Mitä pitäisi tehdä, kun elämä tuntuu valuvan hukkaan nykyisen työn ja perhe-elämän puristuksessa?

Vierailija kirjoitti:

Usko huviksesi, ap, ei ketään kiinnosta sun luovat jutut. Ihan turhaan kuvittelet saavasi sitä kautta itsellesi arvostusta ja kokemusta siitä, että olet saavuttanut jotain. Jos olisit hyvä niissä luovissa jutuissasi, tekisit niitä töiksesi. 

Mutta eihän sitä tiedä jos sinulla käy tuuri ja perheesi pyyhkiytyy pois tieltäsi jossain onnettomuudessa. Näitähän sattuu ihan päivittäin.

Mmm, muita ei ehkä kiinnosta, mutta yksilöllisellä tasolla luovat harrastukset voivat kyllä olla jopa hyvinvoinnin kulmakivi. Sikäli siis tärkeää päästä harrastamaan omiaan. Joskin siihen on useimpien tyytyminen, että se luova touhuaminen jää sinne harrastusasteelle, mitään sen suurempaa siitä ei koskaan kehkeydy. Eikä tarvitsekaan. Harrastuksessaan saa ja voi silti kehittyä, siinä on mahdollista olla hyvä. Moni lahjakas ei ole ammattilainen siksi, että luovat alat eivät työllistä. Usein on siis ihan perusteltu järkiratkaisu tehdä työkseen jotakin muuta, ja harrastaa sitten sitä, mihin intohimo on kaikista palavin. Harrastaa kyllä pystyy ja ehtii, kunhan kuten jo todettua, järjestää elämänsä sellaiseksi, asettaen myös realistisia tavoitteita. On parempi harrastaa edes vähän kuin heittää kokonaan hanskat tiskiin. 

Vierailija kirjoitti:

Miehille ei ongelma eikä mikään vastaavassa tilanteessa häipyä toteuttamaan itseään.

Haista vittu.

Miksi ihmeessä teit lapsia? Ei voinut tulla yllätyksenä, että ne vievät ajan, rahat ja voimat!

No karkaa saatana vaikka indokiinaan taiteilemaan, sitähän sä haluut ja tuskin sun perhe jää tollasta narisijaa kaipaamaan joka suunnilleen vihaa omaa perhettään ja joka ei osaa edes niin alkeellista ongelmanratkaisua kuin järjestää itelleen vähän omaa aikaa. Ilmaset vinkin ja kaikki mut ei kelpaa. Ihme vinkuja. 

Vierailija kirjoitti:

Miksi ihmeessä teit lapsia? Ei voinut tulla yllätyksenä, että ne vievät ajan, rahat ja voimat!

Sitä minäkin ihmettelen. Lapsethan tässä eniten kärsii, kun äiti heittäytyy marttyyriksi. 

Mitä ap:n luova juttu sitten onkin, niin ihmettelen, etteikö sitä voisi yhdessä lastenkin kanssa edes pienimuotoisesti harrastaa. 

Vierailija kirjoitti:

No karkaa saatana vaikka indokiinaan taiteilemaan, sitähän sä haluut ja tuskin sun perhe jää tollasta narisijaa kaipaamaan joka suunnilleen vihaa omaa perhettään ja joka ei osaa edes niin alkeellista ongelmanratkaisua kuin järjestää itelleen vähän omaa aikaa. Ilmaset vinkin ja kaikki mut ei kelpaa. Ihme vinkuja. 

Vähän omaa aikaa ei riitä, jos aikoo oikeasti mitään saada aikaan. Mutta enhän enää yritäkään, vaan hyväksyn sen että olen paska joka ei ansaitsekaan mahdollisuutta luoviin tekemisiin. Ei sitä omaa aikaa sitä paitsi niin vain järjestetä, jos kukaan (muu) ei lapsia hoida. Ap

äääh, ymmärrän ton ihan täysin että tulee tilanne, että huomaa oman ajan olevan käytännössä olematonta. sit tulee ongelmia...ainakin monille....

työ, lapset, koti, nukkumaan, työ, lapset, koti, nukkumaan...ei mitään muuta ehdi ajatella, tässähän on jo loistava elämän sisältö, niin kuin monilla kuuluu olevan. mut sitten kun yks päivä havahtuu niin kuin ap, tulee ihan hirveä olo, huono äiti, työntekijä, vaimo, ihminen -olo...ja toiset vielä syyllistää, että mitäs teit lapsia...no joo. ei se oo niin mustavalkoista.

mulla on sellasta kans, että tarviin luovia juttuja tehdäkseni (joko yksin tai muiden kanssa), että pää pysyy kuosissa, että pysyn hengissä, hyvänä äitinä ja kansalaisena, (tajusin tän hiukan liian myöhään kun ajattelin toisia aina ekaks ja itelle ei jääny aikaa ees ajatella, onko muistanu pestä hampaat) aivan kuten jotkut urheilevat, rassaavat autoja, neulovat sukkaa, käyvät lenkillä, tonkivat puutarhassa, maalaavat taloja, rakentvat nukkekoteja, kirjoittavat kirjaa, runoja, laulavat bändissä, kuorossa, suihkussa...kaikkea tätä pitää itselleen sopivasti tehdä, ellei nyt vaan halua olla olemassa vain siksi että on olemassa. ja kaikkea ei ole mahdollista tehdä oman perheen kanssa, news flash.

itse olin vähällä sairastua masennukseen, herätys tuli kun työviikon perjantaiaamuna purskahdin itkuun työhuoneessani eikä siitä meinannut tulla loppua. soitin heti työterveyteen etten pysty olemaan töissä kun itkettää vaan kaikki ja koko elämä. hävetti ihan helvetisti, mutta tajusin etten pysty olemaan. siitä sitten kiirrellisellä ajalla pääsin purkamaan vyyhteä (sain erinäisiä pätkiä sairaslomaa ja keskustelukäyntejä yms) nukuin, ulkoilin, olin rauhassa, hoidin kodin ja lapset, nukuin, aloin huolehtia itsestäni taas, nukuin, iloitsin perheestäni, tein omia luovia juttuja, söin terveellisesti ja ennen kaikkea säännöllisesti. Jäin henkiin ja lopetin huonon omantunnon potemisen kaikesta, mitä en kerkeä tekemään...

tämän asian kanssa kaiken kaikkiaan meni noin vuosi, jona aikana ehdin miettiä elämääni ja omia juttujani. opiskelin vähän avoimessa, tein muitakin kursseja, selvittelin mitä haluan, ja päätin että opiskelen toisen ammatin vaikka väkisin...no luin kaikki mahdolliset hieman kiinnostavat ja tuntemattomat koulutustarjonnat läpi, rohkaistuin hakemaan muutamiin ja yhteen pääsin. nyt olen opintovapaalla työstäni ja opiskelen uutta ammattia. rahaa ei tule paljon (mutta selvitään), mutta ainakin mielenterveys säästyi ja olen onnellisempi nyt, päivisin teen opiskelussa ne luovat asiat, jotka innostavat minua, ja sitten on aikaa perheelle ja lapsille ja oikeasti jaksan tätä elämää! voin sanoa, että elämä on ajoittain jopa ihanaa, vaikka tein sellaisen hypyn tuntemattomaan, jota hyvin monet paheksuvat. mutta uskalsin ja olen ylpeä siitä, mitä nyt teen. silti, jos jokin menee pieleen, voin vielä palata vanhaan työhöni...mutta nyt otan irti opiskelusta sen minkä saan, ja tällä haluan sanoa, että ei ole väärin pohtia noita asioita joita sulla nyt on mielessä, täytyy vaan kaivella esiin itselle sopivat keinot. pieninä palasina minäkin ne löysin. ei se helpolla tullut, mutta mahdollista on, kannattaa uskoa unelmiin ja joskus jopa tavoitella niitä!

No, itsellä on työtä vain pieninä pätkinä, kun on tilauksia, eikä eläkettä kerry nimeksikään. Lisäksi on opinnoista häntä ja perhe, kaikki loppu aika menee jatkuvaan sairasteluun. Menee se elämä hukkaan näinkin.

Vierailija kirjoitti:

Aloitus kuulostaa hieman "ammattivalittajan" jorinoilta. Kirjoitustyyli on sama.

Ei minusta. Ammattivalittaja oli aina kiinnostunut myös muista.

Tämä kuulostaa Äitihullulta. Pari yksityiskohtaa muutettu. Mutta sama narsistisuus

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on siis mies, lapsia, työ. Olet terve?

Mitä niinku haluaisit esim?

Toteuttaa itseäni, elää itseni näköistä elämää, olla rauhassa. Määrätä vapaammin ajankäytöstäni. Saada aikaan jotain merkittävää ja huomiota. Ap

- Sitä kutsutaan normaalielämäksi ja sitoutumiseksi. Perheessä on hankala olla rauhassa ja ajankäytöstä päättäminen riippuu muistakin. Ihminen on omien valintojensa tulos. Perheessä pitää joustaa, mutta ei pelkästään sinun ehdoillasi. Hyväksyisitkö, jos puolisosi ajattelisi samoin? Ainahan voit jättää perheesi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on siis mies, lapsia, työ. Olet terve?

Mitä niinku haluaisit esim?

Toteuttaa itseäni, elää itseni näköistä elämää, olla rauhassa. Määrätä vapaammin ajankäytöstäni. Saada aikaan jotain merkittävää ja huomiota. Ap

Siis olla rauhassa. Ilman perheen tai muun tuomia velvollisuuksia. Saada huomiota. Eli tarve on ulkoinen. Ei mikään halu luovaan toimintaan

Pikkulapsiaika on välillä rankkaa. Minulla ainakin helpotti ihan älyttömästi kun lapset menivät kouluun. Lapset ovat omatoimisempia, ei päiväkotirumbaa, ei ole ollut valvomisia vuosiin, niillä on omia menoja. Löydän itseni yhä useammin tilanteesta, että olen yksin ja miettimässä, mitä sitä tekisi :)

En bongannut, minkä ikäisiä Ap:n lapset ovat?

Mitä sinun pitäisi tehdä? Paras olisi jos keskustelisit aviopuolisosi kanssa - ilman, tai terapeutin läsnäollessa.

Tuota kutsutaan ruuhkavuosiksi ja jokainen ajattelee samalla tavalla jossain vaiheessa.

Jos on onnellinen perheestä - lapsista ja miehestä - ei tilannetta koe niin masentavana vaan saa voimaa heistä. Työtä useimmat meistä tekee vain palkan takia, se on vain hyväksyttävä tai etsittävä jotain muuta.

Ihan sama juttu useimmilla ihmisillä, nuorena sitä kaipaa jotain muuta ja kun sen saa kaipaakin sitä nuoruuden vapautta ja menetettyjä mahdollisuuksia. Siihen ei vain pidä jäädä märehtimään vaan tehdä olemassaolevasta elämästä paras mahdollinen.

Jonain päivänä lapset on koululaisia ja teinejä ja oletkin taas vapaa toteuttamaan itseäsi, joko miehesi kanssa tai ilman. Ei tässä elämässä kaikki pääse "isoja"  tekemään, pienet nautinnot pitää vaan oppia huomaamaan.

Voisikin olla niin että vapauden huuma kestäisi kuukauden pari (mitä tekisit - bilettäisit vai?) ja sen jälkeen olisit kotona ja itkisit yksinäisyyttä etkä viitsisi lähteä mihinkään yksin.

t 4:n äiti ja yhden mummi 50+

Tämä on tyypillinen "Hankin lapsia ja sitten käytän niitä tekosyynä,kun minulla ei ollutkaan rahkeita mihinkään "suureen". Jos jätetään nyt väliin se,että vaatiiko hyvä elämä suuria saavutuksia, niin luuletko ap tosissaan että kaikki suuria tehneet miehet ja naiset olivat lapsettomia?

Kyllä kaikki on ihan vain itsestäsi kiinni, ja sinä tiedät sen. On niin paljon helpompaa valittaa lapsista kuin oikeasti tehdä niitä ratkaisuja.

Luova työ vaatii toki aikaa, mutta tuntien yksinoloa enemmän se vaatii aitoa luovuutta ja älyä. Sä et ap sori vaan kuulosta hirveän luovalta, jos et pysty valjastamaan "potentiaaliasi" käyttöön ilman sitä usean tunnin yksinoloa.

Kaikki me teininä ajatellaan, että musta tulee jotain kun vaan (lisää tähän valitsemasi este). Toiset kasvaa siitä ulos, ja toiset ylittää ne esteet ja tajuaa siltikin myöhemmin, että olisihan sitä ihan kiva elämä ollut toisinkin.

Vierailija kirjoitti:

Tuota kutsutaan ruuhkavuosiksi ja jokainen ajattelee samalla tavalla jossain vaiheessa

Että ihan jokainen? On kumma, kun niin moni kieltää täysin sen FAKTAN että ruuhkavuodet ovat itse aiheutettu ilmiö, jonka voi myös välttää jos haluaa.

Onko se jokin heikon mielen puolustusmekanismi, että pitää kuvitella KAIKKIEN kärsivän jossain vaiheessa ruuhkavuosista, kun ei kestä ajatella että toisinkin voisi olla? "Kaikilla se arki on tuollaista" on lohdullisempaa kuin "arkeni on tällaista omien valintojeni vuoksi, ja se voisi olla hyvin erilaista jos olisin valinnut voisin".

T. 37v nainen, jonka arki EI todellakaan ole tuollaista, ja jolle ruuhkavuosia ei tulekaan

Älkää oikeesti hankkiko niitä lapsia jos haluatte elää oman elämänne. Rahaa ja aikaa on aivan eri tavalla silloin. Ikävä fakta, mutta myös parisuhde voi silloin paremmin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sulla on siis mies, lapsia, työ. Olet terve?

Mitä niinku haluaisit esim?

Toteuttaa itseäni, elää itseni näköistä elämää, olla rauhassa. Määrätä vapaammin ajankäytöstäni. Saada aikaan jotain merkittävää ja huomiota. Ap

"Toteuttaa itseäni, elää itsen....., olla rauhassa". Juuri näin, olla tekemättä yhtään mitään, jäädä yhteiskunnan elätiksi, antaa muiden maksaa verot jne.

Kun suorituskeskeinen ihminen saavuttaa "kaiken" niin hän ei ole siihen tyytyväinen, vaan kokee tyhjyyden tunteen, kun ei ole enää mitään saavutettavaa.

Kaikkien ihmisten elämä valuu ohitse ihan yhtä suurella varmuudella, olivatpa he menestyneitä tai ei, olipa heillä aikaa ja/tai mahdollisuuksia toteuttaa itseään. Se on siinä mielessä reilu peli, että jokaiselle elossa olevalle on vuorokaudessa yhtä monta sekuntia aikaa elettäväksi ja käyttipä sen ajan miten kuka sitten käyttääkin, niin jokaiselta se mennyt sekunti on mennyt sekunti. Ei kannata kuvitella, että kukaan muukaa saisi elämästään varastoon yhtään enempää kuin muutkaan.