Te, jotka kadutte, että teitte lapsia - miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsottais vähän kieroon jos 40-vuotias nainen lähtisi rellestämään jonnekin Goaan tai interreilaamaan pitkin eurooppaa 😂

No eikä katsota. Ja vaikka katsottaisiin, niin mitä väliä? Jos vaan kiinnostusta, rahaa ja jaksamista riittää niin anna mennä! Munkin sukulaispariskunta lähti reilaamaan nelikymppisinä, viettää melko boheemia elämää työssäkäynnin ohella kun nuorin lapsi on 17v.

T. Myötätuntoinen parikymppinen vela

Tarkoittikohan alkuperäinen kirjoittaja että vaikka vois niin se ei ole enää sama asia eikä tunnu samalta.

Juuri näin. Ihminen on nuori vain kerran, ja kadun sitä etten suonut itselleni sitä kunnon villiä ja vapaata nuoruutta vaan heittäydyin suoraan ”aikuis-aikuiseksi” kesken kaiken. Melkein kaikki sanovat että 20-30 vuodet on elämän parasta aikaa. Ei mulla vaan, koska vietin kaikki nuo vuodet lasten kanssa kotona.

Ajattelisin niin, että ei niissä halvoissa hostelleissa ja epäilyttävissä miehissä ole mitään kateutta aiheuttavaa. Olet varmaan terveempikin, kun et nuorena juonut ja polttanut ilman huolia (oletan). Kohta voit matkustella laadukkaammin paremmissa paikoissa ja hotelleissa.

Terv. Vauvaa suunnitteleva kolmekymppinen.

Niin tiedän tuon tunteen! Sillä erotuksella, että sain esikoiseni 26-vuotiaana, mutta en ollut pahemmin nuoruuttani elänyt, koska mulla ei ollut kavereita. Siskoni eli juuri tuollaista elämää kuin kuvailit, ja itse olen ikuisesti katkera, etten ole elänyt sellaista. Oli sentään jotain opiskelijajuttuja ja baarireissuja, mutta ei ne ilman todellisia ystäviä oikein siltä tuntuneet, kuin olisi pitänyt. Minusta kuitenkin on ihan mahdollista, että vielä kolme-nelikymppisenä lähtee tekemään näitä juttuja. Ei ehkä ihan niin villisti, mutta kuitenkin. Itselläni on edelleenkin esteenä lähinnä kaverien puute. Lapset voisi kyllä välillä miehelle tai isovanhemmille jättää ja lähteä vaikka ulkomaille. On mulla nyt jokunen mammakaveri, mutta ei oikein sen tyyppisiä...

Vierailija kirjoitti:

En kadu sitä että tein lapsia, vaan sitä että tein lapsia aivan liian aikaisin. Olin 22 kun ensimmäinen lapseni syntyi ja silloin olin vauvakuumeisena niin varma että valinta oli oikea. Jälkeenpäin mietittynä olisi pitänyt odottaa vielä ainakin 6 vuotta, mieluummin jopa 8.

Koen menettäneeni parhaat nuoruusvuodet kokonaan. Pikkuhiljaa alkoi kaduttamaan kun kaikki ystäväni viettivät upeaa nuoruuttaan, matkustivat ympäri maailmaa, kävivät kaikenlaisilla hienoilla festareilla euroopassa, elivät boheemia ja spontaania elämää johon kuului kaikkia ainutlaatuisia ja uusia kokemuksia ja tapahtumaa ja suuret mielenkiintoiset piirit. Samalla itse istuin kotona lapsen kanssa. Kun joskus harvoin pääsin viettämään ystävien kanssa aikaa esim. illanistujaisissa niin olin ainoa jolla ei ollut mitään upeita kertomuksia, en ollut reppureissannut aasiassa tai nähnyt etelä-amerikkaa, en ollut kokenut mitään hullua ja hassunhauskaa festarireissua tai mitään muutakaan jännittävää ja erikoista.

Silloin vielä yritin lohduttautua että ”no mutta e eivät tiedä mitä menettävät kun heillä ei ole lasta eikä tätä erityistä yhteyttä mitä voi olla vain omaan lapseen, heillä ei ole näitä kokemuksia mitä minulla äitinä on” jne jne mutta arvatkaa miltä tuntui sitten kun nämä kaikki kaverit alkoivat siinä 28-30 ikäisinä niitä lapsia vihdoin hankkimaan - hehän saivat ne kaikki samat kokemukset kuin minäkin, nuoruusvuosien LISÄKSI! Koen, että valitsin väärin koska minä sain vain sen lapsiperhe-elämän ja he taas saivat KAIKEN mitä minäkin ja NIIN paljon enemmän.

Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta jos voisin nyt valita toisin niin olisin ryhtynyt lapsia hankkimaan vasta lähempänä kolmeakymppiä. Olen nyt 36 ja nuorin lapseni on 11-vuotias. Toki minua yritetään aina lohduttaa että pääsen sitten toteuttamaan niitä menetettyjä kokemuksia kun lapset vähän vielä vanhemevat mutta eihän se nyt ole nelikymppisenä helvetti soikoon sama asia kuin nuorena, vetreänä, kauniina ja energisenä! Katsottais vähän kieroon jos 40-vuotias nainen lähtisi rellestämään jonnekin Goaan tai interreilaamaan pitkin eurooppaa 😂

Erinomaisesti kirjoitettu tuntemuksia ja rehellisesti. Mun moni nuoruudenkaveri jotka menivät avikseen sen ekan poikaystävän kanssa 20+ kun ensin oli seukattu teknistä lähtien niin ovat nyt melkoisessa 30v kriiseissä. Pohditaan kuka minä olen? Kadutaan sitä maikkarin ja sitä ettei lähdetty kauemmas opiskelemaan ja kierretty festereita,matkustelu jne. Moni eroaa ja harrastaa irtosuhteita ihan päättömänä kaikenlaista on nähty kun kotikulmilla kesälomalla piipahtaa. Todella ikävää lapsille, ei ole mitenkään harvinaista että isä ja äiti juoksee molemmat sen kadotetun nuoruuden perässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En kadu sitä että tein lapsia, vaan sitä että tein lapsia aivan liian aikaisin. Olin 22 kun ensimmäinen lapseni syntyi ja silloin olin vauvakuumeisena niin varma että valinta oli oikea. Jälkeenpäin mietittynä olisi pitänyt odottaa vielä ainakin 6 vuotta, mieluummin jopa 8.

Koen menettäneeni parhaat nuoruusvuodet kokonaan. Pikkuhiljaa alkoi kaduttamaan kun kaikki ystäväni viettivät upeaa nuoruuttaan, matkustivat ympäri maailmaa, kävivät kaikenlaisilla hienoilla festareilla euroopassa, elivät boheemia ja spontaania elämää johon kuului kaikkia ainutlaatuisia ja uusia kokemuksia ja tapahtumaa ja suuret mielenkiintoiset piirit. Samalla itse istuin kotona lapsen kanssa. Kun joskus harvoin pääsin viettämään ystävien kanssa aikaa esim. illanistujaisissa niin olin ainoa jolla ei ollut mitään upeita kertomuksia, en ollut reppureissannut aasiassa tai nähnyt etelä-amerikkaa, en ollut kokenut mitään hullua ja hassunhauskaa festarireissua tai mitään muutakaan jännittävää ja erikoista.

Silloin vielä yritin lohduttautua että ”no mutta e eivät tiedä mitä menettävät kun heillä ei ole lasta eikä tätä erityistä yhteyttä mitä voi olla vain omaan lapseen, heillä ei ole näitä kokemuksia mitä minulla äitinä on” jne jne mutta arvatkaa miltä tuntui sitten kun nämä kaikki kaverit alkoivat siinä 28-30 ikäisinä niitä lapsia vihdoin hankkimaan - hehän saivat ne kaikki samat kokemukset kuin minäkin, nuoruusvuosien LISÄKSI! Koen, että valitsin väärin koska minä sain vain sen lapsiperhe-elämän ja he taas saivat KAIKEN mitä minäkin ja NIIN paljon enemmän.

Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta jos voisin nyt valita toisin niin olisin ryhtynyt lapsia hankkimaan vasta lähempänä kolmeakymppiä. Olen nyt 36 ja nuorin lapseni on 11-vuotias. Toki minua yritetään aina lohduttaa että pääsen sitten toteuttamaan niitä menetettyjä kokemuksia kun lapset vähän vielä vanhemevat mutta eihän se nyt ole nelikymppisenä helvetti soikoon sama asia kuin nuorena, vetreänä, kauniina ja energisenä! Katsottais vähän kieroon jos 40-vuotias nainen lähtisi rellestämään jonnekin Goaan tai interreilaamaan pitkin eurooppaa 😂

Erinomaisesti kirjoitettu tuntemuksia ja rehellisesti. Mun moni nuoruudenkaveri jotka menivät avikseen sen ekan poikaystävän kanssa 20+ kun ensin oli seukattu teknistä lähtien niin ovat nyt melkoisessa 30v kriiseissä. Pohditaan kuka minä olen? Kadutaan sitä maikkarin ja sitä ettei lähdetty kauemmas opiskelemaan ja kierretty festereita,matkustelu jne. Moni eroaa ja harrastaa irtosuhteita ihan päättömänä kaikenlaista on nähty kun kotikulmilla kesälomalla piipahtaa. Todella ikävää lapsille, ei ole mitenkään harvinaista että isä ja äiti juoksee molemmat sen kadotetun nuoruuden perässä.

Seukattu siis teinistä lähtien ja kadutaan naikkaria.

Kommentti nro 23 oli tarkoitettu vastaukseksi tähän: En kadu sitä että tein lapsia, vaan sitä että tein lapsia aivan liian aikaisin. Olin 22 kun ensimmäinen lapseni syntyi ja silloin olin vauvakuumeisena niin varma että valinta oli oikea. Jälkeenpäin mietittynä olisi pitänyt odottaa vielä ainakin 6 vuotta, mieluummin jopa 8.

Koen menettäneeni parhaat nuoruusvuodet kokonaan. Pikkuhiljaa alkoi kaduttamaan kun kaikki ystäväni viettivät upeaa nuoruuttaan, matkustivat ympäri maailmaa, kävivät kaikenlaisilla hienoilla festareilla euroopassa, elivät boheemia ja spontaania elämää johon kuului kaikkia ainutlaatuisia ja uusia kokemuksia ja tapahtumaa ja suuret mielenkiintoiset piirit. Samalla itse istuin kotona lapsen kanssa. Kun joskus harvoin pääsin viettämään ystävien kanssa aikaa esim. illanistujaisissa niin olin ainoa jolla ei ollut mitään upeita kertomuksia, en ollut reppureissannut aasiassa tai nähnyt etelä-amerikkaa, en ollut kokenut mitään hullua ja hassunhauskaa festarireissua tai mitään muutakaan jännittävää ja erikoista.

Silloin vielä yritin lohduttautua että ”no mutta e eivät tiedä mitä menettävät kun heillä ei ole lasta eikä tätä erityistä yhteyttä mitä voi olla vain omaan lapseen, heillä ei ole näitä kokemuksia mitä minulla äitinä on” jne jne mutta arvatkaa miltä tuntui sitten kun nämä kaikki kaverit alkoivat siinä 28-30 ikäisinä niitä lapsia vihdoin hankkimaan - hehän saivat ne kaikki samat kokemukset kuin minäkin, nuoruusvuosien LISÄKSI! Koen, että valitsin väärin koska minä sain vain sen lapsiperhe-elämän ja he taas saivat KAIKEN mitä minäkin ja NIIN paljon enemmän.

Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta jos voisin nyt valita toisin niin olisin ryhtynyt lapsia hankkimaan vasta lähempänä kolmeakymppiä. Olen nyt 36 ja nuorin lapseni on 11-vuotias. Toki minua yritetään aina lohduttaa että pääsen sitten toteuttamaan niitä menetettyjä kokemuksia kun lapset vähän vielä vanhemevat mutta eihän se nyt ole nelikymppisenä helvetti soikoon sama asia kuin nuorena, vetreänä, kauniina ja energisenä! Katsottais vähän kieroon jos 40-vuotias nainen lähtisi rellestämään jonnekin Goaan tai interreilaamaan pitkin eurooppaa 😂

Itse en kadu lapsiani. En saanut sitä muuta elämää ilmankaan. Ja mun tarve hankkia lapsia oli niin suuri, etten olisi voinut jäädä tarkoituksella lapsettomaksi. Mutta onhan se raskasta, kun kaikki on sellaista vänkäämistä. Ei mua muu niin rasitakaan, mutta se kun lapset ei usko mitään, ja tekevät ainakaikesta niin hankalaa kiukutelulla ym. Liikaa negatiivisuutta mulle, henkisesti raskasta! On ne silti myös ihania, veikeitä ilopillereitä. Lapsissa vaan kaikki tunteet korostuu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsottais vähän kieroon jos 40-vuotias nainen lähtisi rellestämään jonnekin Goaan tai interreilaamaan pitkin eurooppaa 😂

No eikä katsota. Ja vaikka katsottaisiin, niin mitä väliä? Jos vaan kiinnostusta, rahaa ja jaksamista riittää niin anna mennä! Munkin sukulaispariskunta lähti reilaamaan nelikymppisinä, viettää melko boheemia elämää työssäkäynnin ohella kun nuorin lapsi on 17v.

T. Myötätuntoinen parikymppinen vela

Tarkoittikohan alkuperäinen kirjoittaja että vaikka vois niin se ei ole enää sama asia eikä tunnu samalta.

Juuri näin. Ihminen on nuori vain kerran, ja kadun sitä etten suonut itselleni sitä kunnon villiä ja vapaata nuoruutta vaan heittäydyin suoraan ”aikuis-aikuiseksi” kesken kaiken. Melkein kaikki sanovat että 20-30 vuodet on elämän parasta aikaa. Ei mulla vaan, koska vietin kaikki nuo vuodet lasten kanssa kotona.

Kiitos tästä, näin uskon sen olevan. 20-vuotiaana on vielä aika lapsi, vasta hetki sitten ollut kotona äidin helmoissa. 20-30 ovat ne ikävuodet jolloin on ekan kerran aidosti itsenäinen, omaa rahaa on mahdollista ansaita ihan kunnolla, valita ura, matkustaa, opetella arjen pyörittämistä itse. Tuolloin on ensimmäistä kertaa aidosti vapaa. Kyllä siitä kannattaa se 10 vuotta nauttia ennen kuin sitoutuu kasvattamaan seuraavaa polvea.

Turha pilata kaikkea sitten, kun on saanut talouden ja työt kuntoon ja voi elää ja nauttia. Jos hankkii lapsia, ei enää voi nauttia elämästään. Miksi kolmekymppinen olisi immuuni lapsiperhearjen kauheuksille? Ilman lapsia voisi elää onnellista elämää nekin vuodet. Ei elämä kuitenkaan niin pitkä ole, miksi haaskata sitä lapsiin?

No kyllä mä sain ihan tarpeekseni siinä kymmenessä vuodessa. Aikansa kutakin jne. Nyt elän pikkulapsi-arkea, aivan huikeaahan tämä on. Kestää aikansa, sitten onkin lapset koululaisia ja taas elämä on erilaista. Sitten teinejä, varhaisaikuisia, siinä pääsee tukemaan heidän itsenäistymistään ja vanhemmuus kehittyy enemmän kahden itsenäisen aikuisen väliseksi suhteeksi. Kun omat lapset löytävät kumppanin ja ehkä perustavat perhettä tulee olemaan mielenkiintoista seurata miten heidän aikanaan asiat tehdään. Ajatus siitä että saan seurata nuoremman sukupolven elämää kiehtoo minua kovasti.

Ja sen oman itsenäisyytensä saa takaisin siinä kohtaa kun lapset ovat aikuisia, ja siinä kohtaa on kumminkin vielä elinvuosia jäljellä kymmeniä (toivottavasti).

Kyllä lapseni ovat parasta elämässäni, ylivoimaisesti. Silti olen iloinen että ehdin elää vain itselleni ennen heitä, ja miehelleni myös. Olimme olleet melkein 10 vuotta yhdessä ennen lapsia, ja se oli arvokasta aikaa myös.

Itse lähdin au-pairiksi yo-juhlien jälkeen ja kielitaito parani hurjasti ja sen jälkeen yliopistoon 300 km päähän lapsuudenkodista. Kyllä se oli hyvä kokemus asua täysin yksin vieraassa kaupungissa,ei voinut juosta äidin luo itkemään jokaista ahdistusta ja vastoinkäymisiä. Myöhemmin lähdin vaihtoon ja kun valmistuttani muutin pääkaupunkiseudulle ja taas oltiin itsekseen. Myöhemmin lähdin komennukselle ja perheen perustin 35v Pikku sisareni perusti perheen 22v ja muutti peräti 1 km päähän vanhemmista. Apu on ollut aina itsestäänselvyys ja napanuora on kovin lyhyt äidimme ja hänen välillä. Sisareni käy hyvin samoja tuntemuksia läpi kuin AP ja meno on melkoista. Eniten ärsyttää että hän ei osaa ottaa vastuuta omista päätöksistä että halusi perheen nuorena ja ei halunnut muuttaa kotikylältä minnekään. Nyt ilkeilee minulle ja miehelleni kun olemme eläneet toisenlaista nuoruutta. Äitimme on helisemässä lastenhoidossa kun siskon pitää päästä sinne ja tänne ja marttyyrina syyllistää äitiämme että ei ole koskaan päässyt minnekään. On ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä että perhe nuorena mutta meidän lapsuudenperheessä ei olla ja tämä ei ole kenellekään kivaa ja vähiten lapsille.

Vierailija kirjoitti:

Itse lähdin au-pairiksi yo-juhlien jälkeen ja kielitaito parani hurjasti ja sen jälkeen yliopistoon 300 km päähän lapsuudenkodista. Kyllä se oli hyvä kokemus asua täysin yksin vieraassa kaupungissa,ei voinut juosta äidin luo itkemään jokaista ahdistusta ja vastoinkäymisiä. Myöhemmin lähdin vaihtoon ja kun valmistuttani muutin pääkaupunkiseudulle ja taas oltiin itsekseen. Myöhemmin lähdin komennukselle ja perheen perustin 35v Pikku sisareni perusti perheen 22v ja muutti peräti 1 km päähän vanhemmista. Apu on ollut aina itsestäänselvyys ja napanuora on kovin lyhyt äidimme ja hänen välillä. Sisareni käy hyvin samoja tuntemuksia läpi kuin AP ja meno on melkoista. Eniten ärsyttää että hän ei osaa ottaa vastuuta omista päätöksistä että halusi perheen nuorena ja ei halunnut muuttaa kotikylältä minnekään. Nyt ilkeilee minulle ja miehelleni kun olemme eläneet toisenlaista nuoruutta. Äitimme on helisemässä lastenhoidossa kun siskon pitää päästä sinne ja tänne ja marttyyrina syyllistää äitiämme että ei ole koskaan päässyt minnekään. On ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä että perhe nuorena mutta meidän lapsuudenperheessä ei olla ja tämä ei ole kenellekään kivaa ja vähiten lapsille.

Meillä sama homma, mutta niin päin että sisarus teki lapsensa vasta 35 veenä, ja minä sain 19-vuotiaana ainokaisensa. Hoidin lapseni itse, enkä tosiaan kaivannut mitään interreilauksia, en ole sellainen ihminen. En ole myöskään ikinä välittänyt juhlia joka viikonloppu, eikä minulla ole kuin pari kaveria koska en viihdy porukassa. Sisarukseni taas lähti lukion jälkeen 500km päähän, eli villisti, opiskeli ja iersi maailmaa, vain palatakseen ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen 1km päähän vanhemmistamme, sillä ei pärjännyt puolisonsa kanssa kahdestaan YHDEN lapsen kanssa toisessa kaupungissa asuessaan. Vanhempani ovat jo eläkkeellä, eivätkä jaksaisi lähes päivittäin hoitaa sisarukseni lapsia, mutta kokevat velvollisuutta.

Lisäksi itse olin aika pienituloinen kun sain lapseni, mutta minun piti silti ihan itse yksin pärjätä, koska mitäs läksit! Sisarukseni taas on suurituloinen, ja maksattaa silti vanhemmillamme niin paljon kuin kykenee ja kehtaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itse lähdin au-pairiksi yo-juhlien jälkeen ja kielitaito parani hurjasti ja sen jälkeen yliopistoon 300 km päähän lapsuudenkodista. Kyllä se oli hyvä kokemus asua täysin yksin vieraassa kaupungissa,ei voinut juosta äidin luo itkemään jokaista ahdistusta ja vastoinkäymisiä. Myöhemmin lähdin vaihtoon ja kun valmistuttani muutin pääkaupunkiseudulle ja taas oltiin itsekseen. Myöhemmin lähdin komennukselle ja perheen perustin 35v Pikku sisareni perusti perheen 22v ja muutti peräti 1 km päähän vanhemmista. Apu on ollut aina itsestäänselvyys ja napanuora on kovin lyhyt äidimme ja hänen välillä. Sisareni käy hyvin samoja tuntemuksia läpi kuin AP ja meno on melkoista. Eniten ärsyttää että hän ei osaa ottaa vastuuta omista päätöksistä että halusi perheen nuorena ja ei halunnut muuttaa kotikylältä minnekään. Nyt ilkeilee minulle ja miehelleni kun olemme eläneet toisenlaista nuoruutta. Äitimme on helisemässä lastenhoidossa kun siskon pitää päästä sinne ja tänne ja marttyyrina syyllistää äitiämme että ei ole koskaan päässyt minnekään. On ihmisiä jotka ovat tyytyväisiä että perhe nuorena mutta meidän lapsuudenperheessä ei olla ja tämä ei ole kenellekään kivaa ja vähiten lapsille.

Meillä sama homma, mutta niin päin että sisarus teki lapsensa vasta 35 veenä, ja minä sain 19-vuotiaana ainokaisensa. Hoidin lapseni itse, enkä tosiaan kaivannut mitään interreilauksia, en ole sellainen ihminen. En ole myöskään ikinä välittänyt juhlia joka viikonloppu, eikä minulla ole kuin pari kaveria koska en viihdy porukassa. Sisarukseni taas lähti lukion jälkeen 500km päähän, eli villisti, opiskeli ja iersi maailmaa, vain palatakseen ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen 1km päähän vanhemmistamme, sillä ei pärjännyt puolisonsa kanssa kahdestaan YHDEN lapsen kanssa toisessa kaupungissa asuessaan. Vanhempani ovat jo eläkkeellä, eivätkä jaksaisi lähes päivittäin hoitaa sisarukseni lapsia, mutta kokevat velvollisuutta.

Lisäksi itse olin aika pienituloinen kun sain lapseni, mutta minun piti silti ihan itse yksin pärjätä, koska mitäs läksit! Sisarukseni taas on suurituloinen, ja maksattaa silti vanhemmillamme niin paljon kuin kykenee ja kehtaa.

Huh huh,meitä on moneksi! En ikinä kehtaisi pyytää rahaa tai maksattaa arkea yli 70v vanhemmillamme. Työuraa tuli tehtyä vuosia joten tulot ovat eri kuin eläkeläisvanhemmillamme. T.nro 28

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Katsottais vähän kieroon jos 40-vuotias nainen lähtisi rellestämään jonnekin Goaan tai interreilaamaan pitkin eurooppaa 😂

No eikä katsota. Ja vaikka katsottaisiin, niin mitä väliä? Jos vaan kiinnostusta, rahaa ja jaksamista riittää niin anna mennä! Munkin sukulaispariskunta lähti reilaamaan nelikymppisinä, viettää melko boheemia elämää työssäkäynnin ohella kun nuorin lapsi on 17v.

T. Myötätuntoinen parikymppinen vela

Tarkoittikohan alkuperäinen kirjoittaja että vaikka vois niin se ei ole enää sama asia eikä tunnu samalta.

Juuri näin. Ihminen on nuori vain kerran, ja kadun sitä etten suonut itselleni sitä kunnon villiä ja vapaata nuoruutta vaan heittäydyin suoraan ”aikuis-aikuiseksi” kesken kaiken. Melkein kaikki sanovat että 20-30 vuodet on elämän parasta aikaa. Ei mulla vaan, koska vietin kaikki nuo vuodet lasten kanssa kotona.

Kiitos tästä, näin uskon sen olevan. 20-vuotiaana on vielä aika lapsi, vasta hetki sitten ollut kotona äidin helmoissa. 20-30 ovat ne ikävuodet jolloin on ekan kerran aidosti itsenäinen, omaa rahaa on mahdollista ansaita ihan kunnolla, valita ura, matkustaa, opetella arjen pyörittämistä itse. Tuolloin on ensimmäistä kertaa aidosti vapaa. Kyllä siitä kannattaa se 10 vuotta nauttia ennen kuin sitoutuu kasvattamaan seuraavaa polvea.

Turha pilata kaikkea sitten, kun on saanut talouden ja työt kuntoon ja voi elää ja nauttia. Jos hankkii lapsia, ei enää voi nauttia elämästään. Miksi kolmekymppinen olisi immuuni lapsiperhearjen kauheuksille? Ilman lapsia voisi elää onnellista elämää nekin vuodet. Ei elämä kuitenkaan niin pitkä ole, miksi haaskata sitä lapsiin?

No ne lapset ovat kuitenkin monelle suuri unelma. Pointti olikin, että vaikka ei olisikaan vela vaan haluaa ehdottomasti lapsia, niin kannattaa silti odottaa ainakin jonkin aikaa, kyllä niitä lapsia saa hankittua vaikka 28-vuotiaanakin. Kannattaa elää se ainoa lyhyt nuoruus täysillä ja vapaana, koska sitä nuoruutta ei saa takaisin eikä se ole enää vanhana sama asia.

Koen myös että ihminen yleensä kasvaa kaikkein eniten juuri siinä 20-25 aikaan, kun on ekaa kertaa kunnolla itsenäinen, pääsee ekaa kertaa kunnolla etsimään itseään ja tutustumaan itseensä ilman ulkoisia mielipiteitä vanhempien ja koulun/auktoriteettien suunnalta. Jos sit heti 22-vuotiaana päräyttää maailmaan lapsen kuten minä tein, niin ei sitä koskaan pääse oikeasti tietämään kuka olen ihan vain ihmisenä, minuna. Sitten tietää vain kuka oli teininä ja kuka on äitinä. Välistä jää jotain olennaista.

Aion olla rehellinen asiasta tyttäreni (esikoinen) kanssa kun hänelle tulee vakava parisuhde, naimisiinmeno jne. ajankohtaiseksi. Tietenkin varmistan että hän tietää että rakastan häntä yli kaiken enkä kadu häntä lainkaan, mutta kerron rehellisesti että raskauden ajankohta osoittautui myöhemmin aivan liian aikaiseksi. Toivon hänelle kunnon pitkää nuoruutta, tapahtumarikkaan ja kokemuksia täynnä olevan elämän, sellaisen josta sitten sopiikin rauhoittua aloilleen kun kaikki on jo nähty ja koettu. Tietty en häntä mihinkään pakota ja saa kulkea omaa polkuaan mutta...

Up