Lue keskustelun säännöt.
Jaana Pelkonen suree äitiään
08.12.2016 |
Joka kuoli kaksi vuotta sitten. Onko tuo ihan normaaliakaan enää että suree noin voimakkaasti? Äiti kuitenkim kuollut ihan "ajallaan" ja Jaana ollut jo silloin keski-ikäinen. Kauanko tuollaisella asialla kehtaa kerjätä pisteitä?
Kommentit (34)
Miksi kenenkään pitäisi ihmetellä, jos joku kaipaa äitiään? Kaksi vuotta on lyhyt aika ja Jaanasta tulee nyt itse äiti, julkisuuden henkilönä puhunut asiasta ääneen. Ette vissiin itse ole menettänyt ketään, jos luulette että se pitäisi olla kahden vuoden jälkeen jo loppuunkäsitelty ja taakse jätetty. Minun äitini kuoli 17 vuotta sitten ja edelleen ajoittain kaipaan häntä. En siis ihmettele yhtään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen itse kokenut vähän syyllisyyttä siitä, että olen ajatellut keski-ikäisten vanhempien kuolemalla draamailijoiden olevan säälittäviä.
Siis ymmärrän, että ainahan se oman vanhemman kuolema koskettaa ja ajan kanssa suru hälvenee.
Kuitenkin jatkuvasti pieniä lapsia jää isättömiksi tai äideittömiksi, tai joku nuori vasta omilleen muuttanut ja apua tarvitseva nuori menettää vanhempansa.
On ihan luonnollista että kun on jo itsekin keski-ikäinen, se kuolema tulee vanhemmillekin kohta.
Voisi ajatella,että ovat aika onnekkaita kun ovat selvinneet siihen ikään asti ilman vanhempien kuolemaa.
Jos vanhemmat vielä kuolevat luonnollisesti vanhuuteen tai sen vaivoihin..sellaista se elämä on.
Suuressa surussa kaikki on normaalia. Jokainen tyylillään ja aikataulullaan.
On normaalia. Jokainen suree tavallaan ja usein se suru pysyy mukana loppuelämänkin. Ei se tarkoita etteikö eläisi ns. normaalia elämää. Ei suru ole joku juttu jonka voi vaan suorittaa alta pois.
Ei ole minusta normaalia tuoda sitä jatkuvasti esiin. Jokaikisessä haastattelussa. Varsinkin kun muuten on todella tiukasti rajannut sen yksityisyytensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Miksi kenenkään pitäisi ihmetellä, jos joku kaipaa äitiään? Kaksi vuotta on lyhyt aika ja Jaanasta tulee nyt itse äiti, julkisuuden henkilönä puhunut asiasta ääneen. Ette vissiin itse ole menettänyt ketään, jos luulette että se pitäisi olla kahden vuoden jälkeen jo loppuunkäsitelty ja taakse jätetty. Minun äitini kuoli 17 vuotta sitten ja edelleen ajoittain kaipaan häntä. En siis ihmettele yhtään.
Minulta on kuolllut isä kun olin 15. Ihmettelen tuota märehtimistä.
Olikin laihtuneen näköinen. Mutta miksi täällä ei ole jo tehty ketjua Jaanan epäonnistuneesta puuteroinnista?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos siitä kysytään niin onhan siihen vastattava. Ja kun on itse raskaana ensimmäistä kertaa niin tulee mieleen kaikkea mitä ehkä olisi pitänyt kysyä äidiltä. Neuvolassa on kysytty vaikka että osaatko sanoa miten äitisi synnytys meni tms.
Eikä minusta hieman päälle 30v. ole mikään keski-ikäinen. Monelle viisikymppisellekkin vanhemman menettäminen on edelleen kova paikka vaikka siitä olisi vuosikausia.
Se on varmasti jännä joillekkin mutta toisilla on voinut olla niin ihana äiti tai isä että häntä kaipaa edelleen.
Vierailija kirjoitti:
Jos siitä kysytään niin onhan siihen vastattava. Ja kun on itse raskaana ensimmäistä kertaa niin tulee mieleen kaikkea mitä ehkä olisi pitänyt kysyä äidiltä. Neuvolassa on kysytty vaikka että osaatko sanoa miten äitisi synnytys meni tms.
Eikä minusta hieman päälle 30v. ole mikään keski-ikäinen. Monelle viisikymppisellekkin vanhemman menettäminen on edelleen kova paikka vaikka siitä olisi vuosikausia.
Se on varmasti jännä joillekkin mutta toisilla on voinut olla niin ihana äiti tai isä että häntä kaipaa edelleen.
39-vuotias on kyl keski-ikäinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kenenkään pitäisi ihmetellä, jos joku kaipaa äitiään? Kaksi vuotta on lyhyt aika ja Jaanasta tulee nyt itse äiti, julkisuuden henkilönä puhunut asiasta ääneen. Ette vissiin itse ole menettänyt ketään, jos luulette että se pitäisi olla kahden vuoden jälkeen jo loppuunkäsitelty ja taakse jätetty. Minun äitini kuoli 17 vuotta sitten ja edelleen ajoittain kaipaan häntä. En siis ihmettele yhtään.
Minulta on kuolllut isä kun olin 15. Ihmettelen tuota märehtimistä.
Minäkin olin 15 vuotias kun minun äitini kuoli, enkä siis ihmettele.
T: se jolle vastasit
Vierailija kirjoitti:
Joka kuoli kaksi vuotta sitten. Onko tuo ihan normaaliakaan enää että suree noin voimakkaasti? Äiti kuitenkim kuollut ihan "ajallaan" ja Jaana ollut jo silloin keski-ikäinen. Kauanko tuollaisella asialla kehtaa kerjätä pisteitä?
Mistä lähtien 37-vuotias on keski-ikäinen? :-D
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mun äidin äiti kuoli 10 vuotta sitten, äiti suree vieläkin, ei nyt jatkuvasti, mutta välillä herkistyy. Minusta täysin normaalia jos äitisuhde on ollut hyvä.
Vierailija kirjoitti:
Olen itse kokenut vähän syyllisyyttä siitä, että olen ajatellut keski-ikäisten vanhempien kuolemalla draamailijoiden olevan säälittäviä.
Siis ymmärrän, että ainahan se oman vanhemman kuolema koskettaa ja ajan kanssa suru hälvenee.
Kuitenkin jatkuvasti pieniä lapsia jää isättömiksi tai äideittömiksi, tai joku nuori vasta omilleen muuttanut ja apua tarvitseva nuori menettää vanhempansa.
On ihan luonnollista että kun on jo itsekin keski-ikäinen, se kuolema tulee vanhemmillekin kohta.
Voisi ajatella,että ovat aika onnekkaita kun ovat selvinneet siihen ikään asti ilman vanhempien kuolemaa.
Jos vanhemmat vielä kuolevat luonnollisesti vanhuuteen tai sen vaivoihin..sellaista se elämä on.
Keski-ikäinenkin on oikeutettu suremaan. Kuoleman mukana tulee suru, se on normaalia. Sellaista se elämä on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kenenkään pitäisi ihmetellä, jos joku kaipaa äitiään? Kaksi vuotta on lyhyt aika ja Jaanasta tulee nyt itse äiti, julkisuuden henkilönä puhunut asiasta ääneen. Ette vissiin itse ole menettänyt ketään, jos luulette että se pitäisi olla kahden vuoden jälkeen jo loppuunkäsitelty ja taakse jätetty. Minun äitini kuoli 17 vuotta sitten ja edelleen ajoittain kaipaan häntä. En siis ihmettele yhtään.
Minulta on kuolllut isä kun olin 15. Ihmettelen tuota märehtimistä.
Jatka ihmettelyä. Jaanalla varmasti on tunteet todella pinnassa kun itsestä on tulossa äiti ja oma äiti on kuollut. Ehkä olisi hienoa jakaa kokemuksia ja muistella omaa lapsuuttaan? Oma isäni on kuollut yli 20 vuotta sitten ja kaipasin häntä erityisesti pari vuotta sitten kun mieheni kuoli. Syöpään kuolivat molemmat ja loppuajat tietyllä tavalla samantyyliset niin suru nousi voimakkaasti pintaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Joka kuoli kaksi vuotta sitten. Onko tuo ihan normaaliakaan enää että suree noin voimakkaasti? Äiti kuitenkim kuollut ihan "ajallaan" ja Jaana ollut jo silloin keski-ikäinen. Kauanko tuollaisella asialla kehtaa kerjätä pisteitä?
Mistä lähtien 37-vuotias on keski-ikäinen? :-D
Keski-ikä on ajanjakso nuoruuden ja vanhuuden välissä. Yleisesti keski-iän sanotaan alkavan 35-36 -vuotiaana.
En tiedä ketään muuta julkkista joka mässäilisi tällaisella julkisesti vuodesta toiseen kuin Sanna Kiiski. Ruikuttajia.
Minun äitini kuoli yli 10 vuotta sitten mutta edelleen välillä suren. Omat raskausajat oli varsinkin sellaisia, kun olisin kaivannut äitini tukea ja tiesin kuinka innoissaan äiti olisi ollut mummoksi tulemisesta. Joskus on helpompia aikoja ja joskus vaikeampia, surra saa ihan niin paljon ja kauan kuin tarvetta on.
Siis mitä hittoa? Jaana ei ensinnäkään ole keski-ikäinen (39v!) ja toiseksi, kaksi vuotta on todella vähän rakkaan ihmisen kuolemasta. Sitä surraan loppuelämä.
Ja lisäisin vielä että surussa ei ole kyse pelkästään itsestä vaan mä huomaan useinkin miettiväni että miten paljon isäni tai mieheni tykkäisi tästä jne. Tai haluaisi olla mukana kokemassa tämän. t: se isänsä ja miehensä syöpään menettänyt.
Raskaana on hän ja siksi ehkä herkempi, suree ettei äiti ehtinyt tietää tulevansa mummoksi tai vastaavaa. Muuten on vähän outoa, olen samanikäinen kuin Jaana ja kyllä tosi moni on menettänyt isänsä tai äitinsä, osa kuollut jo itsekin.