Voiko kaverille sanoa että hänen lapsensa ovat normaaleja (eikä "erityisiä")?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni on tosi herkkä ja ottaa lastensa pahat mielet (itkut ja raivot) jotenkin kauhean vakavasti ja stressaantuu niistä. En mä sitten tiedä olenko jotenkin tunteeton hirviö hänen mielestään, kun stressaan paljon vähemmän lastemme peruskiukuista, niitä tulee ja menee. (Huomioidaan kyllä tunteet mutta ei joka ikisestä tunteesta tehdä isoa juttua.)

Ap

Jos hän on tuollainen luonteeltaan, niin sitä ei todellakaan muuteta millään järkipuheella. Ikävä kyllä. Siis vaikka eihän se ole itsellekään kiva katsoa, kun toinen stressaa ja suree jotain asiaa, jota ei itse surisi. Ja hän varmasti voi kokea jopa huonommuutta, jos joku tulisi kertomaan, että ei tuossa ole mitään murehtimista. Se murehtiminen kun nyt on täyttä totta hänelle.

Mut ajatelkaapa niitä lapsia. Ei ole mikään vähäpätöinen asia saada kasvaa uskossa et itsessään on jotain pielessä verrattuna muihin. Niitä jälkiä jouuu sit korjaamaan luultavasti koko ikänsä.

Miksi erityislapsesta pitäisi ajatella että hänessä on pielessä jotakin?

Tässä onkin kyse siitä, miten kehittyvään identiteettiin vaikuttaa se että saa jatkuvasti kuulla että itsellä on joku häiriö mitä ei oikeasti ole. Eli ihan tavallinen reagointi patologisoidaan. Tätä on minun mielestä aika paljon nykyisin, kun aiemmin oli enemmänkin olemassaolevien ongelmien vähättelyä. Ihan tavalliset lapset on välillä vaikeita, raivoissaan, riehuvat ja huutavat. Tämä pitäisi vanhempien osata hyväksyä.

Yhtä tavallista on että lapsella on jotakin erityispiirteitä, joiden takia hän tarvitsee esim. erilaista ohjausta kuin joku toinen.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ystäväni on tosi herkkä ja ottaa lastensa pahat mielet (itkut ja raivot) jotenkin kauhean vakavasti ja stressaantuu niistä. En mä sitten tiedä olenko jotenkin tunteeton hirviö hänen mielestään, kun stressaan paljon vähemmän lastemme peruskiukuista, niitä tulee ja menee. (Huomioidaan kyllä tunteet mutta ei joka ikisestä tunteesta tehdä isoa juttua.)

Ap

Jos hän on tuollainen luonteeltaan, niin sitä ei todellakaan muuteta millään järkipuheella. Ikävä kyllä. Siis vaikka eihän se ole itsellekään kiva katsoa, kun toinen stressaa ja suree jotain asiaa, jota ei itse surisi. Ja hän varmasti voi kokea jopa huonommuutta, jos joku tulisi kertomaan, että ei tuossa ole mitään murehtimista. Se murehtiminen kun nyt on täyttä totta hänelle.

Mut ajatelkaapa niitä lapsia. Ei ole mikään vähäpätöinen asia saada kasvaa uskossa et itsessään on jotain pielessä verrattuna muihin. Niitä jälkiä jouuu sit korjaamaan luultavasti koko ikänsä.

No mutta jos oletetaan, että lapset on vielä normaaleja ja vanhemmat vain helpommin rasittuvaa tyyppiä, silloin vanhempien pitäisi mennä käsittelemään ongelmiaan, tyyliin terapiaan. Se, että joku ystävä on huomannut asian ja kommentoi sitä, ei ole perheelle mikään apu. Sitä kommenttini tarkoitti.