Paniikkihäiriö, kohtalontovereita?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Riippuu minkälaisia paniikkikohtauksia on ollut. Toisille tulee se täydellinen pakokauhu/järjen menettämisen tunne, toisille se saattaa laueta vaikkapa sosiaalisissa kuvioissa. Molempiin on lääkkeet, kevyemmissä esimerkiksi beetasalpaajat, kovemmissa sitten bentsot. Näitä otetaan vain tarvittaessa ja usein pelkkä ajatus mukana olevasta "turvasta" helpottaa, eikä lääkkeitä sitten tarvitsekaan ottaa.

Terapiassa olisi varmaan hyvä selvittää kohtauksen syitä. Päihteitä ei kannata hirveästi käyttää, jos on alttiutta paniikkikohtauksiin. Säännölliset elämäntavat jne.

Eikö kaikki oikeasti sisimmässään tiedä mistä ne johtuu?

Mitä tarkoitat? Tarkennatko kysymystäsi/olettamustasi. Paniikkioireilua voi olla myös niin, ettei ymmärrä itse syytä.

ohis

Paraneeko se silloin sillä että terapeutti paljastaa sen mistä ne johtuvat?

Ei vaan ne pitää ratkaista. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asutko HUSin alueella? On joku nettipohjainen hoitosysteemi. 

Toisaalta, jos alkoivat puun takaa eikä elämässäsi ole mitään hormonaalisia muutoksia esim. e-pillereiden aloitus tai epäilystä kilpirauhasen liikatoiminnasta tms., kannattaisiko vielä yrittää seuloa elimellisiä syitä. Onko perusturvallisuudentunteesi kunnossa?

En valitettavasti asu.

Multa on otettu verikokeita melko laajasti, eikä niissä kuulemma ollut mitään poikkeavaa. Se tässä just ihmetyttää ja pelottaakin kun nää alkoi niin yhtäkkiä ja ilman syytä. Lääkärit on tähän menessä ollut sitä mieltä että paniikkikohtauksilta kuulostaa, mutta itse haluaisin jotain lisätutkimuksia, tiedä sitten miten niitä saisin.

Kyllä mä sanoisin että perusturvallisuudentunteeni on kunnossa jossei tätä asiaa oteta huomioon, mulla on läheisiä, en ole yksinäinen, koen itseni ihan tasapainoiseksi ihmiseksi, herkkä tosin olen ollut aina, mutta muuten luulin kaiken olevan kunnossa.

Ap

Et ole menettänyt ketään etkä pelkää kenenkään kuolemaa? Sinulla ei ole mitään uskonnollista kriisiä tai heräämistä? Et ole aloittanut tai lopettanut e-pillereitä tai muuta hormonaalista ehkäisyä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Asutko HUSin alueella? On joku nettipohjainen hoitosysteemi. 

Toisaalta, jos alkoivat puun takaa eikä elämässäsi ole mitään hormonaalisia muutoksia esim. e-pillereiden aloitus tai epäilystä kilpirauhasen liikatoiminnasta tms., kannattaisiko vielä yrittää seuloa elimellisiä syitä. Onko perusturvallisuudentunteesi kunnossa?

En valitettavasti asu.

Multa on otettu verikokeita melko laajasti, eikä niissä kuulemma ollut mitään poikkeavaa. Se tässä just ihmetyttää ja pelottaakin kun nää alkoi niin yhtäkkiä ja ilman syytä. Lääkärit on tähän menessä ollut sitä mieltä että paniikkikohtauksilta kuulostaa, mutta itse haluaisin jotain lisätutkimuksia, tiedä sitten miten niitä saisin.

Kyllä mä sanoisin että perusturvallisuudentunteeni on kunnossa jossei tätä asiaa oteta huomioon, mulla on läheisiä, en ole yksinäinen, koen itseni ihan tasapainoiseksi ihmiseksi, herkkä tosin olen ollut aina, mutta muuten luulin kaiken olevan kunnossa.

Ap

Et ole menettänyt ketään etkä pelkää kenenkään kuolemaa? Sinulla ei ole mitään uskonnollista kriisiä tai heräämistä? Et ole aloittanut tai lopettanut e-pillereitä tai muuta hormonaalista ehkäisyä?

Ei mitään noista, ja muutenkin elämäntilanne on pysynyt samanlaisena lähiaikoina. E-pillereiden käytön lopetin kyllä alkuvuodesta, mutta siinä oli muutama kuukausi väliä ennenkuin nää kohtaukset alkoivat.

Täällä yks paniikkihäiriöinen, vaivaa takana nyt noin kahdeksan vuotta. Pahimmillaan en pystynyt  lähteä kotoa, en voinut käydä lenkillä, en voinut poistua kaupungista koska pelkäsin että "jotain sattuu", minkä takia jäi paljon kokematta. Paniikkikohtausten välttelytaktiikka erakoitti mut ehkä noin reiluksi vuodeksi kokonaan, jotenkin se kohtauksen pelko vain kasvoi niin suureksi, ettei vain pystynyt mihinkään. Ahdistustila oli jokapäiväistä ja liittyi kaikkeen tekemiseen, yksinoloon, syömiseen, muiden liikkumisiin, omaan fyysiseen olotilaan. Henki meni ahtaalle, sydän hakkasi, käsiä pisteli, huimasi, olin varma että tukehdun enkä saa apua ja kuolen. Vannotin etten aloita lääkitystä, varmaan pelkäsin sitäkin. Kaikki, mitä ei voinut kontrolloida, missä ei voinut kontrolloida omia reaktioita, pelotti. Se oli raskasta aikaa myös läheisille, jotka onneksi ovat vielä ympärillä. Ja olen kiitollinen että ovat. Aloitin noin vuosi  sitten ssri-lääkityksen, koska koin viimein ettei mulla ole enää keinoja jaksaa tämän kanssa. Itselleni tämä on auttanut viemällä paniikkikohtausten huipun pois. Olen oppinut pärjäämään kohtausten kanssa enkä pelkää tai välttele niitä ja määrä on vähentynyt. Sain myös diapamit, mitä en ole vieläkään suuremmin käyttänyt, mutta auttavat ihan vain koska tiedän että ne ovat laukussa ja on joku keino katkaista ahdistuskohtaus jos muu ei auta. Realistinen ajattelu tilanteen "kauheudesta" saa nykyisin helpotettua oloa, kun ymmärrän itse usein luovani paniikkia ja kasvatettua sitä. Matkaa on ja tekemistä vielä paljon, ja välillä tuntuu että voimat loppuvat. Mutta päätetty on että tästä noustaan, täällä ei perkele luovuteta. Pikkuhiljaa alkaa löytyä keinot taas elää "oikeaa elämää" :-) Olen hyväksynyt asian että tämä on yksi ominaisuus minussa, todennäköisesti aina. Mutta en anna tämän rajoittaa minulta enää mitään. Pikkuhiljaa koitan keksiä uusia tavoitteita, millä altistaa itseä pois ahdistuskierteestä.

Pointtina oli, että vaikka tämä "sairaus" saa välillä ihmisen niin epätoivoiseksi kuin tekee, koen että paniikkihäiriön kanssa voi oppia elämään. :-) Maailmassa on niin paljon sairauksia, onneksi ei kuitenkaan ole ns. tämän pahempaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, itselleni näitä tulee eniten juurikin sosiaalisissa tilanteissa, töissä, kaupassa, ravintoloissa jne. Kohtaukset on välillä suht lieviä, menevät ohi kun poistun tilanteesta, mutta välillä olo on niin paha että tuntuu etten selviä. Lääkkeistä on beetasalpaajat ja bentsot käytössä, jälkimmäiset auttaa yleensä jos otan lääkkeen ennen tilanteita joissa kohtauksia yleensä tulee, mutta näitäkään ei liikaa huvittaisi popsia, lääkekoukku ei houkuttele.. Terapiaan on myös onneksi aika ensi viikolle, toivon kovasti että siitä olis apua.

Mulla nää kohtaukset on enemmänkin fyysisiä, useasti erilaisia, välillä pelkkää huimausta ja sydämen tykyttelyä ja välillä tuntuu että koko kroppa pettää alta.

Päihteitä en juuri käytä muutenkaan, viiniä silloin tällöin viikonloppuisin, lääkkeitten kanssa en tietenkään ota yhtään.

Alkaa vaan pikkuhiljaa uuvuttaa, tätä on jatkunut jo muutaman kuukauden eikä tunnu helpottavan.

Ap

Onko sinulla SSRI-lääkitys käytössä? Jos ei, niin miksi ei?

Ei itseasiassa. Kävin viimeksi tällä viikolla lääkärissä, jossa mulle määrättiin SNRI-lääkkeet, mutten ole vielä hakenut niitä apteekista. Tiedän, että niitä käytetään paniikkikohtauksien hoitoon mutta silti vierastan ajatusta syödä masennuslääkkeitä kun mua ei masenna mikään muu kun nää typerät kohtaukset. Toivon, että terapiasta olisi apua, eikä tarttis turvautua noin "vahvoihin" lääkkeisiin. Vaikka saattais niistä muutenkin olla apua, alkaa tuntua että mulla on muutenkin kaikenmaailman outoja oireita päänsäryistä jalkojen vihlontaan päivittäin, ja välillä pelottaa että ties mitä muita sairauksia mulla onkaan.. Kun on ollut koko ikänsä terve niin tää tuntuu tosi kokonaisvaltaisen pelottavalta, siksi tulinkin avautumaan tänne, heh.

Kuuntele nyt vain lääkäriäsi. Ne lääkkeet ovat sitä varten, että niitä kohtauksia ei tule, tai jos tulee, ne ovat lievempiä ja niitä tulee harvemmin. Eivät ne ole mitään "vahvoja" lääkkeitä, ja niitä käytetään paljon paniikkihäiriöön. Ei tarvitse olla masentunut. Ne eivät lamaannuta, toisin kuin rauhoittavat lääkkeet.

Vai ei lamaannuta..

Sama kokemus. Mulla alkoi paniikkikohtaukset ihan puun takaa noin puoli vuotta sitten. Varsinaisia kohtauksia on ollut vain 5, mutta sellaisia lieviä lähes viikottain. Lievällä tarkoitan sitä että paniikin tunne alkaa vallata kehoa ja mieltä, aivan kuin salamanisku, mutta saan sen kuriin. Yleensä tämä on onnistunut sillä että olen vain tiukasti ottanut sellaisen vihaisen asenteen että EI TÄTÄ NYT! Ja keskittynyt johonkin muuhun. Vaikeinta se on jossain tilanteessa, jossa pitää vain olla, esim. palaverissa tms. jossa ei voi siirtyä tekemään jotain muuta tai lähteä kävelemään.

Ymmärrän hyvin tuon, ettei haluaisi lääkkeitä. Minäkään en halua, ajatus tuntuu jotenkin vieraalta ja vastenmieliseltä. Olen aina ollut terve sekä fyysisesti että mentaalisesti, joten ehkä on vain vaikea myöntää, että tarvitsee lääkettä omiin ajatuksiinsa? Se vain tuntuu niin typerältä.

Pahinta on, että nää viisi kohtausta on tulleet ihan eri paikoissa, joten mulla ei ole mitään käsitystä millaiset tilanteet ne laukaisee. Yksi tuli kotona, ihan rauhassa oleillessani. Jotenkin pelkona on se, että kroppa ei ole mun hallinnassani vaan tekee jotain mihin en voi vaikuttaa, tukehtumisen pelko, hulluksi tulemisen pelko jne. Ja kohtaukset on kestäneet jopa pari tuntia :(

En välttele mitään paikkoja, mutta monet asiat on kohtausten pelossa muuttuneet ikävämmiksi, esim. ryhmäliikuntatunnit, matkailu jne.

Jos joku tietää hyvän pelko/paniikkiterapeutin, jolta saisi toimivaksi havaittua lyhytterapiaa joko pk-seudulla tai etänä, vinkatkaa. 

Kiitos 24 ja 26 kokemusten jakamisesta! Hyvin samanlaisia ajatuksia ja oloja kuin mulla, jotenkin helpottavaa lukea muiden kokemuksia, tuntuu ettei tarvitse olla yksin tän asian kanssa. Mullakin onneksi on läheisiä joille voin tästä puhua muttei sitä kai voi ymmärtää mille se tuntuu ellei ole itse kokenut.

Välillä jopa pelottaa olla yksin kotona, jos tuleekin kohtaus eikä se lopu eikä kukaan ole auttamassa, mikä on tietenkin hölmö ajatus koska kyllä ne aina ohi menee. Pelko on ehkä ottanut liikaakin valtaa, siitä pitäis osata päästä jotenkin eroon. En halua alkaa rajoittaa elämääni ja menemisiäni mutta silti asioiden tekeminen ja paikkoihin meneminen on jotenkin alitajuntaisesti alkanut pelottaa.

Vierailija kirjoitti:

Jep, itselleni näitä tulee eniten juurikin sosiaalisissa tilanteissa, töissä, kaupassa, ravintoloissa jne. Kohtaukset on välillä suht lieviä, menevät ohi kun poistun tilanteesta, mutta välillä olo on niin paha että tuntuu etten selviä. Lääkkeistä on beetasalpaajat ja bentsot käytössä, jälkimmäiset auttaa yleensä jos otan lääkkeen ennen tilanteita joissa kohtauksia yleensä tulee, mutta näitäkään ei liikaa huvittaisi popsia, lääkekoukku ei houkuttele.. Terapiaan on myös onneksi aika ensi viikolle, toivon kovasti että siitä olis apua.

Mulla nää kohtaukset on enemmänkin fyysisiä, useasti erilaisia, välillä pelkkää huimausta ja sydämen tykyttelyä ja välillä tuntuu että koko kroppa pettää alta.

Päihteitä en juuri käytä muutenkaan, viiniä silloin tällöin viikonloppuisin, lääkkeitten kanssa en tietenkään ota yhtään.

Alkaa vaan pikkuhiljaa uuvuttaa, tätä on jatkunut jo muutaman kuukauden eikä tunnu helpottavan.

Ap

Mulla on oireiden kannalta samankaltainen tilanne kuin sulla, ap. Olen kärsinyt paniikkioireilusta seitsemisen vuotta. Kohtauksia tulee erilaisissa arkielämän tilanteissa ja niiden voimakkuus vaihtelee lievästä sellaiseen, joka vie huomion täysin ja jolloin pelkään, etten selviä tilanteesta. Näitä jälkimmäisiä tulee enää onneksi tosi harvoin. 

Oon käynyt terapiassa monta vuotta, ja nyt se on juuri loppumaisillaan. Paniikkikohtausten suhteen tärkein oppimani asia on se, että omat tarpeet tulee huomioida – poistua ahdistavasta tilanteesta esim. hetkeksi jonnekin syrjään rauhoittumaan – mutta että kohtaus menee kuitenkin aina lopulta ohi, ja siihen ei kuole. Tämän vuoksi kannattaa koettaa kestää ne paniikkitilanteet loppuun asti (muttei tietenkään pakottaa; itselleen saa olla kiltti). 

Mulla tämän sisäistäminen on johtanut siihen, että kohtaukset ei enää samalla lailla pelota ennakolta, ja niitä tuleekin osittain juuri tästä syystä huomattavan paljon harvemmin. En usko, että herkkyys paniikkioireiluun tai ahdistuneisuuteen tulee mulla koskaan 100% katoamaan, mutta olen oppinut hallitsemaan tilanteita, joissa niitä voi esiintyä. Olosta on kaiken kaikkiaan tullut keveämpi, vapaampi ja optimistisempi. Terapia auttoi siis ainakin minua paljon :) Tsemppiä kovasti sulle!

Minulla on ollut paniikkihäiriö monta vuotta, nyt syön tehokasta lääkettä ja oireita ei ole näkynyt eikä kuulunut. Tähtään siihen, että voin jossain vaiheessa jättää lääkkeet taas pois ja pärjätä ilman, ja todella toivon että niin tapahtuu. Kysyin lääkäriltä, tarvitseeko minun olla lääkityksellä loppuelämäni ja hän sanoi että ei usko moiseen.

Ensinnäkin kannattaa miettiä mistä se paniikki johtuu. Minä tiedän mistä se johtui/johtuu omalla kohdallani. Seuraavaksi elämäntavat kuntoon, sehän on se perinteinen neuvo. Liikunta rasittaa kroppaa eikä tällöin kroppa jaksa enää tuottaa paniikkioireita. Itse aion aloittaa erään liikuntaharrastuksen heti kun voin.

SSRI-lääkkeitä on aivan turha kammota. Aluksi tulee vähän sivuvaikutuksia, mutta ne menevät ohi. Seksuaaliset halut voivat loppua hetkeksi tai lieventyä, mutta tulevat takaisin kyllä. Itselläni oli jonkun aikaa täysin haluton kausi (lyhyt kuitenkin), mutta nyt alan palautumaan entiselleni pikku hiljaa.

Virtahepo kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jep, itselleni näitä tulee eniten juurikin sosiaalisissa tilanteissa, töissä, kaupassa, ravintoloissa jne. Kohtaukset on välillä suht lieviä, menevät ohi kun poistun tilanteesta, mutta välillä olo on niin paha että tuntuu etten selviä. Lääkkeistä on beetasalpaajat ja bentsot käytössä, jälkimmäiset auttaa yleensä jos otan lääkkeen ennen tilanteita joissa kohtauksia yleensä tulee, mutta näitäkään ei liikaa huvittaisi popsia, lääkekoukku ei houkuttele.. Terapiaan on myös onneksi aika ensi viikolle, toivon kovasti että siitä olis apua.

Mulla nää kohtaukset on enemmänkin fyysisiä, useasti erilaisia, välillä pelkkää huimausta ja sydämen tykyttelyä ja välillä tuntuu että koko kroppa pettää alta.

Päihteitä en juuri käytä muutenkaan, viiniä silloin tällöin viikonloppuisin, lääkkeitten kanssa en tietenkään ota yhtään.

Alkaa vaan pikkuhiljaa uuvuttaa, tätä on jatkunut jo muutaman kuukauden eikä tunnu helpottavan.

Ap

Mulla on oireiden kannalta samankaltainen tilanne kuin sulla, ap. Olen kärsinyt paniikkioireilusta seitsemisen vuotta. Kohtauksia tulee erilaisissa arkielämän tilanteissa ja niiden voimakkuus vaihtelee lievästä sellaiseen, joka vie huomion täysin ja jolloin pelkään, etten selviä tilanteesta. Näitä jälkimmäisiä tulee enää onneksi tosi harvoin. 

Oon käynyt terapiassa monta vuotta, ja nyt se on juuri loppumaisillaan. Paniikkikohtausten suhteen tärkein oppimani asia on se, että omat tarpeet tulee huomioida – poistua ahdistavasta tilanteesta esim. hetkeksi jonnekin syrjään rauhoittumaan – mutta että kohtaus menee kuitenkin aina lopulta ohi, ja siihen ei kuole. Tämän vuoksi kannattaa koettaa kestää ne paniikkitilanteet loppuun asti (muttei tietenkään pakottaa; itselleen saa olla kiltti). 

Mulla tämän sisäistäminen on johtanut siihen, että kohtaukset ei enää samalla lailla pelota ennakolta, ja niitä tuleekin osittain juuri tästä syystä huomattavan paljon harvemmin. En usko, että herkkyys paniikkioireiluun tai ahdistuneisuuteen tulee mulla koskaan 100% katoamaan, mutta olen oppinut hallitsemaan tilanteita, joissa niitä voi esiintyä. Olosta on kaiken kaikkiaan tullut keveämpi, vapaampi ja optimistisempi. Terapia auttoi siis ainakin minua paljon :) Tsemppiä kovasti sulle!

Kiitos tsempeistä! :) niin ihana kuulla oikeita kokemuksia että kohtauksia voi oppia hallitsemaan ja elämään niiden kanssa, kyllähän sen tiedostaa että se on mahdollista mutta tuntuu lohdulliselta kuulla ihan oikeita tarinoita :)

Toivon että terapia auttais munkin kohdalla, onneksi on jo ensi viikolle eka aika. Kiitos vastauksesta, ja tsemppiä myös sulle!

Paniikkikohtaukset on kyllä helvetistä, oon kans kärsiny niistä jo vuosia. Lääkkeitä ja terapiaa nii pystyy elämään ees suht normaalia elämää.