Lue keskustelun säännöt.
Näin tänään ryhmän n. 10-vuotiaita lapsia bussissa, ja tajusin erään asian.
02.12.2016 |
Olin siis matkalla terapiasta kotiin. Lapsuuteni oli kamala mt-ongelmaisten vanhempien vuoksi. Käsittelimme terapiassa muistoa lapsuudestani: olin n. 10v kun isä ja äiti riitaantuivat tullessamme jostain autolla ja isä uhkasi ajaa auton rekan alle. Lopulta auto lähti lapasesta, ja ajautui penkalle. Kukaan ei loukkaantunut.
Olen aina miettinyt, että miksen lähtenyt laitokseen tuon tapahtuman jälkeen (näitä jatkui ihan aikuisuuteen ja poismuuttoon asti). Olen ollut vihainenkin itselleni. Nuo lapset tänään bussissa saivat minut itkemään, 10-vuotias on aivan liian pieni kokemaan tuollaista. Eikä lapsena oikein ole muuta vaihtoehtoakaan kuin sopeutua.
Anteeksi avautuminen, mutta piti vain purkaa tämä jonnekin.
Kommentit (4)
Lapsi sopeutuu ja se raskas elämä tuntuu normaalilta, varsinkin jos se on sellaista ollut koko lapsen iän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
10-vuotiaallahan on monesti itsellään käsitys, että on jo aika iso ja kykenee itsenäiseen toimintaan. Ainakin itse ajattelin, että pystyisin suunnilleen asumaan yksin ja nämä jäljellä olevat 8 vuotta ovat vain joku lakitekninen juttu, että pitää asua vanhempien luona kun on alaikäinen. Sitten aikuisena on tajunnut, että 10-vuotiaana on oikeasti ollut liian nuori ottamaan vastuuta niistä asioista, joista on ihan lunkisti ottanut vastuun sen ikäisenä ja ajatellut, että näin se vaan menee.
Silti itsekin hämmästyn monesti, jos näen pieniä lapsia ja tajuan, että he ovat - niin, pieniä. Ja että itsekin olen tuon ikäisenä ollut pieni enkä voi ajatella, että mun olisi pitänyt osata toimia toisin. Samoja kokemuksia siis täällä tuossa mielessä.
Jaxuhali