Mä haluaisin erakoitua. En jaksa olla ihmisten kanssa!

Ymmärrän. Näen itse ystäviä ihan mielelläni silloin tällöin, mutta en ehdi ikinä itse ehdottamaan ennen kuin joku taas jo tivaa kylään. Ja stressaa vähän nähdä, koska yleensä siitä alkaa se tihenevien yhteydenottojen kierre. Juuri ollaan nähty ja jo lähtöä tehdessä aletaan selvitellä koska taas sopisi. Ihan kuin mitätöityisi jotenkin se juuri yhdessä vietetty aika ja heti tarvitsisi olla taas jo seuraavaa tapaamista sopimassa. Se ärsyttää.

Ruuhkavuodet, töitä, perhettä, sukua... On siinä näkemistä. En jaksa joka viikko kahvitella jossain tai siivota kämppää vieraita varten. Siksi en uskalla monesti vastata puheluihinkaan ja inhoan sitä, että viesteistä esim. näkee koska luettu. Jos ei heti vatsaa kärtetään jo perään.

Tuntuu,e ttä nykyaikana tytyisi koko ajan olla sosialisoimassa johonkin suuntaan. Pelkästään se viestien kirjoittelu rassaa, koska kun yhteen vastaa, alkaa tykitys ja reaaliaikainen chat. Tuntuu, että koko ilta menee jos antaa pikkusormen :(

Ja ei, en tietenkään inhoa ystäviäni. Päinvastoin! Mutta tarpeemme ovat erilaiset ja useimmat tuntuvat suuttuvan ja loukkaantuvan jos en löydä kalenterista aikaa heille sopivaan tapaamisrytmiin. Kaipaan perheen kanssa aikaa, jonkun kokonaan vapaan viikonlopunkin silloin tällöin, iltoja jolloin ei tarvitsisi tehdä edes kotitöitä... Aika ei riitä kaikkeen jos koko ajan täytyisi sukulaisten, pakollisten asioiden hoitamisten jne. lisäksi nähdä ystäviäkin.  Minulle riittäisi esim. juuri 1-2kk välein nähdä ja päälle voisin jonkun kerran soitella. Nyt en uskalla soittaa, koska pelkkä kuulumisten vaihto ilman kalenterin esiin kaivamista ei onnistu.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai muita ihmisiä tarvitse nähdä jos ei halua?

Ei kai pitäisikään, mutta olen huomannut, että ihmiset sanovat aika pahasti, jos minulla ei ole mitään aivan käsittämättömän hyvää syytä olla näkemättä heitä. Jos siis olen lomalla tai vapaalla muuten vain, enkä halua nähdä ketään, minussa on jotain vikaa tai kavereissa on jotain vikaa, kun en halua lähteä johonkin. Se, etten jaksa, tulkitaan masennukseksi tai välinpitämättömyydeksi. Se, etten halua, on muiden mielestä vain epäkohteliasta ja tympeää käytöstä. Pitäisi olla koko ajan joku ihme veruke, hyväksyttävä syy olla lähtemättä.

Minulle täydellinen viikonloppu olisi laittaa perjantaina kaikki puhelimet ja tietokoneet kiinni, katsoa viikonloppu telkkaria tai lukea, syödä hyvin (YKSIN!), käydä lenkillä/kävelyllä/uimassa, kuunnella musiikkia. Jo se, että pitäisi mennä jonkun toisen kanssa kävelylle, huonontaa kokemusta. Nautin paljon enemmän siitä, että olen yksin.

ap

Erakkoelämän ensi askel on sinulta vielä siis ottamatta: antaa ihmissuhteiden hävitä elämästäsi. Sen jälkeen ei ole ketään joka kyselisi mitään tai olisi kiinnostunut oletko välinpitämätön tai masentunut tai mikä. 

Eli siis sinun on annettava sellaisten ihmissuhteiden katketa, joiden vaatimaa sosiaalisuutta et jaksa/halua. Se vaatii "munaa" loukata toisia, sillä kyllä he loukkaantuvat väistämättä kun teet selväksi ettet enää heidän seuraansa halua. Mutta se loukkaantuminen menee ohi, ja he jatkavat elämäänsä ilman sinua, ja sinä ilman sosiaalisuuspakkoja.

- 10

Tässä taitaakin olla ongelman ydin. En ole yksinäinen, enkä halua olla yksinäinen. Minulla on paljon hyviä ystäviä, mutta jaksan heidän seuraansa sen 1-4 kertaa vuodessa. Jos alkaisin katkaista välejäni, menettäisin muitakin ystäviä, koska moni tuntee toisensa ja keskustelevat keskenään. 

ap

Ok, tuo varmaan onkin vaikea ongelma... Täysierakko, omasta tahdostaan ystävätön kuten minä, on aika helppo olla, mutta tuollainen lähes-erakko, joka kuitenkin kaipaa ystäviä mutta haluaa nähdä harvoin on jotain mitä varmaan aika harva ymmärtää. Ei kai tuossa oikein auta muu kuin yrittää selittää niille ystäville sitä että on sellainen ihminen että kaipaa paljon omaa aikaa ja tilaa, mikä ei mitenkään tarkoita etteikö arvostaisi heitä ystävinä. Nykyään on paljon lehtiartikkeleja ja kirjoja introverteistä, joten luulisi heidänkin lukeneen tai kuulleen että on oikeasti ihmisiä jotka jaksavat sosiaalisuutta vain hyvin rajatuissa määrin.

Minäkään muuten en ole yksinäinen, siinä mielessä mitä sanalla tarkoitetaan. Sehän tarkoittaa yleensä jotain negatiivista tunnetta, sitä että kokee että elämästä puuttuu merkityksellisiä ihmissuhteita. Itse en koe minkäänlaista kaipuuta sellaisiin, joten olen täysin tyytyväinen yksin.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Näen itse ystäviä ihan mielelläni silloin tällöin, mutta en ehdi ikinä itse ehdottamaan ennen kuin joku taas jo tivaa kylään. Ja stressaa vähän nähdä, koska yleensä siitä alkaa se tihenevien yhteydenottojen kierre. Juuri ollaan nähty ja jo lähtöä tehdessä aletaan selvitellä koska taas sopisi. Ihan kuin mitätöityisi jotenkin se juuri yhdessä vietetty aika ja heti tarvitsisi olla taas jo seuraavaa tapaamista sopimassa. Se ärsyttää.

Ruuhkavuodet, töitä, perhettä, sukua... On siinä näkemistä. En jaksa joka viikko kahvitella jossain tai siivota kämppää vieraita varten. Siksi en uskalla monesti vastata puheluihinkaan ja inhoan sitä, että viesteistä esim. näkee koska luettu. Jos ei heti vatsaa kärtetään jo perään.

Tuntuu,e ttä nykyaikana tytyisi koko ajan olla sosialisoimassa johonkin suuntaan. Pelkästään se viestien kirjoittelu rassaa, koska kun yhteen vastaa, alkaa tykitys ja reaaliaikainen chat. Tuntuu, että koko ilta menee jos antaa pikkusormen :(

Ja ei, en tietenkään inhoa ystäviäni. Päinvastoin! Mutta tarpeemme ovat erilaiset ja useimmat tuntuvat suuttuvan ja loukkaantuvan jos en löydä kalenterista aikaa heille sopivaan tapaamisrytmiin. Kaipaan perheen kanssa aikaa, jonkun kokonaan vapaan viikonlopunkin silloin tällöin, iltoja jolloin ei tarvitsisi tehdä edes kotitöitä... Aika ei riitä kaikkeen jos koko ajan täytyisi sukulaisten, pakollisten asioiden hoitamisten jne. lisäksi nähdä ystäviäkin.  Minulle riittäisi esim. juuri 1-2kk välein nähdä ja päälle voisin jonkun kerran soitella. Nyt en uskalla soittaa, koska pelkkä kuulumisten vaihto ilman kalenterin esiin kaivamista ei onnistu.

AAMEN!

Päätä nyt ihmeessä jo että haluatko olla erakko vai et. Vaikeata se on olla olematta tekemisissä ihmisten kanssa mikäli kaupungissa ja ihmisten seassa tykkäät asua.

Kunnon kertasyrjäytyminen on aina parempi kuin jatkuva kituutus sellaisten ystävien kanssa joita ei siedä katsella tai kuunnella.  Eli muuta maalle ja sellaiseen paikkaan, missä ei ihan naapurit lähellä.  Niillä kun tuppaa olemaan tapana tutustua ja alkaa vaikka juttelemaan.

Vierailija kirjoitti:

En tiedä, mistä tämä johtuu ja voiko asialle tehdä jotain. Mä vaan väsyn ihmisten kanssa olemisesta tolkuttomasti. Jotkut saa sosiaalisesta elämästä energiaa, mutta mulla kaikki energia lähtee ihmisten kanssa olemisesta. Tykkään olla yksin, enkä ollenkaan pidä itseäni yksinäisenä. Minulla on paljon ystäviä, mutta voin hyvin nähdä niitä 1-4 kertaa koko vuoden aikana. Se riittää.

Unelmani olisi muuttaa johonkin toiseen maahan ja olla siellä ihan itsekseni. Ei olisi mitään paineita olla kenenkään kanssa ja kotimaan ystäviä näkisin ihan yhtä paljon kuin nytkin.

Ärsyttää elää tällaisessa yhteiskunnassa, jossa vain ulospäinsuuntautuneilla ja yltiösosiaalisella olemisella on jotain merkitystä.

No jos yhtään lohduttaa, niin kiitä luojaasi, ettet satu asumaan jenkeissä. Siellä sosiaaliset ympyrät ja paineet on ihan eri levelillä kuin täällä.

Oletteko kaikki erakot it-alalla? Eikö ole mitään toista alaa erakoille, kun en koe tuota itselleni sopivaksi ja töitäkään ei kuulema välttämättä ole.

Vierailija kirjoitti:

Päätä nyt ihmeessä jo että haluatko olla erakko vai et. Vaikeata se on olla olematta tekemisissä ihmisten kanssa mikäli kaupungissa ja ihmisten seassa tykkäät asua.

Kunnon kertasyrjäytyminen on aina parempi kuin jatkuva kituutus sellaisten ystävien kanssa joita ei siedä katsella tai kuunnella.  Eli muuta maalle ja sellaiseen paikkaan, missä ei ihan naapurit lähellä.  Niillä kun tuppaa olemaan tapana tutustua ja alkaa vaikka juttelemaan.

Ei se maalle muutto ole välttämätöntä. Itse tosiaan asun Helsingissä, ja en edes tiedä ketä muita asuu tässä samassa rivitalossa jossa asun. Ei ne moikkaa eikä juttele kun itse kuljen ohi sellaisin elein että en halua kontaktia. 

Itselleni muuten maaseutu olisi unelma, mutta olen patalaiska nörtti, enkä halua tehdä mitään fyysisiä töitä ruokani eteen. Minulle siis sopii hyvin kaupunkiasuminen, jossa lähikauppa on 200 metrin päässä kotiovelta, nettiruokapalvelut toimii, kaupungin autot auraa lumet pois tuiskun jälkeen eikä minun tarvi. Olen siis liian mukavuudenhaluinen maalaiselämään. Ja erakoituminen on onnistunut erinomaisesti kaupungissakin.

Vierailija kirjoitti:

Päätä nyt ihmeessä jo että haluatko olla erakko vai et. Vaikeata se on olla olematta tekemisissä ihmisten kanssa mikäli kaupungissa ja ihmisten seassa tykkäät asua.

Kunnon kertasyrjäytyminen on aina parempi kuin jatkuva kituutus sellaisten ystävien kanssa joita ei siedä katsella tai kuunnella.  Eli muuta maalle ja sellaiseen paikkaan, missä ei ihan naapurit lähellä.  Niillä kun tuppaa olemaan tapana tutustua ja alkaa vaikka juttelemaan.

Ehkä erakko on sitten väärä sana? Haluan ehdottomasti asua kaupungissa. Haluan nähdä ihmisiä (siis vain näköaisti, en tarkoita näkemisellä tapaamista), haluan asua palveluiden lähellä. 

En silti halua puhua tai viettää aikaa ihmisten kanssa. Kampaajallekin otan aina kirjan mukaan. 

Maalla oleminen olisi pelottavaa. Se tuntuisi yksinäiseltä, enkä sitä halua. Haluan olla yksin, en yksinäinen. Erakko kaupungissa. 

ap

Minä olen matkalla erakoksi. Tänään tosin repsahdin ja kävin jonninjoutavissa pikkujouluissa. Koko niiden ajan kaduin, inhosin muka-sosiaalisten mutta todellisuudessa narsististen, tyhmien ihmisten typeriä juttuja säälittävästä elämästään ja kaipasin pois kotiin. Ymmärrän sinua täysin. Onneksi yleisellä tasolla olen onnistunut välttämään turhaa sosiaalisuutta ja erakoituminen on jo hyvässä vauhdissa! Tsemppiä sinulle AP, kyllä se sinultakin onnistuu.

Olet ehta introvertti. Täällä toinen.

Minä olen ollut kamala ystävä. Olen vain lakannut vastaamasta viesteihin ja puheluihin. Vaikka olisi ollut miten tärkeää asiaa (esim. lapsen syntymä). Ei hetkauta minua. Yksi todellinen ystävä minulla on ja hän asuu 300 km:n päässä. Sopii hyvin mulle.

Teen kyllä sosiaalista työtä terveydenhoitoalalla. Introverttius ei sulje pois hyviä sosiaalisia taitoja. Olen myös hyvä näyttelemään ja työvaatteissa vedän siis aina sen työroolin ja sitten haluan loppupäivän olla rauhassa. Voin olla kaupungissa tai harrastuksissa ihmisten keskellä, kunhan ei tarvitse jutella.

Ymmärrän hyvin sinua, itsellä sama ongelma. Välillä tuntuu että voimat menee täysin yltiösosiaalisten sukulaisten ja anopin kanssa. Ratkaisua en ole keksinyt, välillä olen yrittänyt puhua em ihmisille asiasta, riittäisi vähempikin kyläily. Ei muutosta, käyvät yhtä tuheään, hieman lyhyempiä vierailuja 😉

Vierailija kirjoitti:

Minä olen matkalla erakoksi. Tänään tosin repsahdin ja kävin jonninjoutavissa pikkujouluissa. Koko niiden ajan kaduin, inhosin muka-sosiaalisten mutta todellisuudessa narsististen, tyhmien ihmisten typeriä juttuja säälittävästä elämästään ja kaipasin pois kotiin. Ymmärrän sinua täysin. Onneksi yleisellä tasolla olen onnistunut välttämään turhaa sosiaalisuutta ja erakoituminen on jo hyvässä vauhdissa! Tsemppiä sinulle AP, kyllä se sinultakin onnistuu.

Kuulostat ylimieliseltä...toisin kuin ap

Vierailija kirjoitti:

Erakoidu rauhassa. Ei täällä tarvi olla sosiaalinen. Mulla pari tuttua, jotka eivät juuri kotoaan liiku ihmisten ilmoille, ellei pakko ole. Ja aivan ihania ihmisiä ovat.

Parhaimmat immeiset , jotka tiedän ovat erakoita nykysosiaalisella mittapuulla - ei facessa, tuskin meiliäkään, harvoin tekstareita ellei asiaa , viihtyvät erinomaisesti omissa oloissaan tehden omia juttujaan, tyytyväisinä osaansa täysin ryhmäriippumattomia. Heidän seuransa on harvinaista ja haluttua henkistä herkkua, vierailukutsu heille on kuin henkinen virkistävä suihku, kohottava ja antoisa seura tekee sen.

Ei täydellisessä erakoitumisessa ole mitään hohtoa.

Kuulin vaimon isoäidiltä tarinan hänen naapurissaan pikkukaupungissa asuneesta mummelista, joka menetti erakoitumisen takia puhekykynsä.

Vierailija kirjoitti:

Ymmärrän. Näen itse ystäviä ihan mielelläni silloin tällöin, mutta en ehdi ikinä itse ehdottamaan ennen kuin joku taas jo tivaa kylään. Ja stressaa vähän nähdä, koska yleensä siitä alkaa se tihenevien yhteydenottojen kierre. Juuri ollaan nähty ja jo lähtöä tehdessä aletaan selvitellä koska taas sopisi. Ihan kuin mitätöityisi jotenkin se juuri yhdessä vietetty aika ja heti tarvitsisi olla taas jo seuraavaa tapaamista sopimassa. Se ärsyttää.

Ruuhkavuodet, töitä, perhettä, sukua... On siinä näkemistä. En jaksa joka viikko kahvitella jossain tai siivota kämppää vieraita varten. Siksi en uskalla monesti vastata puheluihinkaan ja inhoan sitä, että viesteistä esim. näkee koska luettu. Jos ei heti vatsaa kärtetään jo perään.

Tuntuu,e ttä nykyaikana tytyisi koko ajan olla sosialisoimassa johonkin suuntaan. Pelkästään se viestien kirjoittelu rassaa, koska kun yhteen vastaa, alkaa tykitys ja reaaliaikainen chat. Tuntuu, että koko ilta menee jos antaa pikkusormen :(

Ja ei, en tietenkään inhoa ystäviäni. Päinvastoin! Mutta tarpeemme ovat erilaiset ja useimmat tuntuvat suuttuvan ja loukkaantuvan jos en löydä kalenterista aikaa heille sopivaan tapaamisrytmiin. Kaipaan perheen kanssa aikaa, jonkun kokonaan vapaan viikonlopunkin silloin tällöin, iltoja jolloin ei tarvitsisi tehdä edes kotitöitä... Aika ei riitä kaikkeen jos koko ajan täytyisi sukulaisten, pakollisten asioiden hoitamisten jne. lisäksi nähdä ystäviäkin.  Minulle riittäisi esim. juuri 1-2kk välein nähdä ja päälle voisin jonkun kerran soitella. Nyt en uskalla soittaa, koska pelkkä kuulumisten vaihto ilman kalenterin esiin kaivamista ei onnistu.

Voisi olla suoraan minun kirjoittamani! En kestä tätä nykyajan mahdollistamaa jatkuvaa yhteydenpitoa ja jotain ihmeellistä sanatonta velvollisuutta siihen. Mikään spontaani näkeminen ei enää onnistu, kaikki pitää sopia kuukauden päähän kun kaikilla (itseni mukaan lukien) on aina kiire. Inhoan, että nyt pitäisi tietää huvittaako 5 viikon päästä keskiviikkona lähteä arki-iltana perheen kanssa kylään. Luultavasti ei huvita.

Minä tykkäisin pitää ystävyyssuhteet sellaisina, että viestitellään jopa päivittäin, mutta nähdään esim. kerran kuukaudessa tai harvemmin. Tällaisten ystävyyssuhteiden luominen vain näyttää näin aikuisiällä olevan hankalaa, kun kaikki mukaviksi osoittautuneet ihmiset haluavatkin treffata koko ajan, ja jos tapaamisia ei ole, unohtavat koko kaveruuden. Kouluaikaisen ystävän kanssa tällainen ystävyys sujuu, mutta siinäpä se onkin.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Erakoidu rauhassa. Ei täällä tarvi olla sosiaalinen. Mulla pari tuttua, jotka eivät juuri kotoaan liiku ihmisten ilmoille, ellei pakko ole. Ja aivan ihania ihmisiä ovat.

Parhaimmat immeiset , jotka tiedän ovat erakoita nykysosiaalisella mittapuulla - ei facessa, tuskin meiliäkään, harvoin tekstareita ellei asiaa , viihtyvät erinomaisesti omissa oloissaan tehden omia juttujaan, tyytyväisinä osaansa täysin ryhmäriippumattomia. Heidän seuransa on harvinaista ja haluttua henkistä herkkua, vierailukutsu heille on kuin henkinen virkistävä suihku, kohottava ja antoisa seura tekee sen.

Jep. Minä tiedän yhden tällaisen naisen. Monet pitävät häntä valaistuneena. Hän elää totaalisen yksin, eikä koskaan etsi ihmisseuraa, mutta monet haluavat hänen seuraansa koska vaistoavat että hänessä on jotain sellaista riippumattomuutta ja aitoutta, mitä ei löydä näistä toisten mielipiteistä itseään etsivistä instagram- ja fb-henkilöistä. Häntä ei selvästikään kiinnosta pitääkö muu maailma häntä outona, rumana, tyhmänä, tai sitten vaikka kauniina, valaistuneena tai huippuälykkäänä. Hän voi olla vain mikä on, ja se vetää ihmisiä puoleensa.

Pitkään ollaan ihmetelty tuota yltiösosiaalisuuden ja ulospäinsuuntautumisen välillä jopa surullisen noloa lanseeraamista suomalaisten mentaliteettiin. Sosmediassa ja selfieviidakossa ujostelevien suomalaisten repäistessä pyllykuviaan punastellen nettihurmoksessa tyyliin hittoon se yksityisyys ja intimiteetti--- ja luonteeseen kuulumattoman ameriikantyyliin asioistaan jokajannulle avautumisen paljastelun henkisen jälkikrapulan yllättäessä vaivutaan depressioon ihmetellen mikä nyt on.

Kun tommonen ei suomalaiselle sovi. Olemme oma rotumme, fundeeraajia ja tulehen tuijottajia, emme innovatiivipellejä vaan ihmisiä jotka tekee mitä lupaa, pitää sanansa ja sanoo (harkittuaan ensin huolella) "have a nice day too" jos oikeasti haluavat toivottaa kivaa päivää takaisin.

Vierailija kirjoitti:

Pitkään ollaan ihmetelty tuota yltiösosiaalisuuden ja ulospäinsuuntautumisen välillä jopa surullisen noloa lanseeraamista suomalaisten mentaliteettiin. Sosmediassa ja selfieviidakossa ujostelevien suomalaisten repäistessä pyllykuviaan punastellen nettihurmoksessa tyyliin hittoon se yksityisyys ja intimiteetti--- ja luonteeseen kuulumattoman ameriikantyyliin asioistaan jokajannulle avautumisen paljastelun henkisen jälkikrapulan yllättäessä vaivutaan depressioon ihmetellen mikä nyt on.

Kun tommonen ei suomalaiselle sovi. Olemme oma rotumme, fundeeraajia ja tulehen tuijottajia, emme innovatiivipellejä vaan ihmisiä jotka tekee mitä lupaa, pitää sanansa ja sanoo (harkittuaan ensin huolella) "have a nice day too" jos oikeasti haluavat toivottaa kivaa päivää takaisin.

Niinpä. Minä en ole syntynyt Suomessa vaan eteläisessä Euroopassa ja muuttanut tänne vasta aikuisena. Mutta minä opin hyvin pian arvostamaan suomalaisten ominaispiirteitä. Ajattelin, että tämä on pohjoisen karua kansaa, samanlaista kuin pohjoisen karu luonto. Niin kuin luonto on täällä kaunis karulla tavallaan, on myös ihmisten luonne: luotettava, sitkeä, vakava, rehellinen. Mieluummin rehellinen kuin kohtelias, jos kohteliaisuus vaatisi teennäisyyttä. Minusta on kauhean surullista katsoa miten tänne ollaan tuomassa ulkomaantuontina amerikkalaistyylistä päälle liimattua tekodynaamisuutta ja pinnallista sosiaalisutta :(

Vierailija kirjoitti:

Minä tykkäisin pitää ystävyyssuhteet sellaisina, että viestitellään jopa päivittäin, mutta nähdään esim. kerran kuukaudessa tai harvemmin. Tällaisten ystävyyssuhteiden luominen vain näyttää näin aikuisiällä olevan hankalaa, kun kaikki mukaviksi osoittautuneet ihmiset haluavatkin treffata koko ajan, ja jos tapaamisia ei ole, unohtavat koko kaveruuden. Kouluaikaisen ystävän kanssa tällainen ystävyys sujuu, mutta siinäpä se onkin.

Minä vaihtaisin ihan mieluusti kuulumisia puhelimitse ainakin kerran viikossa ja lähettelisin niitä näitä viestejä silloin kun on itselle sopiva hetki ja energiaa. Siis sellaisia, joihin en kaipaa niinkään vastausta, vaan jotain hauskoja kuvia, nopeat kuulumiset, arjen sattumuksia tms. Nyt en voi, koska se paljastaa että olen paikalla koneen/kännykän ääressä ja aiheuttaa aina ajautumisen pitkän kaavan kautta kuulumisten vaihtoon ja vielä pitkäkestoisempaan kuulusteluun koska on ensimmäinen vapaa aika nähdä. Koen ne tilanteet kiusallisena, koska se että kysyn kuulumisia tai otan yhteyttä ei tarkoita, että jaksaisin käyttää viikon ainoan vapaahetken tapaamiseen ja inhoan valehdella jatkuvasti jotain menoa mistä en enää itsekään pysy kärryillä mitä on tullut sanottua. Yleensä yhteydenotosta seuraa vain kamala riesa ja katumus, että pitikin sohaista ampiaispesää, joten jätän suosiolla yhteydenoton sitten kokonaan.

Muutaman tällainen kaveri/sukulaisuussuhde on, että onnistuu viestittely säännöllisesti. Välillä 50-100 viestiä viikossa, joskus ei koko viikkoon, kahteen tai kolmeenkaan mitään. Ja kumpikaan ei vedä hernettä nenään tai tivaa syytä miksi vastaamisessa kestää. Mukavia, piristäviä ja harmittomia viestittelyjä siis, ei tule stressiä kaupan päälle :) Nähdään toki myös, ehkä juuri sen 3-4x vuodessa ja silloin nautitaan kivasta seurasta, ei syyllistetä tai märehditä miten ikävää on kun niin harvoin sinuakin näkee, ja että sinä olet aina niin kiireinen, mäkä mäkä.... Harmi ettei suurin osa ihmisistä tunnu pystyvän tai tyytyvän (?) tämän tyyppiseen ystävyyteen.