Mitä olette tehneet heti eron jälkeen?

Lähdin kavereiden kanssa jonnekin. Poltin tupakkaa (paljon). Enää en polta ollenkaan muuten. Muistaakseni liikuin paljon, olin niin rauhaton. Myös join hetken aikaa melkoisen paljon. Sitä en suosittele kylläkään.

Harrastan juoksua. Erittäin raskaiden ylämäkivetojen jälkeen oli aina hyvä olo eronkin keskellä. Ja laastarisuhde, mutta älä kuseta miestä.

Mullakin on takana tuore ero, viikko ja yks päivä. Mä en itke, ei itketä yhtään. Mikä on varmasti huono asia, koska sisälläni on vaan iso möykky ja olo on todella masentunut ja ahdistunut. Olen syönyt paljon suruuni, mikä tekee olostani entistäkin huonomman. Olen juonut rankasti viikonloppuna. Poltan tupakkaa paljon. Töissä olen poissaoleva ja kiukkuinen. En jaksa tehdä kotitöitä, lavuaari on täynnä likaisia astioita, ruokapöytä kuin pommin jäljiltä, pyykkikori pursuaa likaisia vaatteita ja puhtaat lojuvat telineellä enkä jaksa tehdä niille mitään. Lapset tulevat luokseni perjantaina, joten olis ihan toivottavaa että saisin pääni kuntoon edes osittain sitä ennen. Mulla ei ole kavereita, ainakaan niin läheisiä, joita haluaisin tavata. Varmasti räjähtäisin, jos joku änkeäisi lohduttamaan. Mua ei huvita mikään, ei kiinnosta katsella tv:tä, ei lukea, ei mennä lenkille eikä tehdä mitään muutakaan mitä täällä on ehdotettu. Olen vaan niin uskomattoman pettynyt kaikkeen.

Mitä kysyjälle kuuluu nyt?

Kävin suihkussa

Itkin, surin, luin ero- ja parisuhdeartikkeleita netistä, analysoin, keskityin selviämään arjesta, etsin asuntoa. Itsetuhoisia ajatuksia oli alkuun, mutta ne on hellittäneet.

Ero alkoi tammikuussa ja virallinen, lainvoimainen tapahtui elokuussa. Kaksi muuttoa asian vuoksi. Tämä vuosi käytännössä eroasioiden parissa, vieläkin on asiaan liittyvää hoidettavaa. En ole "päässyt yli", enkä ole voinut tätä eroa antaa exälle anteeksi, mutta itkeminen ja sureminen on jo vähentynyt.

Suhtaudun toiveikkaasti tulevaisuuteen, mutta en etsi kumppania. Aion opetella elämään yksin ja tehdä siitä niin mukavaa kuin mahdollista.

Asuin jo uuden kanssa. Asun vieläkin, 21v takana 😙.

Kävin töissä, hoidin kodin koiran kissat ja lapset.

Helpotus oli valtava ja kauhea paine hellitti. Oli toki uudelleen järjesteltävää, mutta nautin sitä että nyt meillä oli koti johon oli hyvä tulla. Aikaisemmin oli kuin ihan fyysinen käsi olisi työntänyt poispäin ja ahdistus alkoi kuristaa kun työstä tullessa kotitalo alkoi näkyä.

Meillä kyllä elämä parani huomattavasti. Uutta tyyppiä ei tilalle tullut eikä tule. 

Ja kerrottakoon, että meillä ei ollut väkivaltaa eikä viinaa. 

Kutsuin kavereita kylään ja joimme kakkukahvit juhlan kunniaksi, sitten lähdimme katselemaan minulle uusia huonekaluja. Tungin kaikki vanhat koirien järsimät kamat miehen mukaan ja ostin uudet :).

Ostin maastopyörän ja liikuin kesällä ihan Hulluna!! Kävin ulkona syömässä ja yritin autoa uusista hetkistä. Kokeilin kimppakivaa ja tein muutenkin juttuja mitä en normaalisti olisi tehnyt. Ja kyllä. Kesä oli MIELETÖN ja sain itsetunnon terveelle tasolle. Nyt on taas hyvä olla. Ex se nykyään ruikuttaa perään kun näkee että miten olen nauttinut elämästä. Harmi vaan kun sen nykyinen ei tiedä itään sen yhteydenotto jutuista..

Vierailija kirjoitti:

Ostin maastopyörän ja liikuin kesällä ihan Hulluna!! Kävin ulkona syömässä ja yritin autoa uusista hetkistä. Kokeilin kimppakivaa ja tein muutenkin juttuja mitä en normaalisti olisi tehnyt. Ja kyllä. Kesä oli MIELETÖN ja sain itsetunnon terveelle tasolle. Nyt on taas hyvä olla. Ex se nykyään ruikuttaa perään kun näkee että miten olen nauttinut elämästä. Harmi vaan kun sen nykyinen ei tiedä itään sen yhteydenotto jutuista..

Miten autoa yritetään?

Up

Deittaillut ja juhlinut urakalla.

Tuhlasin rahaa kuin viimeistä päivää ja shoppailin. Ei auttanut.

Itselläni ainakin se pahan ja hyvän olon välillä aaltoilu oli pahinta. Sitä saattoi kokea, että eihän tässä mitään ja elämä jatkuu, mutta jo hetken päästä oli kauhea suru puserossa.

Jossain vaiheessa huomasin, että pahaa oloa ei enää tulekkaan niin voimakkaasti ja lopulta ei ollenkaan. Kamala kliseehän tämä on, mutta aika parantaa... Minä myös aloin rukoilemaan varmaan kymmenen vuoden tauon jälkeen ja löysin apua siitä, että koin että joku kuulee minua ja on kanssani.

Up

Vierailija kirjoitti:

Lenkki ystävän kanssa ja tulevan etelänreissun suunnittelua.

Gambiaan!

Päätin erota puolisostani.

Olemme niin erilaisia ja tätä asiaa on puitu yhdessä jo jonkin aikaa. Mies on komea, luotettava, viriili ja siisti. Päällisin puolin olemme varmasti monen mielestä hyvinkin unelma pari. Olimme molemmat toista kertaa naimisissa ja molempien lapset ovat jo aikuisia. Asuimme kahdella eri paikkakunnalla.  

Syitä eroon oli toisen hankaluus ymmärtää juttujani ja elämän ilojani. Oli paljon  väärinkäsityksiä; muistamattomuutta sovituista asioista. Iso puute meillä oli toisen hymyttömyys, kovuus elämän sattumuksille, töykeys ja törppöys ja rauhattomuus kuunnella koko tarinaa ja olla kiinnostunut siitä mitä puhun tai mitä muut puhuu. Mietin joskus neurologista selitystä näille puolille, niin outoja ja kiusallisia ne joskus olivat.  

 

Kiitos, kannustus ja kehumineh oli aina jotenkin ansaittava, ja tämä on jättänyt ikävän olon. Oma pirteyteni ja iloisuus melkein jäi toisen ikävien kommentien alle. Sitkeästi pidin siitä kuitenkin kiinni. Usein tunsin olevani jotenkin liikaa: liian iloinen, liian kokeva, liian unelmoiva, liian huoleton. Olin varmasti raskas ihminen ihmiselle joka näki asiat niin eri valossa ja niin järkevästi usein pahimpaan varautuen ja huonoimpaan lopputulokseen varautuen. Sen takia varmaan piti säästää vähän kaikessa, ehkä myös ilossa.  

Yhtenä puolena oli myös nuukuus elämälle ja hankinnoille. Tuli usein paha mieli kun innoissani selitin jostain asiasta ja toinen totesi jotain negatiivista tai ankeuttavaa siihen. 

Se mitä nyt suren on pettymys itseeni etten onnistunut tälläkään kerralla ja ylsinäisyys  ja toisaalta se etten tehnyt tätä aiemmin. Olen tottunut olemaan yksinäni mutta nyt näen vain onnellisia pareja ja kokonaisia perheitä ympärilläni. 



Haluan päästä itse pian tolpilleni ja siihen kaipaan nyt apua. 

Takorauta kirjoitti:

Itkin ja nukuin ja surin. Koska jossain vaiheessahan se täytyy tehdä. Parempi heti, niin hetki hetkeltä helpottaa. Kyllä se on niin, että pettymys on käsiteltävä itsensä kanssa ja suru on surtava. 

 

Samoin tein minä. 

Lutkin