen viikon ajan? Paljonko hemoglobiini, verensokerit ja kolesteroli? Mikä oli viimeisin papa-luokka? Paljonko on nivelvälit polvinivelissä? Jos ette tiedä, ette myöskään voi olla varmoja, ovatko äitinne ja anoppinne niin terveitä ja hyväkuntoisia kuin oletatte. Kun kysytte vanhemmiltanne "mitä kuuluu" ja saatte vastaukseksi "ihan hyvää", niin tuo vastaus on suomeksi "ei mitään sellaista, että vielä tässä vaiheessa haluaisin huolestuttaa sinua". 

Isovanhempi on siis perisuomalainen marttyyri, "kaikkeni annan ja kestän ja uhraan muiden takia, yhhyhyy".

Marttyyrin ja uhrin leikkiminen ei ole aikuisen lapsen vika.

Suurimmalla osalla isovanhemmista on jos jonkinlaista kremppaa, mutta silti oman jaksamisensa rajoissa haluavat tavata myös lapsenlapsiaan.

Jos ei noita jaksamisen rajoja osaa vetää ja uhriutuu, se ei ole aikuisen lapsen syy.

Suurin osa näistä kremppaisista isovanhemmista kuitenkin käy töissä,harrastaa,tapaa ystäviään,käy kulttuuririennoissa jne. jolloin lastenlasten tapaaminen ei johdu siitä että isovanhemmalla on vaikkapa verenpainetauti.

Ei ne krempat elämistä lopeta.

Aivan totta. Mutta jos lapsilleen sitten sanoo, että ei jaksa tai halua, on p***mainen lapsistaan ja lapsenlapsistaan välinpitämätön isovanhempi, jonka on turha kuvitella, että tullaan vanhainkotiin katsomaan :D :D 

Suurin osa kremppaisista isovanhemmista käy töissä yksinkertaisesti siksi, että työkyvyttömyyseläkkeelle on hyvin vaikea päästä. Ikää sen verran, että uudelle alalle opiskelu ei enää kannata. Nuorten ja terveiden on vaikea ymmärtää, miten väsyttävää on esimerkiksi vuosikausia kestänyt tulehdustila elimistössä. Tai se, että kipujen vuoksi herää 6-8 kertaa yössä. Näiden isovanhempien pitäisi kuitenkin jaksaa vielä ottaa lapsenlapsia yökylään, jotta lasten vanhempien ei tarvitsisi herätä 3-4 kertaa yössä vaan saisivat nukkua pois univelkojaan. 

Kremppainen saa piristystä harrastuksistaan, ystävistään ja kulttuuririennostaan, kun tekee niitä omien voimiensa mukaan itse haluamanaan ajankohtana. Voi saada myös lastenlastensa seurasta, mutta ei yleensä heidän hoitamisestaan. Harrastusmenonsa, ystäviensä tapaamisen ja kulttuuririennot voi perua vaikka 5 minuuttia ennen lähtöä, jos työpäivä on ollut tavallista kuluttavampi, nukkunut monta yötä tavallistakin huonommin tai kipuja on tavallista enemmän. Ystävät kyllä ymmärtävät. Mutta menepä perumaan  lupaamasi lapsenvahtihomma!!! Lapsenlapset kärsivät ja vieraantuvat, kun mummi ei tullutkaan, pojan ja miniän (tai tyttären ja vävyn) parisuhde huononee entisestään ja hyvässä lykyssä saat lukea AV:ltä, miten anoppi/äiti taas petti lupauksensa ja nyt miehen kanssa meni mönkään koko romanttinen ilta ja kohta ollaan avioeron partaalla. 

Nuorten perheiden kannattaa etsiä oma tukiverkostonsa ensisijaisesti omasta ikäluokastaan. Muista nuorista ja terveistä, jotka jaksavat ja joilla ei ole vielä kremppoja. Niistä sisaruksista, serkuista ja ystävistä, joiden kieltäytyessä ei synny mitään suuren luokan draamaa eikä uhkailla, että emme sitten ole enää teidän kanssanne tekemisissä, kun tulette vanhoiksi. Läheinen suhde isovanhempiin ei edellytä, että isovanhemmat hoitaisivat lapsenlapsiaan. Riittää, kun isovanhemmat ja vanhemmat lapsineen tapaavat muissa merkeissä riittävän usein. 

Kyllä tätä lukiessa ymmärtää, miten onnekas onkaan kun molemmat isovanhemmat krempoistaan huolimatta haluavat kuulua lastenlastensa elämään ja viettää heidän kanssaan ihan keskenäänkin aikaa.

Molemmilla isovanhemmilla on sairauksia ja toisella kroonisia kiputiloja,minkä takia on joutunutkin perumaan joskus jo sovitut lastenhoitokeikat.

Kukaan ei ole suuttunut kellekään koska kellekään ei ole epäselvää,etteikö isovanhempi välittäisi lapsenlapsestaan ja HALUAISI viettää hänen kanssaan aikaa.

Onneksi niin huonokuntoisia isovanhempia on oikeasti todella vähän, etteivät kykenisi lastenlastensa kanssa paria tuntia olemaan.

Eihän se ole mitenkään sama asia kahvitella mummon luona,kuin että mummo touhuaisi jotain lastenlastensa kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minäpä vastaan toisesta näkökulmasta. Olen osa sitä oletettua tukiverkkoa. Minua kiinnostaa kuulumiset ja voidaan käydä yhdessä (vanhemmat mukana) vaikka leffassa tai Lintsillä, mutta lapsenvahdiksi en ala ainakaan alle 10-vuotiaille.

Tuntuu käsittämättömältä, että tätä pitäisi jotenkin perustella. Autan kyllä muissa asioissa, mutta lapsia en kestä. Se melu, sotku ja jatkuva ohjelmankeksiminen on helvetin rasittavaa. Käytän vapaa-aikani, kiitos, oman mieleni mukaan.

No ja tästä itsekkäästä avuliaisuudesta varmasti sinut vielä palkitaan. Enpä silti usko että noin ei-lapsiystävälliselle lapsia annettaisiinkaan.

Harmi :D Autan muilla tavoin, sekä lapsettomia että perheitä. Palkintoja en odota. Jokainen tekee kykynsä ja halunsa mukaan. Tämä sallittakoon.

Hyvää joulua ja pipoa löysemmälle!

Et nyt ymmärtänyt pointtia. Juuri kaltaistesi ihmisten takia tukiverkkoa ei monilla ole. Jos vanhemmat tarvitsisivat apua vaikka pariksi tunniksi kuukaudessa, se on sinulle liikaa koska sotkua ja ohjelmaa ja kaikkea. Vanhemmat uupuvat kun apua ei saa.

No en ymmärrä, en. Jos perheen X vanhemmat uupuvat, koska minä en halua heidän lapsiaan hoitaa, niin ei se ole millään lailla minun syytäni. Olen introvertti ja viihdyn suurimmaksi osaksi yksin tai rauhallisessa aikuisseurassa.

Humaanisti ajatellen toivoisin kaikilla apua tarvitsevilla olevan apua saatavilla, mutta no, nämä ovat osittain niitä kuuluisia valintoja. Perhettä ei kannattaisi perustaa romanttisilla haaveilla, vaan miettiä mitä se todellisuus sitten on. Minä ja kaltaiseni emme ole vastuussa muiden elämästä.