Te jotka huudatte ja haukutte puolisoitanne

Ikävä kyllä useinkin tuntuu siltä että se unohtuu varsin nopeasti. Toivoisin että puoliso muistaisi vähän pidempään ne asiat joita en voi sietää.

Nii, ihmisiä ne on ne puolisotkin. Joskus vaan kansi lähtee kattilan päältä. Eikö se ole hyvä että pyytää anteeksi? Se vaatii jo paljon luottamusta, asettaa itsensä haavoittuvaksi.

Väiti kirjoitti:

Nii, ihmisiä ne on ne puolisotkin. Joskus vaan kansi lähtee kattilan päältä. Eikö se ole hyvä että pyytää anteeksi? Se vaatii jo paljon luottamusta, asettaa itsensä haavoittuvaksi.

Onhan se hyvä että pyytää anteeksi. Itseäni vaan mietityttää kun tuntuu ettei minussa ole mitään hyvää ja lisäksi puoliso ei ota huomioon masennustani vaikka se tietysti vaikuttaa elämään.

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Nii, ihmisiä ne on ne puolisotkin. Joskus vaan kansi lähtee kattilan päältä. Eikö se ole hyvä että pyytää anteeksi? Se vaatii jo paljon luottamusta, asettaa itsensä haavoittuvaksi.

Onhan se hyvä että pyytää anteeksi. Itseäni vaan mietityttää kun tuntuu ettei minussa ole mitään hyvää ja lisäksi puoliso ei ota huomioon masennustani vaikka se tietysti vaikuttaa elämään.

Minusta kyllä tuntuu että sinun kannattaisi puhua asiasta oman puolisosi kanssa ja kysyä häneltä ymmärtääkö hän miltä huutaminen sinusta tuntuu.

Parisuhteet on yllättävän erilaisia ja niissä riidellään eritavoin. Toisissa suhteissa tapa riidellä on huutamista ja se unohtuu nopeasti, mutta tietyllä tavalla purkaa tilannetta.

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Nii, ihmisiä ne on ne puolisotkin. Joskus vaan kansi lähtee kattilan päältä. Eikö se ole hyvä että pyytää anteeksi? Se vaatii jo paljon luottamusta, asettaa itsensä haavoittuvaksi.

Onhan se hyvä että pyytää anteeksi. Itseäni vaan mietityttää kun tuntuu ettei minussa ole mitään hyvää ja lisäksi puoliso ei ota huomioon masennustani vaikka se tietysti vaikuttaa elämään.

Tiedän tunteen. Ja itsekin sorrun siihen, että rupean tappelemaan vaikka tiedän, että toinen kiukuttelee väsymyksestä tai turhautumistaan. Se on vaan jotenkin ihmiselle ominaista. Harvassa on ne, jotka pystyy nouseen tälläsen yläpuolelle. Älä ota niin kovin vakavasti niitä toisen sanomisia, se on vika siinä räkyttäjässä, ei sinussa. Et voi elää elämääsi koittaen miellyttää toista, ettei sille tulisi mitään haukuttavaa.

Itse en myös ymmärrä töissä työkavereita, jotka haukkuvat miehiään jatkuvasti. Miksi he ovat tällaisten miesten kanssa, jos pitää haukkua koko ajan. Noloa minusta. Minulle mieheni on paras ystäväni eikä tulisi mieleenkään haukkua häntä työkavereilleni.

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

Vierailija kirjoitti:

Itse en myös ymmärrä töissä työkavereita, jotka haukkuvat miehiään jatkuvasti. Miksi he ovat tällaisten miesten kanssa, jos pitää haukkua koko ajan. Noloa minusta. Minulle mieheni on paras ystäväni eikä tulisi mieleenkään haukkua häntä työkavereilleni.

Nii ja siinä on sekin että mitä enemmän valittaa, sitä enemmän laittaa aina itselleen vettä myllyyn..

Minä olen täysin väsynyt miehen huutamiseen ja raivoamiseen. Elämäni on pelkkää seuraavan raivokohtauksen odottamista. Niitä tulee noin parin viikon välein. Saan osakseni solvauksia ja kiroilua. Miehen perhe on samanlainen. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai odottamaton käänne laukaisee raivon ja haistattelun koko perheen välillä. Sanovat vain että "no elämä on kovaa, ei täällä pärjää muuten". Minä olen kummasti pärjännyt tähän asti. Mutta nyt olen tosissani väsynyt tähän, niin väsynyt. Elämässäni ei ole enää iloa eikä naurua.

Vierailija kirjoitti:

Itse en myös ymmärrä töissä työkavereita, jotka haukkuvat miehiään jatkuvasti. Miksi he ovat tällaisten miesten kanssa, jos pitää haukkua koko ajan. Noloa minusta. Minulle mieheni on paras ystäväni eikä tulisi mieleenkään haukkua häntä työkavereilleni.

Samaa joskus ihmetellyt. Tyhmähän tuollainen valittaja on, kun on valinnut niin sopimattoman kumppanin että sitä pitää jatkuvasti haukkua.

Tuo haukkuminen näyttää olevan nimenomaan naisten ominaisuus. Olen ollut paljon miesvaltaisissa työyhteisöissä ja huomannut, että miehet eivät paljon puhu puolisoistaan. Jos jotain sanottavaa on, se on yleensä positiivista tai sitten joku oikeasti moka esim. auton kolaroiminen.

No luulikohan mun äiti, että se huutaminen unohtuu ja sitten on taas mukavaa tehdä mitään sen vittupään mieliksi? Kyllä se luuli, koska musta piti kasvaa samanlainen. Ja äiti onnistui.

Kuvittelen, että mieheni on minun jatkeeni ja kun siis mulle saa huutaa, siis minä itse. Enhän minä ole mikään arvokas ihminen, ei kai äiti muuten ois huutanut mulle.

Sillä että saan huutaa itseni jatkeelle oikeutan sen huutamisen miehelle. Jos oppisin vielä, että mieheni on oma persoonansa, eikä jatkeeni, niin toivon, että lopettaisin huutamisen ja alkaisin miettiä sitä, voinko ja onko minulla oikeutta huutaa hänelle rumasti.

Olen kyllä vähentänyt huutamista vuosien varrella jo siksikin, että mieheni on niin kiltti, ja on sanonut kauniisti, että kärsii käytöksestäni.

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

Vierailija kirjoitti:

Minä olen täysin väsynyt miehen huutamiseen ja raivoamiseen. Elämäni on pelkkää seuraavan raivokohtauksen odottamista. Niitä tulee noin parin viikon välein. Saan osakseni solvauksia ja kiroilua. Miehen perhe on samanlainen. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai odottamaton käänne laukaisee raivon ja haistattelun koko perheen välillä. Sanovat vain että "no elämä on kovaa, ei täällä pärjää muuten". Minä olen kummasti pärjännyt tähän asti. Mutta nyt olen tosissani väsynyt tähän, niin väsynyt. Elämässäni ei ole enää iloa eikä naurua.

Siis ei kai ne teidän kotona käy rähjäämässä, se miehen perhe? On kyllä kummaa.. Et sinäkään voi elää räjähdystä odotellen. Ja se kannattaa tehdä selväksi. Kävele pois tuollaisista tilanteista, äläkä jää taistelutantereelle.

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

No musta kuulostaa että olette täysin eriarvoiset. Ymmärrän ja tajuan kuinka suuri homma on lapsiperheessä jossa käydään töissä. Itse olen ollut äitiyslomilla ja hoitanut kotihommat mutta kuitenkin mieheni tekee ne asiat, jotka minulta jäävät hoitamatta. Ja nyt kun jää lasten kanssa, koittaa hoitaa niin paljon asioita kuin, noh, mies nyt vaan osaa ja pystyy (sori miehet).

Eih, musta vaan kuulostaa että teillä on pahempiakin ongelmia kuin noi kotihommat. Nalkutatko miehelle kuin pikkulapselle? Kuulostaa aika erikoiselta että jättää ruokia pöydälle eikä laita niitä edes pois kun sinä olet tulossa kotiin ja tietää varmasti että valitat asiasta....

Kivikissaäiti kirjoitti:

No luulikohan mun äiti, että se huutaminen unohtuu ja sitten on taas mukavaa tehdä mitään sen vittupään mieliksi? Kyllä se luuli, koska musta piti kasvaa samanlainen. Ja äiti onnistui.

Kuvittelen, että mieheni on minun jatkeeni ja kun siis mulle saa huutaa, siis minä itse. Enhän minä ole mikään arvokas ihminen, ei kai äiti muuten ois huutanut mulle.

Sillä että saan huutaa itseni jatkeelle oikeutan sen huutamisen miehelle. Jos oppisin vielä, että mieheni on oma persoonansa, eikä jatkeeni, niin toivon, että lopettaisin huutamisen ja alkaisin miettiä sitä, voinko ja onko minulla oikeutta huutaa hänelle rumasti.

Olen kyllä vähentänyt huutamista vuosien varrella jo siksikin, että mieheni on niin kiltti, ja on sanonut kauniisti, että kärsii käytöksestäni.

Jokainen on vastuussa omasta käytöksestään. Aika harvalla on täydelliset vanhemmat mutta onneksi omaa käytöstään voi muuttaa ja ottaa vastuun. En minä jaksa enää syytellä porukoitani, vaan teen tietoisesti asiat ihan eri tavalla.

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen täysin väsynyt miehen huutamiseen ja raivoamiseen. Elämäni on pelkkää seuraavan raivokohtauksen odottamista. Niitä tulee noin parin viikon välein. Saan osakseni solvauksia ja kiroilua. Miehen perhe on samanlainen. Mikä tahansa vastoinkäyminen tai odottamaton käänne laukaisee raivon ja haistattelun koko perheen välillä. Sanovat vain että "no elämä on kovaa, ei täällä pärjää muuten". Minä olen kummasti pärjännyt tähän asti. Mutta nyt olen tosissani väsynyt tähän, niin väsynyt. Elämässäni ei ole enää iloa eikä naurua.

Siis ei kai ne teidän kotona käy rähjäämässä, se miehen perhe? On kyllä kummaa.. Et sinäkään voi elää räjähdystä odotellen. Ja se kannattaa tehdä selväksi. Kävele pois tuollaisista tilanteista, äläkä jää taistelutantereelle.

Asutaan samassa kaupunginosassa niin ollaan tekemisissä aika paljon. Nyt on selvästi tullut yliannostus noista tyypeistä. Ei enää auta vaikka huutoa ei olekaan joka päivä, ilmapiiri on silti ahdistava kun vähintään pitää naljailla ja piikitellä. Minun perheeni asuu kaukana, olemme kuin toisesta maailmasta. Kaikki sisarusteni ja minun entiset tai nykyiset puolisot ovat aina kehuneet meidän kotimme lämmintä ja hyväksyvää, rentoa ilmapiiriä, ja että siellä on hyvä olla. Jos ongelmia on tullut, on ehkä vain sadateltu yleismaailmallisesti "voi vittu" ja sen jälkeen asia on korjattu. Mutta täällä koko maailma romahtaa ja huudetaan kaikki mitä sylki suuhun tuo, kaikki on aina jonkun toisen syytä ja kaikki ihmiset paljastuu kerta toisensa jälkeen "stnan tyhmiksi" jotka voivat haistaa sitö itseään. Tuo ei ole tunteiden näyttämistä vaan perheväkivaltaa.

Vierailija kirjoitti:

Väiti kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Myönnän että räyhään aika usein.

Meillä on menee ikävässä oravanpyörässä tää homma. Kauniisti pyytämisellä ja puhumisella ei ole mitään vaikututa. Olen töiden jälkeen rättiväsynyt yksin hoitamaan tätä taloa, siinä missä mies ei saa vietyä edes likaisia vaatteitaan pyykkikoriin, vaan keräilen ne joka helkkarin päivä pitkin lattioita.

Mies vittuilee sillä että ihan tarkoituksella sotkee eikä vahingossakaan siivoa omia jälkiään, ja minä sitten pottuilen huutamalla. Eli ollaan molemmat aivan paskoja toisillemme. Tilanne alkaa vaan olemaan siinä pisteessä että minä en kohta enää jaksa tehdä tätä kaikkea yksin, minun on helpompi pyörittää arkea ilman tuota ylimääräistä hommaa. Omasta mielestä en paljon pyydä, jos pyydän miestä vain siivoamaan omat jälkensä niin minä hoidan muun kodinhoidon kotona.

Ja ei, en ole lompakkoloinen, ansaitsen enemmän kun mieheni, vaikka sillä nyt mitään väliä olis.

Sä taidat kiteyttää kaikki teidän ongelmat nyt niihin sukkiin? Ihan kuin se, että äijä keräisi sukkansa, ratkaisis teidän ongelmat? Se on kuule ihan niin yksinkertaista että jätä tekemättä. Anna olla. Jos et pysty, niin ongelma on sun. Mitä vähemmän minä olen nalkuttanut siivoamisesta, sitä enemmän mies tekee.

No noi likaset vaatteet ympäri taloa oli vaan yksi esimerkki. lista on pitkä mitä täällä possuillaan. Miehellä esim oli tossa viikonloppuna vapaata, muksut oli mummolassa. Minä viikonlopun töissä, ja kun tulen kotiin niin talo on kuin pommin jäljiltä, edes jääkaapista otettuja ruokia ei oltu nostettu takaisin jääkaappiin.. tuolla pöydällä lämpimässä oli juustot, voit ja edellisenä päivänä tehty lohikeitto.. mua ihan oikeastikkin huvittaa joka päivä tehdä ruokaa sen takia ettei mies jaksa edes nostaa ruokia takaisin jääkaappiin... no, ainakin koira kiittää.

Ja kun on pieniä lapsia , niin ei sitä vaan voi "jättää tekemättä". En tiedä mitä ihmettä tässä vuosien aika on tapahtunut? (tätä olen monta kertaa pohtinut) miten niin jämerästä ja touhukkaasta miehestä tuli ihminen, joka ei kotona tee mitään? Syytä on ihan varmasti meissä molemmissa että ollaan tässä pisteessä. Sen ainakin tiedän että käännekohta tapahtui silloin kun olin äippälomalla ja todella hoidin kotona kaiken, niinkuin kotona olevan kuuluukin, ja kun palasin takaisin töihin, kaikki jäi silti minun harteilleni, ei puhettakaan enää siitä että ennen tehtiin yhdessä tuumin kotihommat. Vaikket sitä uskokkaan, niin on aika posti hoitaa kotona kaikki, hoitaa kaikki juoksevat asiat, lapsiin liittyvät asiat ja käydä vielä vuorotöissä. Minustakin olis joskus hauskaa että olis aikaa viettää enemmän aikaa lasten kanssa. Valitanko mielestäsi turhaan?

Ei ongelma ole ne kotityöt vaan se, että ette sovi toisillenne.

Väiti kirjoitti:

Kivikissaäiti kirjoitti:

No luulikohan mun äiti, että se huutaminen unohtuu ja sitten on taas mukavaa tehdä mitään sen vittupään mieliksi? Kyllä se luuli, koska musta piti kasvaa samanlainen. Ja äiti onnistui.

Kuvittelen, että mieheni on minun jatkeeni ja kun siis mulle saa huutaa, siis minä itse. Enhän minä ole mikään arvokas ihminen, ei kai äiti muuten ois huutanut mulle.

Sillä että saan huutaa itseni jatkeelle oikeutan sen huutamisen miehelle. Jos oppisin vielä, että mieheni on oma persoonansa, eikä jatkeeni, niin toivon, että lopettaisin huutamisen ja alkaisin miettiä sitä, voinko ja onko minulla oikeutta huutaa hänelle rumasti.

Olen kyllä vähentänyt huutamista vuosien varrella jo siksikin, että mieheni on niin kiltti, ja on sanonut kauniisti, että kärsii käytöksestäni.

Jokainen on vastuussa omasta käytöksestään. Aika harvalla on täydelliset vanhemmat mutta onneksi omaa käytöstään voi muuttaa ja ottaa vastuun. En minä jaksa enää syytellä porukoitani, vaan teen tietoisesti asiat ihan eri tavalla.

No mikä sääntö se sitten on, että toisille ei saa huutaa, jos kuitenkin kerran saa? mun äiti huusi mulle, vaikka opetti, ettei saa. Eli SAA HUUTAA MUILLE, jotka on liian heikkoja pannakseen vastaan. Se on sen heikomman ongelma, jos huuto sattuu.

Esim. lapst on liian heikkoja pannakseen vastaan vanhempiensa huudolle. Vanhempi saa siis huutaa lapsille.

Kumppanina voit kävellä pois, jos toisen kovat sanat satuttavat. Mitä sitä olemaan sellaisen idiootin kanssa, joka sua satuttaa huutamalla? En mä ainakaan olis.