Mikäköhän Suomalaista naista vaivaa..

Lauantain ratoksi kirjailtua.

Pakkopohdinnan edessä päädyin tänään, taas, kysymään itseltäni. Mikä on rikki aikuisen Suomalaisen naisen sielunmaisemassa?
Jotta pääsette kiinni kysymykseeni, pieni pohjustus elävästä elämästä. Olemme noin 4-kymppinen aviopari. Yksi lapsi ja näennäisesti kaikki normien mukaan, väitän, jopa paremmin. Puolisoni mielipidettä kysyttäessä hän todennäköisesti lausuisi samoin. Mutta, mutta..
Hänen tyytymättömyytensä suljettujen ovien takana, jotain mikä pakottaa otsikkona olevaa kysymystä pyörittelemään. Olen mielestäni, vaikka itse sanonkin, aika saalis.
Värikkään ja vaiherikkaan nuoruuden elänyt, oman onneni seppä. Vuosikymmenen kestäneen liittomme aikana olen tukenut ja ymmärtänyt, jaksanut ja mahdollistanut, antanut ja antanut, silti en siitä juuri muuta saa kuin moitteet. Alla Ranskalaisilla viivoilla esimerkkejä:
- Liittomme alkoi puolisoni sairastaessa, milloinkaan, en milloinkaan, ajatellut häntä sen takia hylätä. Rakkaus kantaa yli vaikeiden aikojen, noin kaksi vuotta, ajattelin.
- Rakensin noina vuosina meille tulevaisuuden kodin, omin pikku kätösin siis. Tottakai hän hankkeessa jatkuvasti voimiensa mukaan tukien.
- Saatuamme lapsen oli minulle selvää, että teen kaikkeni jotta hän saa kasvattaa lastamme kotona kodinhoitotuen salliman maksimimäärän, näin tapahtui.
- Olen pyrkinyt jatkuvasti liittomme aikana kasvamaan, aloin ammattikoulu pohjalta ja valmistun maisteriksi ensi vuonna. Koko ajan työn ohella opiskellen luonnollisesti.
- Kotityöt on lapsuudestani saakka ollut olennainen osa minuutta, siivoan, tiskaan ja pyykkään sujuvasti.
- Lapseni ei ole koskaan nähnyt minua humalassa, mikä ei todellakaan tarkoita etten alkoholia nauttisi. Tämä vain kuvaa prioritteettejäni.
- En ole milloinkaan pettänyt vaimoani, vaikka mahdollisuuksia kyllä olisi.
- Minulle kauneinta maailmassa on edelleen alaston vaimoni.
- Yllä olevan johdosta, seksin saralla tarjoilen edelleen hänelle useita orgasmeja/kerta
- Ulkonäköni ei vastaa ikääni, eikä historiaani. Vaimoni kehtaa ulkoiluttaa minua haastavassakin ympäristössä.
- Tarjoan hänelle useita huomion osoituksia kuukaudessa. Viinejä, juustoja, hierontoja, lomia, etc...
- Vastustan ja halveksun perheväkivaltaa sen kaikissa muodoissa.

Mielestäni olen siis tehnyt kaikkeni, tai ainakaan en osaa itseltäni enempää odottaa.
Silti, vastassani kiukkuinen ja pihtaava rouva, jonka mielestä puoliso ei vain osaa, yritä, halua, ymmärrä, kuuntele, huomioi, rakasta, etc...
Ja mies joka lipuu kauemmas ja kauemmas, miettien mikä helvetti teitä naisia vaivaa...
Toivottavasti jokainen luettuaan pohtii mielessään, oliko viimeinen moite puolisolle ansiosta annettu.