Vanhenemisen merkit ahdistavat

Hmm... olen ilmeisesti onnekas kun olen edelleen työpaikalla osaston juniori vaikka 4-kymppinen olenkin. Siis nuorin. Olen tyytyväinen ulkonäkööni ja kroppaani, teinityttäreni 15-v tekee kaikenlaisia kasvohoitoja ja -kuorintoja sekä levittelee seerumeja, olen ilmeisesti koekaniini hyvällä menestyksellä . Jos olisin nykyisessä kireässä työtahdissa vielä pienten lasten äiti, en kyllä ihmettelisi vaikka silmäpussit roikkuisivat varmaan nilkoissa. Aikansa kutakin.

Ei se tyytyväinen asenne ja itsestä huolehtiminen ole siitä kiinni, että on mies, lapset, hyvä toimeentulo ja omakotitalo. Se tulee sisältäpäin, sitä joko on tai ei ole. Sama juttu kateuden ja alemmuuskompleksin kanssa. Jos menen naispuolisten kavereiden kanssa baariin, niin lähes joka kerta joku tai jotkut heistä keskittyvät siihen miten siellä on nuorempia ja/tai kauniimpia naisia, miten joku tanssii paremmin ja niin edelleen. Minä en voi ymmärtää miten liki nelikymppinen jaksaa miettiä tuollaista, itse en vilkaisekaan muihin kuin omaan porukkaan kun ollaan ulkona pitämässä hauskaa. 

Meinaatte sitten seuraat 40-50 v kuluttaa surkutellen, kun parikymppisillä ei ole ryppyjä ja teillä on?! Osa ihmisistä vois kyllä vaan kadota ydinpölynä avaruuteen...Maailman toisella laidalla on vähän eri ongelmat, vaikka nälkä, sota, pelko lasten puolesta, kodittomuus...joskus epäilen, että mut on tuotu tänne jostain Siriukselta :(.

Pitäisikö huolestua, kun koen samankaltaisia tunteita 23-vuotiaana? Poikaystävä pari vuotta vanhempi ja kuolaa teinityttöjä.

Aikansa kutakin.

Elämässä on muutakin kuin ulkoisen kauneuden loputon vaaliminen.

Oletko ottanut paljon aurinkoa nuorempana? Toki riittävä uni ym. ovat tärkeitä myös, mutta eniten ihoa vanhentaa ja rypistää aurinko.

Vierailija kirjoitti:

Mun mielestä olette aivan kiittämättömiä, itse menetin hedelmällisyyteni ja hyvän ulkonäköni sairaudelle alle 3-kymppisenä. Itselleni kelpaisi jos nelikymppiseksi ois saanut olla "pienen krempan" ja ryppyjen vaivaama.

Just näin, mua ottaa pattiin tää jatkuva turhasta valittaminen. Voi Jeesus sentään, mitä ihmisen päässä liikkuu, jos rypyt on jotain ihan kamalaa? Mulla on ystävä, joka sairastui 18-v syöpään, siinä meni nuoruusvuodet, kun koetti selvitä hengissä, hedelmällisyys meni myös ja koko terveys. Silti osasi iloita elämästä, kun selvisi syövästä. Hänellä oli monenlaisia kremppoja hoidoista ja syöpätuhoista johtuen, kuoli vähän päälle 50-vuotiaana. Ei häntä olisi haitannut, vaikka olisi ollut pergamentin ryppyinen, hän olisi halunnut vielä elää. Nyt sairastaa toinen ystävä rintasyöpää, toisen rinnan on jo menettänyt, mutta elämänhalu on kova, kun lapsiakin on ja ikää vasta 46 v.

Herätkää ihmiset, älkääkä valittako noin turhasta asiasta.

Vierailija kirjoitti:

Mitäs annoit itses rupsahtaa ja hankit lapsia, kyllä moni nelikymppinen on vielä timmissä kunnossa.M46

Timmissä kunnossa voi olla, vaikka ikä näkyykin. Minulla säännöllisen urheilun ansiosta hoikka, tiukka kroppa, mutta ryppyjä suun ja silmien ympärillä. Peppu ei roiku eikä allit heilu, mutta valvominen tosiaan näkyy ihan eri tavalla kuin nuorena. T. N40

Jos ei muuta niin lohduttaudu sillä että ei ne teinit kauaa nykyään nätteinä pysy kun pilaavat ulkonäkönsä kaikenmaailman implanteilla, tekotukalla ja ripsillä, botoxeilla ja leikkauksilla. Mun mielestä ne näyttää jopa tylsiltä ja muovimaisilta ja ne näyttää kaikki ihan samalta.

Toivottavasti saan oman tyttäreni uskomaan ettei lähde keinotekoisesti itseään muokkaamaan.

Samat fiilikset täälläkin. Oon näyttänyt koko ikäni ikäistäni nuoremmalta, mutta nyt 35-vuotuaana oon yhtäkkiä vanhentunut ihan hirveästi, kunnon syöksykiito alaspäin ;( Kyllähän se ahdistaa, toivottavasti tähän tottuisi joskus.

Miksei vanhentumista sais surra? Toki on suurempiakin huolia mut silti?

Vierailija kirjoitti:

Miksei vanhentumista sais surra? Toki on suurempiakin huolia mut silti?

Niinpä! Ei se harmitus häviä minnekään siksi, että joillain muilla on "oikeita ongelmia"...

Minulle ikä on tuonut hellyyttä oman vartalon arvostamiseen. Vaikka koin todella karvaasti rupsahduksen viimeisimmässä raskaudessa. Olin elämäni huippukunnossa, laihdutin 40 kiloa ja olin lihasta, treenasin kovaa ja tulokset oli mahtavia. Raskaus oli vaikea, liikkuminen loppui, lihoin 15 kiloa. Alle vuodessa olin rupsahtanut 15 vuoden edestä ja silloin sen hyväksyminen oli todella vaikeaa.

Tuosta on kohta 5 vuotta ja edelleen olen pullataikina, lievää ylipainoa ja omalla mittapuulla rapakunnossa.

En ole löytänyt mitään motivaatiota kuntoiluun. Tosin nyt parin kuukauden ajan olen kerran pari viikossa vähän kuntoillut ja nekin vähät on tuottaneet henkistä tulosta, vähäistä fyysistäkin ja pikkuhiljaa huomaan haluavani liikkua enemmän. Mutta nyt maltilla kuitenkin.

Juuri nyt riittää että on suht terve. Sain pari vuotta sitten diagnoosin eräästä taudista joka tuhoaa mun kroppaa pikkuhiljaa. Näiden kipujen ja väsymyksen kanssa on haasteellista liikkua mutta maltilla on etsittävä keinot kohentaa kuntoa ja ylläpitää liikkuvuutta. Salihirmuksi minusta ei enää ole.

Ei se sanonta "edes terve" ole mitenkään pöllömmin sanottu.

Mies onneks jaksaa kehua ja kannustaa, pääasia et hän tykkää. :)

Tämä on kyllä harvinaisen vinksahtanut ajatusmalli.

Ei, se ei ole pääasia. Tärkeintä on, että itse tunnet olosi hyväksi ja hyväksyt itsesi. 

Ruikuti, ruikuti, byyyäääh surekaa ääliöt sitten kun teillä todetaan jokin vakava sairaus, sitten tajuatte miten pöljiä olette olleet valittaessanne täysin turhasta ja normaalista asiasta.

Ei teitä rypyt rumenna, vaan tyhmyys.

Et voi olla enää hyvännäköinen kaksikymppinen, mutta voit olla hyvännäköinen nelikymppinen! Ulkonäölle voi tehdä paljonkin, ei tarvitse mummoutua ennenaikojaan.

Tästähän saatiin kunnon sota aikaiseksi

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä olen 41v ja mua luullaan aina paljon nuoremmaksi. Kroppa on yhtä tikissä kuin parikymppisenä, treenaan säännöllisesti ja syön terveellisesti. Ryppyjä ei ole paljon ja iho on sileä (hyvät geenit?). Lapset 17v, 16v ja 11v, elän ihanaa jaksoa nyt. Lapset kasvaa ja nykyään on yhteistä aikaa miehen kanssa. Oon kyllä aina ollut nauravainen ja positiivinen, ehkä oma elämänasenne vaikuttaa myös?

Plaaplaaplaaplaa. Mitä, jos ei olisikaan kaikkea tuota?

Niin? En saa olla tyytyväinen elämääni? Kaikilla on tottakai omat ongelmansa, mutta itse olen tyytyväinen elämääni nyt 41-vuotiaana. Ympärillä ystävät saitastuneet syöpään ym vakavasti, joten todellakin haluan nauttia elämästä tässä ja nyt. Jokainen on kaunis omalla tavallaan ja kyllä itsestään huolehtiminen näkyy (treeni, ruokavalio, auringon välttäminen....ym).

Itse olen jo yli-ikäinen tälle palstalle ja lupaankin häipyä heti tämän kommentin jälkeen, MUTTA olin kaunis nuorena ja nykyään olen kaunis ikäisekseni. ;) Tunnettu missi/mallimamma sanoi taannoin, että jos olisit ollut pidempi, sinusta olisi tullut missi tai malli. Introverttinä en olisi edes halunnut!

Mutta siis aiheeseen. Ikä näkyy naamassa ja olen omaksi ilokseni käynyt muutaman kerran hakemassa pistoksia ja pari kertaa mikropigmentoitiin kulmat. Minua ei ikääntymiseni juurikaan haittaa. Enemmän harmittavat nämä fyysiset krempat, joita on tullut ja tulee.

On luuloa, että kauniiden ihmisten rapistuminen olisi rankempaa kuin tavisten! Oikeastaan olen iloinen siitä, etten enää kerää miesten huomiota. Se oli rasittavaa. Nyt vanhenen rauhassa, enkä kadehdi nuoria.