Päättäväisyydestäni huolimatta tiedän sen tulevan: Lahjoitusstressi

Olen päättänyt, että tänä jouluna en anna hyväntekeväisyyteen yhtään mitään. Varsinkin nyt olisi syytä olla antamatta, koska mies on työtön ja sillä on karenssi, ja mun käteen jäävä palkka pieneni juuri. Että jospa noi omat lapset lahjoisi.

Mitä lähemmäksi joulua tullaan, sen enemmän mun takaraivossa on sellainen yksinäinen teinipoika, josta kukaan ei välitä. Poika ei enää ole söpö, eikä se toivo barbia. Mutta ehkä se ilahtuisi parista uudesta t-paidasta, dödöstä, lukemisesta ja suklaasta. Jostain ihan tavallisesta, pienestäkin.

Miten saan tuon teinin pois mielestä? Kertokaa, ettei kukaan kaipaa muuta kuin uusia pleikkapelejä ja eeässää.