Onko olemassa aidosti onnellista avioliittoa?

Noh, ainakin isovanhempani ovat olleet naimisissa yli 50 vuotta. :) Ovat edelleen kuin paita ja peppu. Heidän 50-vuotis hääpäiväjuhla oli todella koskettava. Rakkaus oli silminnähtävää. Heilläkin on ollut omat vaikeutensa, mutta ovat päässeet niiden yli.

Vierailija kirjoitti:

Noh, ainakin isovanhempani ovat olleet naimisissa yli 50 vuotta. :) Ovat edelleen kuin paita ja peppu. Heidän 50-vuotis hääpäiväjuhla oli todella koskettava. Rakkaus oli silminnähtävää. Heilläkin on ollut omat vaikeutensa, mutta ovat päässeet niiden yli.

Oi, ihanan kuuloista. Olen hieman kade. Mikähän heidän 'salaisuutensa' onneen on? Oletko koskaan kysynyt? Minunkin vanhempani tulevat niin hyvin juttuun, ovat olleet teinistä asti yhdessä. Missä kohtaa mulla meni vikaan :D olisinkohan onnellisempi sinkkuna.. -ap

ei oo mahdollista. 20v liitto takana ja on monesti meinattu luovuttaa

Oma avioliitto on ollut onnellinen jo 18 vuotta, enkä näe mitään syytä miksei olisi jatkossakin. Me viihdytään loistavasti yhdessä, ollaan samanlaisia luonteiltamme ja kiinnostuksen kohteiltamme. Ollaan toistemme parhaat ystävät, rakastavaiset ja kumppanit.

Me ollaan onnellisia yhdessä oltu 25v,toki ollut vaikeuksiakin mutta niistä on selvitty.vaikeat asiat puitu parisuhdeterapiassa,ja anteeksi annettu kaikki toisillemme.

Meillä liittoa vasta takana 22 vuotta. Mutta pidän meitä aidosti onnellisina. Joka päivä ei nyt aina niin jaksa rakastaa, mutta niinä päivinä yhdessä pitää ystävyys.

En minä tiedä meidän salaisuutta. Ollaan toistemme parhaat ystävät. Puhutaan paljon ja viihdytään toisen seurassa. Huomaan jopa juttelevani mielessänikin monesti miehelle juttuja, kun olen jossain yksin liikkeellä.

Seksikin sujuu hyvin, tai oikeastaan parantunut vuosien varrella.

Minunkin veljeni on ollut naimisissa päälle 40 vuotta. Heillä on ollut kovia aikoja välillä, mutta jotenkin he ovat aina kuuluneet yhteen.

Onni on ylä ja alamäkiä. Heikot jaksaa vain helpot osuudet

Olen ollut naimisissa 26 vuotta. Täysin rehellisesti voin sanoa, että ei ole ollut yhtään sellaista hetkeä, jolloin olisin miettinyt, kannattiko mennä naimisiin mieheni kanssa.

Yksi meillä hyvä asia on se, että suurista asioista ollaan aika samoilla linjoilla. Toinen se, että mistä tahansa pystytään keskustelemaan kunnolla. Kolmas se, että kotityöt jakautuvat aika tasaisesti.

Olemme olleet yhdessä 26 vuotta ja olemme onnellisia.

Mutta emme me missään paratiisissa elä ja välillä tulee riitoja ja toinen ärsyttää mutta se on sitä elämää.

En tiedä onko tämä nyt niin pitkä suhde, mutta 18v. avioliittoa takana, ja ollaan kyllä oikeasti ja aidosti onnellisia. Meilläkin on ollut vaikeita aikoja, jotka on kestäneet viikoista jopa pariin vuoteen, mutta sitkeydellä ja tahdolla ollaan päästy niistä yli ja sen jälkeen suhde on ollut entistä parempi.

En oikein osaa sanoa mikä se salaisuus on. Kai se on lopulta se tahto, eli vaikka joskus liitto on tuntunut yhtä tylsältä kuin joka aamuinen kaurapuuro, niin se tahto rakastaa on aina molemmilla ollut kuitenkin vahvana taustalla. Ja kyllä se palava rakkaus on aina sieltä esiin tullut. Läheisyys ja yhteinen aika on tosi tärkeää, yhteiset arvot, ja se, ettei seksillä koskaan käydä kauppaa tai kiristetä. 

Meidän molempien vanhemmilla on pitkät avioliitot (40+ vuotta), joten varmaan osittain tulee sieltäkin arvona se, ettei helposti luovuteta ja usko kaiken kestävään ja "kunnes kuolema meidät erottaa"- avioliittoon on kuitenkin vahva.

Minulla oli kaksi parisuhdetta, 15 ja 5 vuotta, välillä olin vuoden yksin. Molemmissa oli vähän vaikeaa välillä mutta yhdessä tekeminen ja reissut, ne pitivät yhdessä. Pidän älystä ja huumorista sekä siitä ettei mies ole kuin sata muuta. Mutta molemmat miehet olivat vaikeita luonteeltaan, minä taas olen hyvä haastavissa tilanteissa, luulin että näin se menee. Kolmevitosena tajusin että eihän se näin mene. Vaikka en tiennyt mitä halusin niin en ainakaan valtataistelua, hoivaamista, riitoja johtuen toisen epävarmuudesta.

Sitten tapasin minulle sopivan miehen. En muista milloin viimeksi olisimme riidelleet, nauretaan paljon, lempeää, hellää yhteiseloa. Tasavahvat luonteet, samanlainen asenne elämään. Ollaan oltu yhdessä 10 vuotta, mentiin naimisiin, ollaan onnellisia.

Eilen tajusin, että saan sellaista huolenpitoa arkisissa asioissa ja henkisesti mitä sitä sen kummemmin ajattelematta kuitenkin kaipasin kun vanhempani kuolivat kun itse olin teini-iässä. Kumpikin on kykenevä huolehtimaan itsestään mutta toisen huomioiminen tuntuu arjessa ihanalta. Mieheni kuulee äänestäni milloin on vaikka huono päivä ja kysyy että tulisiko hän vaikka tänään hakemaan minut töistä, voisi laittaa jotain hyvää ruokaa illalla. Yhtäkkiä maailma on taas järjestyksessä ja kaikki hyvin. Sanon sen hänelle ääneen ja vastaavasti minä teen jotain hänen hyväkseen ja ilokseen.

Olen ollut 34 vuotta naimisissa. Aloimme seurustella 16 vuotiaina ja jossain nuoruudessa oli vuoden ero jolloin meillä oli muita kumppaneita. Olimme tosin alle 20 v joten ei mistään vakavasta ollut kyse. Löysimme toisemme uudelleen . Menimme naimisiin 23 vuotiaina ja ensimmäinen lapsi syntyi 2 v myöhemmin.

Emme ole sen jälkeen eronneet. Riitoja on ollut, tietysti. Ihastuksiakin on molemmilla ollut matkan varrella. On täysin utopista ajatella että olisi jotain avioliittoa jossa vain tuijotetaan puolison silmiin koko ajan. Ihmiset kasvavat ja kehittyvät eri tahdissa. Liitossa on kyse siitä haluaako siinä olla.  Jokaisen riidan päälle ei kannata uhata erolla vaan mökötetään aikansa/kinataan, pyydetään anteeksi tai muuten vaan sovitaan ja jatketaan arkea. Mennään eteen päin.

Kun on lapsia tehty tähän liittoon niistä on myös huolehdittava ja kestettävä vähän epämukavuuttakin (väkivalta tms on eri asia) jotta lapset saavat hyvän lähtökohdan omalle elämälleen.

Kerta hairahduskin on hyvä antaa anteeksi! Tämä on joillekin iso kynnys mutta ihminen on erehtyväinen ja pieni hairahdus voi herättää huomioimaan kuinka hyvä oma liitto on ja siitä kannattaakin pitää kiini.

Oma liittoni on ollut tällainen iloineen ja suruineen. Tällaista elämä on. En vaihtaisi miestäni kehenkään. Mitä vanhemmaksi tulemme sitä enemmän ihailen hänen tyyliään ja tapojaan. Rakastan hänen ulkonäköään ihan yhtä paljon kuin nuorena. Kun näen hänet sydämeni hypähtää joka kerta. Hänestä on tullut vanha mies mutta niin minäkin olen vanhentunut siinä vieressä.

Eli siis kyllä: Olen onnellinen avioliitossani!

Eikös tätä juuri hiljan kysytty?

Vastaan kyllä, olen aidosti onnellinen edelleen pitkässä suhteessani ja niin tuntuu miehenikin olevan. Olemme olleet yhdessä 40 vuotta, joista naimisissa 35.

Rakkautta riittää ja kaikki on hyvin. Meillä ei riidellä koskaan. Eri mieltä voidaan kyllä olla, mutta riitelyä ei ole.

Minä olen miehelleni vaimo, rakastajatar, ystävä ja hänen lastensa äiti. Hän on minulle mies, rakastaja, ystävä ja lastemme isä.

Molemminpuolinen kunnioitus ja yhteen hiileen puhaltaminen pitää suhteen kunnossa.

En koskaan voisi olla suhteessa mieheen, joka haukkuisi, huorittelisi, kiroilisi tai kävisi käsiksi muutoin kuin hyväillen.

Me ollaan oltu yhdessä 30 v ja olemme todella onnellisia. Elämä ja parisuhde vain paranee vuosi vuodelta. Toki on ollut vaikeitakin aikoja, mutta olemme molemmat niitä ihmisiä, että helpolla ei luovuteta ja kun on samaan veneeseen lähdetty, siinä pysytään, ellei toinen tee jotain ihan päätöntä. Viimeiset 10 v on ollut lähes pelkkää auvoa ja onnea :).

Meillä suhde kestänyt 18 vuotta josta 15 vuotta naimisissa.

Ja edelleen ihan hulluina toisiimme ;)

Kaavaan kai kuuluisi sanoa, että on ollut alamäkiä ja ylämäkiä, mutta silloin valehtelisin. Onnellisia on oltu joka ikinen päivä. Mitään kriisiä ei ole ollut.

Ap tässä, kiitos vastauksista! Luen oikeasti suu auki teidän tarinoita, jopa yli 20-v yhdessä ja edelleen lempi leiskuu. 

Mä olen selvästi tehnyt väärän kumppanivalinnan. Viimeiset 7 vuotta ollut jos jonkinlaista riitaa ja vihanpitoa, alkaa olla aika tulehtunutta. 

Elämänsä suunnan voi muuttaa päätöksellä. Toista ihmistä ei oikein voi muuttaa, oman asenteensa tai osoitteensa voi muuttaa.. tsemppiä!

Minulle riittä se että elämä on onnellista vielä yli kahdenkymmenen vuoden jälkeenkin. Mitään tasaista onnellista yhteen hiileen puhaltamista parisuhde ei ole ollut jatkuvasti. Kahteenkymmeneen vuoteen mahtuu monenlaista kriisiä niin yksityisesti kuin parisuhteenkin osalta, erimielisyyttä, riitoja, sopimista ja rakkautta. Tärkeitä on mielestäni ollut kaikissa tilanteissa se että toisen arvostus ja kunnioittaminen on kaikissa tilanteissa säilynyt, toisella haluaa taata onnen säilymisen vaikka välillä on jopa mietitty sitä se voisi tarkoittaa eri suuntiin lähtemistä.

Kesällä 2017 meillä tulee täyteen 37 vuotta avioliitossa ja edelleen olemme onnellisia yhdessä, hyväksymme toisemme sellaisena kuin olemme, meillä on kaksi lasta ja elimme ruuhkavuotemme,lapsien harrastusten ja työn merkeissä, toki rakkauden huuma ei aina ole ollut läsnä, mutta yhteinen taival on!

Ei koskaan ole riidelty sinun ja minun kotitöistä vaan kumpikin on tehnyt oman työnsä kotona, nainen naisen työt ja mies miehen työt - omasta halusta ja nauttien tasapuolisesti, nyt kun ollaan kahdestaan nautitaan yhdessä olosta ja lapsenlapsista:)

Nuorille aviopareille ohje,oppikaa nauttimaan yhdessä olosta ilman sinun ja minun töitä, "ruuhkavuodet" pienten lasten kanssa menee niin nopeasti,lapset kasvavat niin nopeasti ja aika menee nopeasti- Aika on nyt niin ihanaa, kun ollaan jaksettu pakertaa yhdessä nuoruusiän. ...Nyt vain nautitaan ja odotellaan jo eläkeikää :)

Mun vanhemmat, sisko ja minä. Kaikki onnellisissa avioliitoissa. Mun on oikeastaan vaikea käsittää, että on niin paljon onnettomia liittoja.