Miksi joku masentuu sen takia ettei pääse töihin?

Helppoa sanoa, ettei kannata. Ei kannata masentua köyhyydestä, sairaudesta, lapsettomuudesta tai mistään muustakaan. Ei se auta. 

Joko kaikkia helpotti? Ai ei vai? Kumma juttu...

Vierailija kirjoitti:

Helppoa sanoa, ettei kannata. Ei kannata masentua köyhyydestä, sairaudesta, lapsettomuudesta tai mistään muustakaan. Ei se auta. 

Joko kaikkia helpotti? Ai ei vai? Kumma juttu...

Jotkut asiat on sellaisia mille ei yksinkertaisesti voi mitään. Emme voi suomen työllisyystilanteelle mitään. Suomessa on 600 000 työtöntä ja 10 000 avointa kokopäivätyöpaikkaa.

Ei sen takia kannata masentua kun sille emme voi mitään.

Kyllähän se masentaa, kun tulee jatkuvasti torjutuksi. Valitettavasti et tälläkään kertaa tullut valituksi jne. Kyllä se alkaa vaikuttaa, kun sen kuulee tarpeeksi monta kertaa. Sitten tietenkin ne taloudelliset huolet, millä saa kustannettua itselleen ja lapsilleen mielekkään elämän.

Etenkään nykyään kun työ enenevissä määrin tarkoittaa ilmaistyötä jonkun toisen pussiin, ilman mahdollisuuksia vakipaikkoihin tai uralla etenemisiin, olis helppo sanoa että älkää nyt sellaista kaipailko.

Mut ihan oikeaa, hyvää työtä, jonka mukana tulee kiva yhteisö ja taloudellinen varmuus siitä mistä edes vuokra maksetaan, saa kyllä haikailla...

Ehkä työttömyyden aiheuttamat sivuilmiöt masentaa.

Olen vain sellainen, että jos en tee mitään päivisin, masennun. Olen myös ihmisläheinen, joten yksinolo pitkään tuntuu raskaalta. Jos jää vain sisälle, tuntuu että seinät kaatuvat. Kun koko lähipiiri käy töissä ja koulussa, he ovat todella kiireisiä ja ei ole ketään jonka kanssa aikaa viettää. Työ voi olla mitä tahansa, surkeaa ja raskasta, mutta voin silti paremmin kuin että ei olisi mitään tekemistä. Isälläni oli sama homma, aina kun töitä riittä hän oli todella hyväntuulinen. Töiden loppuessa rupesi väkivaltaiseksi alkoholistiksi. Nyt eläkkeellä ollessaankin on vielä vapaaehtoistöissä, vaikka kroppa ei millään kestäisi.

Kyllä minulla ainakin on vahva sisäinen tunne siitä, että ihmisen on tehtävä muutakin kuin oltava toisten elättinä ja harhailtava päivästä toiseen muiden kustannuksella. Ruoka ei putoa lautaselle itsestään vaan joku sen on tehnyt tai maksanut. Onnelliseen elämään kuuluu myös velvollisuuksia. Onneksi minulla oli työttömyyden aikaan jo lapsia, jolloin saatoin hoitaa heitä kotona. Nyt olen onneksi taas työelämässä ja voin olla tyytyväinen siitä, että osallistun panoksellani yhteisiin asioihin. 

Itseäni ainakin masentaa mm. se että ei ole työyhteisöä. Ei ole ketään kenen kanssa jutella päivittäin elämän pienistä jutuista, lasten saavutuksista, puolison älynväläyksistä, maailman tapahtumista tai vaikka julkkisjuoruista.

Toisekseen olen aina tykännyt töistä. En ole edes tehnyt mitään kummempia hommia, lähinnä asiakaspalvelua. Tykkään ihmisistä ja kiva tuntea onnistumista, kun on vaikka ratkaissut jonkun asiakkaan ongelman.

Minua myös masentaa kovasti, että en elä itse ansaitsemillani rahoilla. Sekä se että perheemme joutuu laskemaan elintasoa minun työttömyyteen vuoksi. Pahimmillaan joudumme etsimään edullisemman kodin ja lasten kodin myyminen tuntuu ihan hirveältä ajatukselta.

Jos vaikka opiskelet tutkintoa yliopistossa kuusi vuotta ja sitten päädyt vuosikausiksi työttömäksi yksin kotiin niin eiköhän siinä masennu.

Koska sitten olen erilainen kuin kaikki muut lähipiirissäni. Muut heräävät aikaisin ja kiirehtivät askareissaan, minä käytän koko päivän siihen että käyn ehkä lenkillä ja kaupassa. Viikonloppuisin ihmiset ovat hyvällä tuulella voidessaan rentoutua ansaittuna vapaapäivänä, minä olen ahdistunut koska en taaskaan ollut hyödyksi. Kaikki kyselevät, kuinka paljon hakemuksia olen jo lähettänyt, mistä päin olen hakenut ja niin edelleen. Minä olen porukassa aina se, jolta ei hienotunteisesti kysellä osallistunko yhteislahjoihin tai menoihin, koska kaikki tietävät ettei ole rahaa. 

Miksi ihmiset hankkivat ystäviä, miksi ihmiset hankkivat perheen, miksi ihmiset harrastavat, miksi ihmiset kuuntelevat musiikkia, miksi ihmiset ovat uteliaita. Tietyt asiat ovat osa ihmisyyttä ja työ kuuluu niihin jossain muodossa. Sitä ei välttämättä tunnista työksi mutta ihmisillä on taipumusta ottaa kontolleen jotain, harrastus tai jokin tärkeä asia vähintään, tai jotain mitä on "pakko" tehdä, ja tuntea tyhjyyttä jos sitä ei ole. Joillekin se työ on kodin täyttäminen roinalla, jäänne keräily-yhteiskunnasta. Toisille se on omista lapsista huolehtiminen. Jatkuva siivoaminen, ruuanlaitto, perunoiden kasvatus takapihalla.

Sitä me ihmiset vain teemme, sellaisia me olemme. Emme pääse enää takaisin aikaan jolloin työ tarkoitti sitä että jossain vaiheessa vääntäytyy ulos ovesta keräämään pähkinöitä ja juuria tai kalastamaan. Se ei  tarkoita ettei modernia ihmistä voi ahdistaa jos tuo ovesta ulos lähteminen, tukeva, lohdullinen tunne että täytyy ja on pakko tehdä jotain, on poissa. Sitä tuntee olonsa vähemmän ihmiseksi. Sitä sitten paikkaa esimerkiksi vauva foorumille kirjoittelemalla eikä aikaakaan kun jo tuntuu että jokaiseen ketjuun on "pakko" vastata, koska kaipaa sitä että on pakko tehdä jotain. Työn olemassaolo edistää terveyttä ja toimintakykyä, niin nurinkurista kuin se ehkä onkin. Täytyy hamsterillekin olla juoksupyörä.

Minua masentaa sen mielikuvan romahtaminen, että kuvittelin opiskeluaikoina olevani keski-ikäisenä normaali työssäkäyvä ihminen. Että minulle tulisi palkkaa, kesäloma ja pikkujoulut. Että olisin tarpeellinen taitojeni vuoksi ja että minulla olisi työkavereita.

Koen syyllisyyttä, kun muut ajattelevat minun loisivan täällä yhteiskunnan piikkiin. En vaan voi heittäytyä oleskelemaan hyvällä omallatunnolla, kun tuntuu että joka hetki arvoni työntekijänä hiipuu.

Masentaa sekin, kun laatii hakemuksen, johon on tutkinut yrityksen taustat ja uhrannut sen 3 tuntia, ei sieltä kuulukaan mitään. Joskus viikkojen päästä tulee vastaus miten et tullut valituksi = olet paska.

Jos työn määrä on vähentynyt suhteessa tekijöiden määrään, miksei työpäiviä lyhennetä ja jaeta useampien kesken? Näin useampi olisi onnekas, eikä pitkä päivä rasita ketään liikaa. Jäisi enemmän vapaa-aikaa kaikille. Työnantajakuluissa voisi sen toki huomioida.

Työttömälle kerrotaan joka tuutista miten turha ja saamaton se on alkaen foorumeiden keskustelupalstoista ja loppuen eliitin ylimpiin edustajiin kuten kansanedustajiin ja isojen firmojen toimitusjohtajiin.

Tähän päälle vielä työttömyysturvaprosessiin sisään leivottu institutionaalinen nöyryyttäminen.

Kiusaaminen on nyt Suomessa muodikas aihe, mutta työttömistä on 100% luvallista sanoa, että tappakaa ittenne loiset..

Tämä saattaa vähän joskus masentaa.

En minä työtä kaipaa. Kaipaan PALKKAA eli rahaa.

Vierailija kirjoitti:

Työ kun ei ole tänä päivänä enää mikään itseisarvo. Suomi oli joskus 80 luvulla vielä teollisuusyhteiskunta, jolloin kaikille löytyi työpaikka helposti. Tänä päivänä moni elää vieläkin tuota aikaa ja luulee työpaikan olevan itseisarvo. Ei nyt työnteolla kannata minäkuvaansa rakentaa. Kaikille ei enää yksinkertaisesti löydy työtä yhteiskunnasta. Teollisuus on siirretty halpatyömaihin.

Kuule kun se on vaan kivampi saada se raha tilille palkkana kuin työttömyyskorvauksena. Ja sitten ei ole TE-keskuksen armoillakaan eikä  tarvitse ilmoittaa viranomaisille jos poistuu maasta lomalle. Siksi.

Vierailija kirjoitti:

Itseäni ainakin masentaa mm. se että ei ole työyhteisöä. Ei ole ketään kenen kanssa jutella päivittäin elämän pienistä jutuista, lasten saavutuksista, puolison älynväläyksistä, maailman tapahtumista tai vaikka julkkisjuoruista.

Toisekseen olen aina tykännyt töistä. En ole edes tehnyt mitään kummempia hommia, lähinnä asiakaspalvelua. Tykkään ihmisistä ja kiva tuntea onnistumista, kun on vaikka ratkaissut jonkun asiakkaan ongelman.

Minua myös masentaa kovasti, että en elä itse ansaitsemillani rahoilla. Sekä se että perheemme joutuu laskemaan elintasoa minun työttömyyteen vuoksi. Pahimmillaan joudumme etsimään edullisemman kodin ja lasten kodin myyminen tuntuu ihan hirveältä ajatukselta.

Jos heittäytyisin elämäntapatyöttömäksi, niin voisin ehkä vähän helpottaa ahdistusta. Tehdä enemmän vapaaehtoistyötä ja rakentaa yhteisön jotain muuta kautta kuin töissä.

Nyt etsin enemmän tai vähemmän aktiivisesti töitä, ja siihen kuluu aika paljon aikaa ja energiaa.

- ei rutiineja

- ei tekemistä

- ei sosiaalisia kontakteja

- ei onnistumisen elämyksiä tai tarpeellisuuden tunnetta

- pieni toimeentulo

- jatkuva torjutuksi tuleminen

Vierailija kirjoitti:

Minua masentaa sen mielikuvan romahtaminen, että kuvittelin opiskeluaikoina olevani keski-ikäisenä normaali työssäkäyvä ihminen. Että minulle tulisi palkkaa, kesäloma ja pikkujoulut. Että olisin tarpeellinen taitojeni vuoksi ja että minulla olisi työkavereita.

Koen syyllisyyttä, kun muut ajattelevat minun loisivan täällä yhteiskunnan piikkiin. En vaan voi heittäytyä oleskelemaan hyvällä omallatunnolla, kun tuntuu että joka hetki arvoni työntekijänä hiipuu.

Masentaa sekin, kun laatii hakemuksen, johon on tutkinut yrityksen taustat ja uhrannut sen 3 tuntia, ei sieltä kuulukaan mitään. Joskus viikkojen päästä tulee vastaus miten et tullut valituksi = olet paska.

Jos työn määrä on vähentynyt suhteessa tekijöiden määrään, miksei työpäiviä lyhennetä ja jaeta useampien kesken? Näin useampi olisi onnekas, eikä pitkä päivä rasita ketään liikaa. Jäisi enemmän vapaa-aikaa kaikille. Työnantajakuluissa voisi sen toki huomioida.

Joo, mielenterveyskuluihin menee hirveästi rahaa sen takia että ihmiset ovat kovilla. Toiset meistä oireilevat koska on liikaa töitä tai ei ole aikaa liikkua, nukkua, huolehtia parisuhteesta tai lapsista. Samaan aikaan toisilla on ihan yhtä paha olla koska ei päästetä tekemään mitään. Tilanne tuskin kohenee automaation lisääntyessä ja maailman ollessa jo valmiiksikin täynnä krääsää kuin korkeintaan väliaikaisesti, joten jossain vaiheessa yhteiskunnan on pakko muuttua.

Hyvä keskustelu. Itseäni masentaa sekin, että tuntuu että opiskeli turhaan. Olen jo kerran uudelleenkouluttautunutkin. Ihmiset kyselevät jatkuvasti aionko opiskella jotain. En usko siitä olevan enää hyötyä ja suoraan sanoen siihen ei ole enää motivaatiota. Panostin paljon tuohon uudelleenkouluttautumiseen ja sekin oli turhaa.

Miehet masentuu koska ei saa työttömänä naista. Naiset masentuu koska ei löydy loisittavaa lompakkoa.