Mistä tietää, haluaako lapsia vai ei?

Jos ajatus elämästä lapsien kera tuntuu ns. täysin paskalta idealta, tietää ettei halua niitä. Äh, vaikea kai se on selittää. On vain se tunne, että ei kiitos, en kaipaa sellaista elämää.

Meille vauva tupsahti meidän ollessa 38 v. Yhdessä oltiin oltu siinä vaiheessa 18 v.

Eikö nyt jumankauta aikunen ihminen itse tiedä haluaako lapsia vai ei? :D

Vierailija kirjoitti:

Eikö nyt jumankauta aikunen ihminen itse tiedä haluaako lapsia vai ei? :D

Olipas kummallinen toteamus. Jos ei ole lapsia, ei tiedä, millaista se on, ja siksi siihen voi liittyä erittäin ristiriitaisia tunteita. En mä oikein tiennyt, haluanko lapsia vai en, mutta mieheni tiesi ja siitä se päätös sitten syntyi.

Ei kai lapsia järkisyistä kannata hankkia eli jos elämäsi kelpaa sinulle tuollaisenaan, niin en näe mitään syytä yrittää saada lasta.

Vierailija kirjoitti:

Ei kai lapsia järkisyistä kannata hankkia eli jos elämäsi kelpaa sinulle tuollaisenaan, niin en näe mitään syytä yrittää saada lasta.

Ai, miksi ei? Kysyy nelonen

Joillekin tuo tuntuu olevan päivänselvää, kadehdin heitä. Että jo parikymppisenä tietää haluavansa pari lasta. Tai että ei yhtäkään missään tapauksessa. Minä en ole koskaan varmaksi tiennyt. Nuorempana siirsin asiaa koko ajan myöhemmäksi ajatellen että ehtii sitä myöhemminkin mutta kolmekymppisenä ei enää samalla tavalla voinut. Monta vuotta vielä senkin jälkeen jahkailtiin kunnes lopulta päätettiin vaan että jätetään ehkäisy pois, ei odoteta mitään ja annetaan luonnon päättää. No luonto päätti että minusta tulee äiti mutta en voi sanoa vieläkään että sitä palavasti haluaisin. Onneksi tilanteeseen kuitenkin sopeutuu kun kaikki käy pikkuhiljaa. En tiedä kummin elämäni olisi ollut parempaa, äitinä vai lapsettomana, mutta näin nyt mennään. Kai yritän tällä viestillä sanoa että ei sitä voi aina tietää mitä haluaa etukäteen, joskus vaan pitää tehdä päätöksiä vaikkei siinä vaiheessa vielä tiedä mistä on päättämässä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai lapsia järkisyistä kannata hankkia eli jos elämäsi kelpaa sinulle tuollaisenaan, niin en näe mitään syytä yrittää saada lasta.

Ai, miksi ei? Kysyy nelonen

Jos et ole varma, onko sinulla motivaatiota hoitaa lapsia niin kuka heistä sitten huolehtii kun tajuat ettei lapset ollutkaan sun juttu?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei kai lapsia järkisyistä kannata hankkia eli jos elämäsi kelpaa sinulle tuollaisenaan, niin en näe mitään syytä yrittää saada lasta.

Ai, miksi ei? Kysyy nelonen

Jos et ole varma, onko sinulla motivaatiota hoitaa lapsia niin kuka heistä sitten huolehtii kun tajuat ettei lapset ollutkaan sun juttu?

Mä sanoisin, että kyllä se motivaatio on jokaisella normaalilla tunne-elämällä varustetulla ihmisellä. 

Minulla on lähinnä huonoja kokemuksia omasta lapsuudestani. En tiedä pystyisinkö olemaan parempi äiti, kuin oma äitini oli, sillä minulla ei tunnu olevan äitiysviettiä. Mietin myös inhoaisinko lasta ja haluaisin kontrolloida kaikkea hänen tekemisiään, kuten oma äitini. Ap

Joskus kuvittelin haluavani lapsia, luultavasti vain koska tunsin että se on se normi, mennään naimisiin ja saadaan lapsia. Yhden kerran jätettiin ehkäisy pois, jonka jälkeen iski ahdistus ja toivoin tosissani etten tullut raskaaksi tuosta kerrasta. Onnekseni en, ja sittemmin ajatus äitiydestä on ainoastaan hirvittänyt. Asiaa ei auta se että mieheni on hyvin lepsua sorttia ja tiedän että päävastuu lapsen kasvattamisessa olisi minun vastuullani, kun toinen ei tahdo kieltää tai korottaa ääntään. Oksennusrefleksin takia ei myöskään vaipanvaihto onnistu. Itselleni lapsi tietäisi siis liikaa työtä ja vaivaa, joten ennemmin elän ilman.

Kuulostaa siltä, että apn ainoa syy tehdä lapsi olisi "koska niin kuuluu tehdä". Itse voi sitten miettiä, onko tuo hyvä syy lisääntyä vai ei...

Helppo sanoa mutta jotenkin vaikea selittää. Minä olen aina tiennyt etten halua, ja pelkkä ajatuskin saa voimaan pahoin. Olen myös aika hyvin nähnyt millaista se lapsiperhe-elämä on, koska tädilläni on 6 lasta (vanhin 21 ja nuorin 5).

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lähinnä huonoja kokemuksia omasta lapsuudestani. En tiedä pystyisinkö olemaan parempi äiti, kuin oma äitini oli, sillä minulla ei tunnu olevan äitiysviettiä. Mietin myös inhoaisinko lasta ja haluaisin kontrolloida kaikkea hänen tekemisiään, kuten oma äitini. Ap

Itse ainakin olen erilainen kuin oma äitini. Niin aikuisen arkielämässä ilman lapsia kuin nyt sitten lapsen ksnssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lähinnä huonoja kokemuksia omasta lapsuudestani. En tiedä pystyisinkö olemaan parempi äiti, kuin oma äitini oli, sillä minulla ei tunnu olevan äitiysviettiä. Mietin myös inhoaisinko lasta ja haluaisin kontrolloida kaikkea hänen tekemisiään, kuten oma äitini. Ap

Itse ainakin olen erilainen kuin oma äitini. Niin aikuisen arkielämässä ilman lapsia kuin nyt sitten lapsen ksnssa.

Jotkut, kuten minä, eivät tahdo silti ottaa sitä riskiä. Ehkä olisin erilainen, ehkä en. Ehkä ei riitä itselleni.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on lähinnä huonoja kokemuksia omasta lapsuudestani. En tiedä pystyisinkö olemaan parempi äiti, kuin oma äitini oli, sillä minulla ei tunnu olevan äitiysviettiä. Mietin myös inhoaisinko lasta ja haluaisin kontrolloida kaikkea hänen tekemisiään, kuten oma äitini. Ap

Itse ainakin olen erilainen kuin oma äitini. Niin aikuisen arkielämässä ilman lapsia kuin nyt sitten lapsen ksnssa.

Niin no, koen itseni tunnevammaiseksi, koska ei ole koskaan ollut vauvakuumetta, enkä koe tarvetta tai edes halua leperrellä vauvoille, koska pidän sitä vastenmielisenä ja minun suustani valheellisena. Äidilläni on suurella todennäköisyydellä jonkin diagnosoimaton persoonallisuushäiriö, vähintään vahvasti sellaisiin liitettäviä piirteitä tai traumasta johtuva vääristynyt käsitys itsestään ja ympäröivästä maailmasta.

Olen kyllästynyt roolileikkiin ja naamioihin, joiden takana piilotellaan rikkinäisellä logiikalla toimivaa pirstaloitunutta minuutta, mutta omalle lapselle ja perheelle ollaan sitten brutaalin armottomia narusta vetelijöitä.

Ehkä isoin kysymysmerkki on, miten voi olla olematta äitinsä kaltainen, kun terveestä toimintamallista ei ole hajuakaan? Ap

Hyvä kysymys

Tätä minäkin olen pohtinut! Onko kaikki lapsen hankkineet olleet ihan 100% varmoja että hell yeah! Tätä mä oon aina halunnut! Ei mitään epäilyksiä?

Miettimällä onko valmis ihan kaikkeen. Sieltä voi nimittäin tulla mitä tahansa. Kehitysvammainen adhd-autisti, johon olet täysin sidottuna seuraavat 20 vuotta. 

Mä oon vasta 22v mutta tiiän jo että haluan lapsen. Max kaksi mutta mieluiten yksi. En tiedä, mutta ihmisenä olen sitä tyyppiä kuka tykkää huolehtia ja antaa rakkautta eteenpäin. Ystävienki kanssa olen aina ollut se " äiti hahmo ". Tiedän ettei se lapsi arki ole kokoajan mitään herkkua, mutta oma jälkeläinen olisi ihana :) Toki tämä kaikki jos vierelle löytyy hyvä mies.