Miksei saisi sanoa: "Ennen omia lapsia en tiennyt, kuinka paljon voi rakastaa."

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jäin vaan miettimään sitä, että MIKSI tuo pitää ääneen sanoa esim. kaverille. Eikö sitä tosiaan oo mitään muuta aiheita tai sanottavaa. Kyllähän se siis vähän vittuilulta kuulostaa ellei se ole jossain keskusteluyhteydessä sanottu.

En tajua, jos tuosta loukkaantuu tai ottaa vittuiluna. Se on elämässä näitiä ihmisen itsekeskeisiä hetkiä kun on omasta mielestään kokenut jotain tosi ihanaa, saanut lapsen tai laihduttanut 40 kiloa. Sitten menet onnea hehkuen sanomaan kaverille sen, että "oma lapsi toi elämääni ihan uudenlaista rakkautta, nyt vasta rakastan" tai että " kiva olla hoikka, on niin ihana olo". Ja se lapseton plösö ajattelee, että vittuileeko tuo. Eikö oikeasti mistään saisi olla onnellinen, mitä sillä toisella ei ole? 

Ihan todellako menisit töräyttämään nuo molemmat kommentit lapsettomalle plösölle? Vau....... Olen sanaton.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä4321 kirjoitti:

Samasta syystä kun ei saisi sanoa että viettää ihanan vapaata lapsetonta elämää? Kun aina joku loukkaantuu. Onhan se nyt melko selvä asia että tunteet joita vanhemmalla on lastaan kohtaan ovat ainutlaatuisia, ei sitä samanlaista rakkautta voi tuntea ketään tai mitään muuta kohtaan. Mutta ei se mitään isompaa, parempaa ja suurempaa rakkautta välttämättä ole kuin joku mitä voi tuntea jotain muutakin kuin lastaan kohtaan. Rakkaus on vaikea asia mitata ja siksipä en näe miksi niin tehdä. 

Tarkennan vielä että ei lapsen tarvitse olla oma jotta sitä voi rakastaa niinkuin omaansa.

Jos lapsi on adoptoitu, niin sitä voi rakastaa kuin omaansa ja oma se onkin. Kuitenkaan esim. kummilasta ei voi rakastaa kuin omaa.

Rakkaus omaan lapseen sisältää niin monisäikeisiä asioita, jotka koostuvat mm. ongelmien selvittelystä, lapsen näkemisestä erilaisissa tilanteissa, miten hän pärjää, ei pärjää, miten sitä peilaa itseään lapseen, näkee itsensä ja kasvatuksensa tuloksen lapsessa, on syyllinenkin olo, on toisinaan iloinen onnistumisestaan, tunnelmalliset iltasatuhetket kun lapsi kertoo äidille salaisuuden juuri ennen nukkumaanmenoa, jota ei edes isi saa tietää...

Tällaisia hetkiä ei perheen ulkopuolinen samalla tavalla pääse kokemaan, eikä siksi rakastamaan. Rakkaus mieheen ja perheeseen on sekin erilaista, mm yllämainituista syistä. Rakkaus omaan lapseen nyt vain on jotain elämää suurempaa ja ihmettelen, jos tästä joku harmistuu. 

Monet tuttavatkin siitä puhuvat vaikka heillä ei edes ole lapsia. Jos elämä ilman lasta on niin ihanaa, miksi nuoret vanhemmat aina sanovat, että elämä oli niin tyhjää ennen?

Aina? Ei minun tutuistani ainakaan suurin osa ole tuota mieltä, kyllä siinä elämässä on ollut paljon sisältöä ennen lapsiakin. Ehkä sitten jos lapset on se elämän sisältö niin kokee noin.

Sisältöä ehkä, mutta ei yhtä merkityksellistä. Puhuin oikeista ystävistä, en tutuista. Tuttujen kanssa nyt jutellaan niitä näitä pässinpäitä, eikä mennä ihan noin syvällisiin asioihin, varsinkaan lapsettomien. Ja kyllä, nuoressa perheessä lapset todellakin ovat se sisältö, hyvässä ja pahassa.

Miksei saisi sanoa, että "Ennen omia lapsia en osannut arvata, että miten vittumainen akka vaimosta voikaan tulla"

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mä jäin vaan miettimään sitä, että MIKSI tuo pitää ääneen sanoa esim. kaverille. Eikö sitä tosiaan oo mitään muuta aiheita tai sanottavaa. Kyllähän se siis vähän vittuilulta kuulostaa ellei se ole jossain keskusteluyhteydessä sanottu.

En tajua, jos tuosta loukkaantuu tai ottaa vittuiluna. Se on elämässä näitiä ihmisen itsekeskeisiä hetkiä kun on omasta mielestään kokenut jotain tosi ihanaa, saanut lapsen tai laihduttanut 40 kiloa. Sitten menet onnea hehkuen sanomaan kaverille sen, että "oma lapsi toi elämääni ihan uudenlaista rakkautta, nyt vasta rakastan" tai että " kiva olla hoikka, on niin ihana olo". Ja se lapseton plösö ajattelee, että vittuileeko tuo. Eikö oikeasti mistään saisi olla onnellinen, mitä sillä toisella ei ole? 

Ihan todellako menisit töräyttämään nuo molemmat kommentit lapsettomalle plösölle? Vau....... Olen sanaton.

Älä ota kirjaimellisesti. Minulle on hehkutettu laihdutuksen tuloksia, kun olin juuri saanut kilpparidiagnoosin ja ollut epätoivoisella dieetillä 3 kk ihan terveyden vuoksi (en saa fyysisen vamman vuoksi). Arvaapa mitä, en loukkaantunut! Olin aidosti iloinen ystäväni puolesta, koska hän oli tehnyt tuloksen eteen töitä ja oli onnesta sekaisin asian vuoksi. 

Pitääkö kaikki todella miettiä oman itsensä ja egonsa kautta? Ei, vapauttakaa itsenne. Jos toiselle lapsi on elämän suurin onni, ei se ole teiltä pois. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitähän kumppani mahtaa tuumia, kun hänelle läväyttää tuon lauseen päin näköä? Ai niin, mutta eihän sitä kumppanille sanotakaan, vaan lapsettomille lähinnä. Kun halutaan päteä. Mitäs jos menestyvä uranainen sanoisi teille, että ennen tj:n pestiä hän ei tiennyt mitä työ on? Mitäs mammat miettisi? Kun se sanottaisiin teille kuukauden yövalvomisten ja parin vuoden katkeamattoman vaippashown jälkeen? Tuntuisiko neutraalilta? No ei.

"Kyllä minä nyt niin mieleni pahoitin". Ei minua ainakaan loukkaa miten joku kokee elämänsä. Jos joku ei mielestään ole tiennyt mitä oikea työ on ennen tj:n pestiä, niin eihän se kerro minusta mitään, vaan hänestä.

Meille, ja uskoakseni enemmistö vanhemmille, on päivänselvää että lapsi/lapset on ykkönen. Vaaran uhatessa molempien pyrkimys on että ensimmäisenä pelastetaan se pikkuinen, mielellään toki kaikki. Tämä on ihan biologiaa. Rakkaus puolisoon on erilaista kuin rakkaus lapseen, mutta yhtä kaikki merkityksellistä.

Näin juuri. Sama kun kaikki eläinten pennut aiheuttavat erilaisia reaktioita kuin aikuiset eläimet. Taju siitä ettei tuo pieni pärjää ilman apua, ei kykene vielä vastaamaan itse omasta käyttäytymisestään, tuossa ero toiseen aikuiseen verrattuna. En totisesti haluaisi kokea samanlaisia tunteita aikuista kumppania kohtaan, hänen pitää kyetä yleensä huolehtimaan itsestään ja vastaamaan käytöksestään.

Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska. 

Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.

Olen sitä mieltä etten tiennyt ennen kuin sain oman lapsen että miltä tuntuu rakastaa omaa lastansa niin syvästi. En osannut lähellekkään tätä tunnetta mitä koen edes kuvitella. Tunsin empatiaa huolestuneita vanhempia kohtaan mutta en osannut arvata yhtään miltä se huoli siitä omasta lapsesta oikeasti tuntuu.

Mutta ei, en puhu ettei joku tietäisi oikeasta ja aidosta rakkaudesta kun hänellä ei ole lapsia. Tietenkin tietää jos kyseinen henkilö on rakastunut.

Meidän perheessä ihan julkisesti tunnustetaan, minä ja mies, että lapsia rakastetaan kaikista eniten eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Vain lapseton ihminen voi kokea, että se olisi itseltä pois. Rakkaus omaan lapseen on poikkeuksellista, ja sen tunteen suon miehellekin, haluan että lapset tulevat ykkösenä, aikuiset sitten. :) Olisi kummallista, jos mies rakastaisi minua yhtä paljon. Se tuntuisi aivan kauhealle.. Ehkä siinä ajattelee, että jos itselle tapahtuisi on hyvä tietää, että lapset ovat miehelle AINA ykkösjuttu. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Käyttäjä4321 kirjoitti:

Samasta syystä kun ei saisi sanoa että viettää ihanan vapaata lapsetonta elämää? Kun aina joku loukkaantuu. Onhan se nyt melko selvä asia että tunteet joita vanhemmalla on lastaan kohtaan ovat ainutlaatuisia, ei sitä samanlaista rakkautta voi tuntea ketään tai mitään muuta kohtaan. Mutta ei se mitään isompaa, parempaa ja suurempaa rakkautta välttämättä ole kuin joku mitä voi tuntea jotain muutakin kuin lastaan kohtaan. Rakkaus on vaikea asia mitata ja siksipä en näe miksi niin tehdä. 

Tarkennan vielä että ei lapsen tarvitse olla oma jotta sitä voi rakastaa niinkuin omaansa.

Jos lapsi on adoptoitu, niin sitä voi rakastaa kuin omaansa ja oma se onkin. Kuitenkaan esim. kummilasta ei voi rakastaa kuin omaa.

Rakkaus omaan lapseen sisältää niin monisäikeisiä asioita, jotka koostuvat mm. ongelmien selvittelystä, lapsen näkemisestä erilaisissa tilanteissa, miten hän pärjää, ei pärjää, miten sitä peilaa itseään lapseen, näkee itsensä ja kasvatuksensa tuloksen lapsessa, on syyllinenkin olo, on toisinaan iloinen onnistumisestaan, tunnelmalliset iltasatuhetket kun lapsi kertoo äidille salaisuuden juuri ennen nukkumaanmenoa, jota ei edes isi saa tietää...

Tällaisia hetkiä ei perheen ulkopuolinen samalla tavalla pääse kokemaan, eikä siksi rakastamaan. Rakkaus mieheen ja perheeseen on sekin erilaista, mm yllämainituista syistä. Rakkaus omaan lapseen nyt vain on jotain elämää suurempaa ja ihmettelen, jos tästä joku harmistuu. 

Monet tuttavatkin siitä puhuvat vaikka heillä ei edes ole lapsia. Jos elämä ilman lasta on niin ihanaa, miksi nuoret vanhemmat aina sanovat, että elämä oli niin tyhjää ennen?

Aina? Ei minun tutuistani ainakaan suurin osa ole tuota mieltä, kyllä siinä elämässä on ollut paljon sisältöä ennen lapsiakin. Ehkä sitten jos lapset on se elämän sisältö niin kokee noin.

Sisältöä ehkä, mutta ei yhtä merkityksellistä. Puhuin oikeista ystävistä, en tutuista. Tuttujen kanssa nyt jutellaan niitä näitä pässinpäitä, eikä mennä ihan noin syvällisiin asioihin, varsinkaan lapsettomien. Ja kyllä, nuoressa perheessä lapset todellakin ovat se sisältö, hyvässä ja pahassa.

Käytin sanaa tutut, koska koin sen yksinkertaisemmaksi kuin luetella erikseen ystävät, sukulaiset ja perheenjäsenet joiden kanssa tästä olen jutellut. Ja joo, lapset ovat olennainen osa perhettä ja varsinkin vauva- ja pikkulapsivaiheessa sanelevat paljon elämänrytmistä mutta edelleen, kukaan kenen kanssa näistä asioista olen jutellut ei ole kokenut että elämä olisi ollut tyhjää ennen lapsia. 

En minä ainakaan vedä hernettä nenään tuollaisesta kommentista. Ensimmäinen reaktioni on: "Hyvä, että viimeistään sitten."

Itse olen kokenut psykedeelien vaikutuksen alaisena sellaisia tunteita, että siinä jää kyllä melko varmasti tavallinen äidinrakkaus kakkoseksi. Jos tunnesävärit muuten kiinnostavat (niin kuin monia vanhmpia tuntuu kiinnostavan, jos lapsiakin sen takia tehdään), tuo voisi olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto.

Itse ainakin rakastan puolisoni niin raastavan suuresti, että jos se mukularakkaus on jotain sitäkin vielä voimakkaampaa niin sellaista en edes sitten halua mielenterveyttäni suojellakseni kokea. T. velattommuutta pohtiva..

"Et voi ymmärtää miten paljon omaa lasta voi rakastaa" oli jotain mitä kuulin useammankin kerran ennen kuin oli lapsia. Arvatkaa mitä? Eipä tullut yllätyksiä, oma rakkauteni lapsiani kohtaan on ollut juuri sellaista mitä lapsettomana kuvittelin. Ei tuotakaan lausetta kannattaisi absoluuttisena totuutena viljellä.

Minä voisin sanoa noin. Sain jo nuorella iällä diagnoosin etten lapsia saisi todennäköisemmin koskaan. Elämä rullasi ja löysin miehen jolla oli jo lapsi. Kasvatin ja rakastin tätä lasta kuin omaani, tai niin ainakin luulin.

42-vuotiaana tapahtui ihme ja saimme yllättäen lapsen. Mikään mitä olen kokenut elämässäni ei todellakaan vedä vertaa sille tunteele kun on oma lapsi. Kyllä siinä koirat jää kakkoseksi :D

En nyt silti hieroisi tuota lapsettoman naaman, itse tiedän yli 20v. lapsettomuuskokemuksella miltä se tuntuu. Tokihan sitä adoptiolastakin varmasti rakastaa kun ei paremmasta tiedä.

Vierailija kirjoitti:

Itse olen lapseton, mutta minulla on koira. Ja mä olen parille äitikaverille joskus sanonut, että mä rakastan tota koiraa niin käsittämättömän paljon ja se on mulle tärkeintä maailmassa. Molemmat ovat sanoneet että odota vaan kun saat oikean lapsen, koska vasta sitten tiedät mitä oikea rakkaus on. Joo, haistakaa p*ska. 

Mun puolesta jokainen saa rakastaa ketä rakastaa ja tuntea mitä tuntea, mutta ei tarvitse tulla halventamaan toisen rakkautta.

Tätä on kuultu, mutta koiraa ja lasta ei voi verrata. Koira oppii paskomaan ulos ja syö, istuu ehkä. Koira elää 10 vuotta ja nukkuu korissa lattialla. 

Lapsi oppii kävelemään, puhumaan, laskemaan, saa ystäviä, pettyy, rakastaa, vihastuu, vihastuttaa ja tulee teini-ikään, elää 80-vuotiaaksi ja jättää elämääsi lähtemättömän jälken, koska sinä äitinä muokkasit hänet kuin hiekkakakun. 

Koira elää valokuvissa hauskana muistona, rakkaana lemmikkinä joka ilostutti vuosia. Et itke koiran menestyksen vuoksi joka vuosi merkkipäivänä, mene terapiaan ja mieti, millaisen ammatin se Tessu olisi valinnut, millaisen kumppanin, jos vielä eläisi? 

Ellet vieläkää ymmärrä eroa, pysy koirissa. Kiitos, täältä tähän. 

Vierailija kirjoitti:

Mä jäin vaan miettimään sitä, että MIKSI tuo pitää ääneen sanoa esim. kaverille. Eikö sitä tosiaan oo mitään muuta aiheita tai sanottavaa. Kyllähän se siis vähän vittuilulta kuulostaa ellei se ole jossain keskusteluyhteydessä sanottu.

Miksi ei? Eikai kukaan yhtäkkiä heitä tuollaista ilmaan, ikäänkuin keskustelunaloituksena?

Mistä kukaan tietää, miltä se toisen tunne tuntuu?

Ihanko oikeasti huoli on teidän mielestänne rakkautta?

Vierailija kirjoitti:

Minä voisin sanoa noin. Sain jo nuorella iällä diagnoosin etten lapsia saisi todennäköisemmin koskaan. Elämä rullasi ja löysin miehen jolla oli jo lapsi. Kasvatin ja rakastin tätä lasta kuin omaani, tai niin ainakin luulin.

42-vuotiaana tapahtui ihme ja saimme yllättäen lapsen. Mikään mitä olen kokenut elämässäni ei todellakaan vedä vertaa sille tunteele kun on oma lapsi. Kyllä siinä koirat jää kakkoseksi :D

En nyt silti hieroisi tuota lapsettoman naaman, itse tiedän yli 20v. lapsettomuuskokemuksella miltä se tuntuu. Tokihan sitä adoptiolastakin varmasti rakastaa kun ei paremmasta tiedä.

Auts. Toivottavasti tämä oli provo.

Tämä varmaan tökkii sen takia, että menee niin sanotusti puurot ja vellit sekaisin, eli sekotetaan hyvin erilaiset rakkaudet keskenään. Tottakai rakkaus omaa lasta kohtaan on erilaista kuin omaa kumppania kohtaan, ihan lähtökohtaisesti sen erottaa nyt vaikka erotiikka. Samaan tapaan rakkaus omia vanhempiaan kohtaan on erilaista kuin omia lapsiaan tai kumppaniaan kohtaan, ja sitten taas ystäviä rakastetaan jälleen eri tavalla. Rakkauksia on niin monia erilaisia, ja sitten noissa lauseissa se sekoitetaan yhdeksi tunteeksi. "En tiennyt mitä on rakastaa ennen kuin sain oman lapsen" aiheuttaa vastareaktion siksi, että se tuntuu vähättelevän muiden rakastamista, vaikka todellisuudessahan siinä puhutaan vain uudenlaisen rakkauden kokemisesta, jota siis ei olekaan voinut kokea ennen kuin se sattuu omalle kohdalle.

Vierailija kirjoitti:

En minä ainakaan vedä hernettä nenään tuollaisesta kommentista. Ensimmäinen reaktioni on: "Hyvä, että viimeistään sitten."

Itse olen kokenut psykedeelien vaikutuksen alaisena sellaisia tunteita, että siinä jää kyllä melko varmasti tavallinen äidinrakkaus kakkoseksi. Jos tunnesävärit muuten kiinnostavat (niin kuin monia vanhmpia tuntuu kiinnostavan, jos lapsiakin sen takia tehdään), tuo voisi olla kokeilemisen arvoinen vaihtoehto.

Mitä psykedeelejä olet käyttänyt? Kuvaile vähän noita tunteita.