Lue keskustelun säännöt.
En tunne auttamisen iloa enkä osaa olla iloinen muiden puolesta!
01.12.2016 |
Sen sijaan olen koko ajan huolestunut siitä, että jään vaille asioita joita haluan, muut saavat enemmän ja itse jään ilman, eikä ketään kiinnosta.
En saa tyydytystä lapsista / perheestä huolehtimisesta, haluaisin huoltaa itseäni ja saada sen tuloksista kehuja. Koska siitähän niitä kehuja saa, ei siitä, että käyttää aikansa perheeseen.
En saa tyydytystä työstäni, jonka sisältö on juuri muiden pyyteetöntä auttamista.
Elämä tuntuu valuvan hukkaan ja kohta olen vanha ämmä, josta ei tullut "mitään".
Onkohan minulla jokin persoonallisuushäiriö?
Kommentit (36)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä nauttinut hoivaamisesta enkä lapsena edes leikkinyt mitään sellaista. Ehkä ajattelin että lasten myötä sitä oppisi.
Olen myös hirvittävän huomionkipeä ja samaan aikaan haluaisin olla yksin rauhassa.
Haluaisin toteuttaa itseäni erilaisilla tavoilla, mutta olen ajautunut aivan toisenlaiseen elämään...
Ap
Vai että oletit vain jostakin syystä muuttuvasi aivan toisenlaiseksi ihmiseksi. Voi jessus sentään. Yhdenkään lapsen ei pitäisi syntyä tuollaiselle äidille. Toivottavasti lapsilla on sentään toinen vanhempi, joka kykenee olemaan heille läsnä ja nauttimaan heidän tarpeisiinsa vastaamisesta.
Mitä tyydytystä saat tällaisen kommentin kirjoittamisesta?
Entä te jotka kerroitte olevanne samanlaisia, onko teillä lapsia ja miltä perhe-elämä tuntuu? Ap
En tosiaankaan saa mitään tyydytystä! Olen vain tavattoman vihainen kaltasillesi typeryksille, koska pilaatte huonolla itsetuntemuksellanne paitsi itsenne, myös lastenne elämän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei sinulla välttämättä persoonallisuushäiriötä ole, mutta kuulostat ehkä masentuneelta.
Itselleni tuli mieleen, että onko sinulle sattunut jotain ikävää? Lapsena, nuorena, viime vuosina. Selvästikin jokin asia saa sinut tuntemaan itsesi ulkopuoliseksi. Saatko kiinni siitä, mikä tuo asia voisi olla?
Vierailija kirjoitti:
Ei sinulla välttämättä persoonallisuushäiriötä ole, mutta kuulostat ehkä masentuneelta.
Itselleni tuli mieleen, että onko sinulle sattunut jotain ikävää? Lapsena, nuorena, viime vuosina. Selvästikin jokin asia saa sinut tuntemaan itsesi ulkopuoliseksi. Saatko kiinni siitä, mikä tuo asia voisi olla?
Saan montakin asiaa, mutta tietyllä tavalla samat piirteet ovat olleet jo lapsena, ennen kuin mitään todella ikävää oli tapahtunut. Kaikenlainen pettymyksensietokykyni on ollut aina todella huono ainakin. Siksi mietinkin pershäiriötä. Ap
Mullekin on tuttua tuo, että huolehtiminen ei tuo tyydytystä. Arvostelijoille tiedoksi, että minua ainakin kannustettiin raskaana ollessani pitämään vauva, koska oma lapsi on eri asia, vanhemmuus on palkitsevaa ja niin edelleen. Luulin, että "palkinnot" uhrauksista lapsen takia olisivat siis suurempia. Ja jotkuthan todella nauttivat siitä hoivauksesta suuresti. Itsekään en koskaan lapsena halunnut leikkiä kotia enkä haaveillut mistään vaimona olemisesta tai perhe-elämästä. En koskaan kiusannut ketään enkä ollut ilkeä tai pahantahtoinen, päinvastoin. Olin tyytyväinen, kun sain nauttia toisten seurasta, mutta itseeni ja omiin asioihini keskittyminen toi minulle suurinta iloa, enkä aikuisena ole paljon muuksi muuttunut.
Mietin, voisiko selitys löytyä vain luonteesta ja ehkä myös hormonitasoista. Olen aina nauttinut seksuaalisuudestani suuresti ja minulla on varmaan aika korkeat testosteronitasot naiseksi. Sen myötä omasta mm. omasta ulkonäöstäni huolehtiminen on tärkeää - en nyt tiedä olenko kauhean itserakas, en ole kaunein, mutta ulkonäön avulla saan huomiota ja romanttista seuraa, mikä on ollut yksi suurimmista nautinnon aiheista elämässäni koskaan. Miten ap:lla on tämän asian laita?
Eikö ole niin, että korkeat testosteronitasot minimoi sitä toista puolta, sitten taas niillä joilla on korkeat naishormonitasot, on voimakkaampana se luontainen halu huolehtia ja auttaa? Vai olenko käsittänyt väärin?
Vierailija kirjoitti:
Mullekin on tuttua tuo, että huolehtiminen ei tuo tyydytystä. Arvostelijoille tiedoksi, että minua ainakin kannustettiin raskaana ollessani pitämään vauva, koska oma lapsi on eri asia, vanhemmuus on palkitsevaa ja niin edelleen. Luulin, että "palkinnot" uhrauksista lapsen takia olisivat siis suurempia. Ja jotkuthan todella nauttivat siitä hoivauksesta suuresti. Itsekään en koskaan lapsena halunnut leikkiä kotia enkä haaveillut mistään vaimona olemisesta tai perhe-elämästä. En koskaan kiusannut ketään enkä ollut ilkeä tai pahantahtoinen, päinvastoin. Olin tyytyväinen, kun sain nauttia toisten seurasta, mutta itseeni ja omiin asioihini keskittyminen toi minulle suurinta iloa, enkä aikuisena ole paljon muuksi muuttunut.
Mietin, voisiko selitys löytyä vain luonteesta ja ehkä myös hormonitasoista. Olen aina nauttinut seksuaalisuudestani suuresti ja minulla on varmaan aika korkeat testosteronitasot naiseksi. Sen myötä omasta mm. omasta ulkonäöstäni huolehtiminen on tärkeää - en nyt tiedä olenko kauhean itserakas, en ole kaunein, mutta ulkonäön avulla saan huomiota ja romanttista seuraa, mikä on ollut yksi suurimmista nautinnon aiheista elämässäni koskaan. Miten ap:lla on tämän asian laita?
Eikö ole niin, että korkeat testosteronitasot minimoi sitä toista puolta, sitten taas niillä joilla on korkeat naishormonitasot, on voimakkaampana se luontainen halu huolehtia ja auttaa? Vai olenko käsittänyt väärin?
Mielenkiintoista. Minulla tosiaan on myös korkeat testosteronitasot ja kärsin usein ihan fyysisesti seksin puutteesta, kun nyt tässä elämäntilanteessa ja vaikeuksista ja väsymyksestä johtuen ei ole lainkaan niin paljon kuin haluaisin. Haluaisin myös voida keskittyä itseeni siksi, että saisin enemmän ja parempaa seksiä. Huomio omalta mieheltä riittäisi kyllä, mutta nyt tuntuu siltä, etten saa itselleni mitään tästä elämästä ja olen jatkuvasti tyytymätön. En aio loppuikääni elää niin että koen jääväni itse kaikesta mitä haluan paitsioon, olen nyt kuitenkin päättänyt odottaa lasten kasvamista x ajan. Mutta tosiaan, kärsin todella paljon siitäkin etten ehdi enkä jaksa huolehtia ulkonäöstäni kuten haluaisin ja tunnen usein syvää häpeää siitä, minkä näköisenä liikun lasten kanssa esim. kaupassa. Olen aina ajatellut että jos esim lihoisin, en voisi elää. No, enpä ole lihonutkaan, mutten todellakaan ole tyytyväinen nykyiseen ulkomuotooni. Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tunteeko moni muu häpeää siitä, ettei ole laittautunut liikkuessaan ulkona lasten kanssa, etenkin kun vastaan tulee paremmannäköisiä naisia? Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei sinulla välttämättä persoonallisuushäiriötä ole, mutta kuulostat ehkä masentuneelta.
Itselleni tuli mieleen, että onko sinulle sattunut jotain ikävää? Lapsena, nuorena, viime vuosina. Selvästikin jokin asia saa sinut tuntemaan itsesi ulkopuoliseksi. Saatko kiinni siitä, mikä tuo asia voisi olla?
Saan montakin asiaa, mutta tietyllä tavalla samat piirteet ovat olleet jo lapsena, ennen kuin mitään todella ikävää oli tapahtunut. Kaikenlainen pettymyksensietokykyni on ollut aina todella huono ainakin. Siksi mietinkin pershäiriötä. Ap
Itselläni on sellainen käsitys, että jos ihminen pystyy käymään töissä ja tulee jotenkuten toimeen muiden ihmisten kanssa, sellaiselle ei kovin helposti anneta persoonallisuushäiriödiagnoosia. Pitää muistaa myös se, että raja "terveen" ja häiriöisen persoonallisuuden välillä on liukuva.
23
Sisältö jatkuu mainoksen alla
No mä olen kanssa samanlainen, viiden lapsen äiti. Mä en paljon viihdy kotona, olen työpaikalla tai kaupungilla klo 6.00-22.00. Käyn kotona peittelemässä nuoremmat lapset sänkyyn (7 ja 11). Olin tosi pitkään kotiäitinä, mutta nykyään ahdistaa edes mennä sinne. Puoltoista vuotta asuin työn takia ihan toisella paikkakunnalla ja se oli juhlaa. Miestäni vihaan. En suostu siivoamaan tai laittamaan ruokaa. Vaihdan omat lakanat kaks kertaa vuodessa.
Työstäni nautin, vaikka toisaalta se uuvuttaa minut totaalisesti, koska teen sitä niin kunnianhimoisesti. Olen teinien opettaja ja "kunnianhimo" on sitä, että ne teinit pitää musta ja/tai taipuu mun tahtoon.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en saa mitään tyydytystä toisten auttamisesta. Noin pääsääntöisesti, poikkeuksiakin on, mutta en todellakaan ol ihminen, joka kerjää fb:ssa tai muualla typerää tykkäystä tehtyään jotain jollekin.
Ihmisistä suurin osa pärjäilee minua paremmin (henkisesti), mitä minun kuuluu enää kellekään antaa? Lisäksi jos joku pärjäilee minua huonommin niin pahimmassa tapauksessa sellainen ihminen on niin epätasapainoinen, että auttamiseni nostattaa hänessä vain aggressioita, ja saan suunnilleen kuulla olevani paska, kun halusin hyvää.
Lapsistani välitän, ja ihmettelenkin, miten äitiys on niin vaikeaa. He ansaitsisivat parhaan äidin, mutta en silti koe olevani aivan paska äiti, koska kelailen näitä juttuja.
Ja ei minuakaan lapsena liioin autettu, vaan hoettiin, että pitää pärjätä itse. Ei se siis mun vika ole, että olen tällainen. Toki minun vastuullani on yrittää kehittyä.
t.kivikissaäiti
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En ole ikinä nauttinut hoivaamisesta enkä lapsena edes leikkinyt mitään sellaista. Ehkä ajattelin että lasten myötä sitä oppisi.
Olen myös hirvittävän huomionkipeä ja samaan aikaan haluaisin olla yksin rauhassa.
Haluaisin toteuttaa itseäni erilaisilla tavoilla, mutta olen ajautunut aivan toisenlaiseen elämään...
Ap
Vai että oletit vain jostakin syystä muuttuvasi aivan toisenlaiseksi ihmiseksi. Voi jessus sentään. Yhdenkään lapsen ei pitäisi syntyä tuollaiselle äidille. Toivottavasti lapsilla on sentään toinen vanhempi, joka kykenee olemaan heille läsnä ja nauttimaan heidän tarpeisiinsa vastaamisesta.
Mitä tyydytystä saat tällaisen kommentin kirjoittamisesta?
Entä te jotka kerroitte olevanne samanlaisia, onko teillä lapsia ja miltä perhe-elämä tuntuu? Ap
En tosiaankaan saa mitään tyydytystä! Olen vain tavattoman vihainen kaltasillesi typeryksille, koska pilaatte huonolla itsetuntemuksellanne paitsi itsenne, myös lastenne elämän.
Huono itsetuntemus on avainsana (luulisin, vaikea sanoa, koska en tunne itseäni niin hyvin sanoakseni), mutta luuletko sinä sen olevan ihmisen oma vika ja jotain, josta sinulla on ansio haukkua tällaista ihmistä? Olisitpa SINÄ kasvanut minun vanhempieni kanssa, niin et haluaisi todellakaan itsekään tuntea itseäsi, senkin vittupää, koska sinulle olisi opetettu, että tutustu itseesi = tapaa vittupää! Eli et voisi tutustua itseesi. Saatana, sä olet saanut lahjana sen, että sait tutustua itseesi, mutta olet silti jäänyt noin vajaaksi elämästä (sen ymmärtämisestä). Kasva nyt vähän vielä, ettei tartte haukkua muita asioista, joihin nämä eivät ole itse syyllisiä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja onpa ikävää, ettei aloittaja tunne edes iloa muiden puolesta. Miten silloin voi tuntea iloa edes itsensä puolesta?
Pystynkö minä tuntemaan iloa siitä, että autan itseäni? (Kun en saa mitään siitä, että auttaisin muita.) En varmaan pysty. Terapeuttinikin ehdotti, että palkitsisin itseäni siitä. Se meinaa unohtua.
Vierailija kirjoitti:
No mä olen kanssa samanlainen, viiden lapsen äiti. Mä en paljon viihdy kotona, olen työpaikalla tai kaupungilla klo 6.00-22.00. Käyn kotona peittelemässä nuoremmat lapset sänkyyn (7 ja 11). Olin tosi pitkään kotiäitinä, mutta nykyään ahdistaa edes mennä sinne. Puoltoista vuotta asuin työn takia ihan toisella paikkakunnalla ja se oli juhlaa. Miestäni vihaan. En suostu siivoamaan tai laittamaan ruokaa. Vaihdan omat lakanat kaks kertaa vuodessa.
Työstäni nautin, vaikka toisaalta se uuvuttaa minut totaalisesti, koska teen sitä niin kunnianhimoisesti. Olen teinien opettaja ja "kunnianhimo" on sitä, että ne teinit pitää musta ja/tai taipuu mun tahtoon.
Oho, mä oon "parempi"! Jess!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No mä olen kanssa samanlainen, viiden lapsen äiti. Mä en paljon viihdy kotona, olen työpaikalla tai kaupungilla klo 6.00-22.00. Käyn kotona peittelemässä nuoremmat lapset sänkyyn (7 ja 11). Olin tosi pitkään kotiäitinä, mutta nykyään ahdistaa edes mennä sinne. Puoltoista vuotta asuin työn takia ihan toisella paikkakunnalla ja se oli juhlaa. Miestäni vihaan. En suostu siivoamaan tai laittamaan ruokaa. Vaihdan omat lakanat kaks kertaa vuodessa.
Työstäni nautin, vaikka toisaalta se uuvuttaa minut totaalisesti, koska teen sitä niin kunnianhimoisesti. Olen teinien opettaja ja "kunnianhimo" on sitä, että ne teinit pitää musta ja/tai taipuu mun tahtoon.
Sinänsä jännä, tässä on todella paljon samaa kuin mulla. Mä en halua siivota niin, että mieheni hyötyy siitä. En tiedä, miksi näin. Mua raivostuttaa ajatus, että mies ois iloinen kun mä olisin siivonnut. Ruoanlaitossa vähän sama juttu, eli että miksi mä ravitsen näitä muita jollain ihanalla ruoalla, jonka tekemiseen käytän aikaa ja vaivaa, kun itse voin pahoin? Ja kun mä syön sellaista, mitä muut ei syö, niin hajotkoon siihen, ettei mun ruuat kelpaa.
Jos teen mieleistäni salaattia, niin se ei käy, kun yök siellä on tonnikalaa tai yök oliiveja. Kuopus ei syö melkein mitään missä on lihaa. Mieskin inhoaa lihaa. Esikoinen inhoaa kasviksia. Karjalanpaistista ei tykkää kukaan muu kuin minä. Esikoinen inhoaa kanaa, mieskään ei pidä siitä. Mies haluaisi kasvisruokaa, mutta ei tee sitä itse, ellei siksi lasketa sitä, että syö perunaa ja sipulia ilman lihaa. Yök en syö (minä). En tykkää kasvisruoasta ja haluan ruuanlaiton olevan helppoa ja nopeaa. Lapset syö siskonmakkarakeittoa jotenkuten, mies ei tykkää siitäkään. Pitäköön tunkkinsa.
Pelkosi pitää paikkansa, ketään ei sinun elämäsi kiinnosta eikä juuri kukaan välitä.
Ei tarvitse siis välittää niiden muiden mielipiteistä sinusta, koska heillä ei todennäköisesti sellaista ole. Paitsi jos ruikutat koko ajan, sitten pitävät sinua ärsyttävänä.
Ja mitäs sitten jos jäät jostain paitsi? Sekin on totta, että tosiaan jäät koko ajan jostain paitsi. Meitä on 7 miljardia ihmistä, niin siihen mahtuu kaikenlaista kissanristiäistä, johon sinua ei ole kutsuttu.
Minäkään en halua tavata sinua, mutta siinä et kyllä menetä mitään. Enkä muista tätä parin päivän päästä.
Sait sitä huomiota nyt ihan tuntemattomilta. Ehkä sait ikäviä vastauksia, joista olisit jäänyt paitsi jos et olisi avautunut tänne. Ehkä sait kannustavaa palautetta, ja hyvä niin. Tuo tilanteesi ei ole kuitenkaan hyväksi sinulle tai läheisillesi, joten toivottavasti saat tarvitsemaasi apua, jotta voit nauttia elämästäsi sellaisena kuin se on.