En ole koskaan nauttinut työn tekemisestä ja ihmettelen, mitä nuoret nykyisin odottaa työltä!

Se duuni on vaan välttämätön paha minkä joutuu tekemään että loppu aika olisi kivaa.

Mä ymmärrän ainakin osittain ap:n pointin. Mä en ole koskaan ollut mitenkään kiinnostunut mistään työstä. Silti olen kouluni käynyt ja tutkinnot suorittanut. Työelämässä jo yli 30v.  

Mulle olis alun alkaenkin kelvannut jokin vakaa tulo jostakin (lottovoitto, iso perintö?). Ihan hyvin osaisin olla vaan oloneuvoksena. Mutta kun töissä on vaan pakko käydä että saa elannon itselle ja perheelle ja sellaisen elintason että voi tehdä jotain kivaa ja hankkia mukavia asioita/elämyksiä. ei mulle työnteosta muuta iloa ole.

Nuoret, ehkä aiheellisestikin, kyseenalaistavat tätä? Todella monet heistä valitettavasti joutuvat pettymään.  Hekin, jotka saavat nyt unelmaduunin, voivat pettyä tulevaisuudessa. Työelämä on aika rankkaa ja raadollista nykypäivän Suomessa, oli ala mikä tahansa.

Kyllähän työn on oltava mielekästä. Ihmiset eivät ole nykyisin niin tyhmiä että tekisivät työtä, jonka vain sattuvat saamaan. Käy nimittäin aika tavalla myös henkisen terveyden päälle ajan kuluessa.

Yksikään työntekijä ei ole hyvä, jos ei pyri kehittymään työssään.

Ylipäätään arvomaailma on muuttunut. Sellainen vakityö, omakotitalo, farmariauto, pari lasta ja kultainen noutaja elämä ei enää monille se "unelmaelämä". 

Moni tekee hanttihommia osan vuodesta, asuu vaatimattomasti ja reissaa loppuvuoden maailmalla.

Rahalla on merkitystä, mutta raha nähdään enemmän välineenä toteuttaa elämää tässä ja nyt, oli sitten kyseessä rakennekynnet tai sapattivuosi Thaimaassa.

Ennen elämässä ei ollut niin paljon valintoja mitä nykyään. Monelle elämä oli valmiiksi viitotettu (vähän koulua, sitten töihin, "pitää" löytää puoliso ja perustaa perhe jne.) eikä muuta kaivattu tai muusta edes tiedetty.

Nykyään maailma on avoin, ja moni valitsee ihan jotain muuta kun sen ns. perinteisen tien.

Ja ymmärrän hyvin niitä jotka haluavat elää tässä ja nyt, ihmiset ovat heränneet nytku elämään sitku elämän sijasta.

Oikeastaan on aika pelottava ajatus miettiä että raataa työssä josta ei pidä 40-vuotta, maksaa asuntolainaa ja elää kädestä suuhun, ja odottaa eläkepäiviä, jotka eivät ehkä koskaan edes tule jos vaikka kuoleekin nuorena.

Parempi tehdä niitä juttuja joista aidosti nauttii, ja elää tässä hetkessä. Toki järki on syytä pitää mukana, ei pidä pilata elämää kulutusluotoilla tai vastaavilla. Mutta mikseipä sitä voisi täältä pimeästä pakkasesta paeta johonkin lämpimään maahan niin kuin moni haaveilee. Vanhemmilla ihmisillä on jokin "ei noin voi tehdä!" ajatus takaraivossa, nuoremmat sen sijaan eivät ajattele noin, vaan päin vastoi "ihanaa, noin mä teen!".

Omakotitalojakin ostetaan nykyään vähemmän, koska ne sitovat enemmän mitä rivi- ja kerrostalot.

En mäkään jokaisessa työpaikassa ole nauttinut työstäni, suurimmassa osassa kyllä. Nyt olen ollut samalla työnantajalla pian 20v ja tykkään työstäni, kuten meillä moni. Moni valittaa, vaan niin ovat tehneet jo vuosia. Voishan sitä hakea muualle? Nuoret meillä ovat aivan huippuja, tekevät ja kehittyvät. Kunnes ovat riittävän hyviä ja opiskelut hanskassa osa jää, osa hakee muualle.

Hyvä näin!

N45v

meillä ehkä muutama nuori on valittanut työstään, mutta vain muutama mun vuosien aikana.

Mitä ap on opiskellut ja tekeekö alansa työtä?

Olen kolmikymppinen ja kyllä musta työstä pitäisi saada irti jotain muutakin kuin palkan, ja siksi mietin kehittymistä ja toimenkuvaa paljonkin. Työpaikallani on viisikymppinen nainen, jonka kanssa tehdään samaa duunia ja sillä taas ei ole minkäänlaista kehittymiskykyä, kaikki tehdään samalla lailla kuin yli kymmenen vuotta sitten vaikka tekniikka ja työvälineet ovat välissä päivittyneet. Sille riittää että palkka tulee tilille kerran kuussa ja työaikana voi käydä Hulluilla Päivillä.

Vierailija kirjoitti:

Harmi jos sinä olet joutunut kuluttamaan koko elämäsi työssä josta et nauti ollenkaan. Nykyään ihmiset haluaa pitää huolta myös mielenterveydestään ja elämän mielekkyydestä eikä tuhlata koko elämäänsä tekemällä puolet ajasta jotain joka aiheuttaa ahdistusta ja burnoutteja.

Nojoo, mutta kun kaikki ei voi tehdä hommia jotka olisivat kauhean mukavia. Jonkun pitää siivota, jonkun putsata rännit, jonkun pitää hoitaa firman ostoreskontra, mappaus ja skannaus jne. Jos kaikki tekisivät vain sitä mistä pitävät, iso osa hommista jäisi tekemättä. Tietysti on hienoa jos työ on myös inspiroivaa, mutta aina ei ole.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Harmi jos sinä olet joutunut kuluttamaan koko elämäsi työssä josta et nauti ollenkaan. Nykyään ihmiset haluaa pitää huolta myös mielenterveydestään ja elämän mielekkyydestä eikä tuhlata koko elämäänsä tekemällä puolet ajasta jotain joka aiheuttaa ahdistusta ja burnoutteja.

No joo, mutta jonkunhan ne leivät täytyy ihmisille paistaa. Tai koulut ja toimistot siivota. Tai roskat tyhjentää. Tai tyhjiä teollisuusalueita vartioida pakkasessa. Tai verot laskea. Kaikki työt eivät ole hohdokkaita, ja valitettavasti osan meistä on käytävä myös töissä vaihtamassa vanhusten vaippoja tai tekemässä ruokaa tehtaassa. Jos muiden tarjoamat työt ei miellytä tai tunnu riittävän inspiroivilta, nuorten täytyy ehkä valittamisen sijaan vaihtaa työtä tai perustaa yritys?

-ap

Ja aina löytyy ihmisiä jotka paistaa ne leivät tai jopa siivoaa koulut ja toimistot ihan suht mielellään. Sellainen työ pitäsikin itselleen löytää ettei ole joka ilta tuskaa miettiä seuraavaa työpäivää.

Hah, entisenä paistajana voin vihjaista ettei se mikään unelmaduuni oo. Neljältä alkoi työt joka arkiaamu. Fillarilla keskellä yötä leipomolle ja silmät ristissä ala työntää pullaa ja leipää uuniin. Kuumassa saunassa 7,5 tuntii, niin huhhuh. Duunin paras puoli oli että puolilta päivin oli jo työstä vapaa. Miks ihmiset luulee että joku paistajan homma on mieluista? Ei se oo kai kellekään. Mut palkka on välttämätön.

Minä saisin tuosta sen tyydytyksen, että näkee työnsä jäljen ja ihmiset saavat leipää jonka sinä olet jaksanut käydä paistamassa. Tuo tietysti vasta palkan jälkeen mutta silti ei ihan pelkkä palkka ole ilon aihe.

Ehkä sulla on vähän romantisoitu mielikuva. Ei niitä leipiä ja pullia kerkii kuin vilkaista. Kiirettä pitää, hiki valuu. Vessassa pystyy käymään 3 minuuttii. Kun vuoro loppuu, se myssykin on märkänä hiestä. Kukaan ei muuten koskaa tuu sanoo että olipa hyvin paistettu leipä.

Kummat valitset hyvä palkkaisen duunin jonka avulla voit matkustella, toteuttaa itseäsi ja ei ole raha huolia. Vai huono palkkasen duunin jonka seurauksena joudut miettimään joka päivä mihin on varaa. Huono palkkanen duuni on kivaa ja hyvä palkkanen ei niin kivaa.

Olen samaa ikäluokkaa kuin AP enkä myöskään ole ollut koskaan viihtyisässä työssä.

Parhaina hetkinä työ on sellaista, että sitä jaksaa tehdä laskematta jatkuvasti aikaa pois pääsemiseen.

Toisaalta kuulun siihen ikäryhmään, joka sai helposti kesätöitä ja oppi nopeast ettei työ ole kivaa. Mutta rahaa siitä saa. Yläasteen viimeinen luokka ja lukio meni iltatöissä, joten parikymppisenä oli jo paljon työkokemusta.

Nykynuorille se ensimmäinen työpaikka voi aueta vasta kaksikymppisenä ja odotukset ovat epärealistisia?

Entinen siivooja täällä kertoo sinulle ap, että mielestäni siivoustyö oli mukavinta työtä jota olen elämässäni tehnyt.

Vierailija kirjoitti:

Kyllähän työn on oltava mielekästä. Ihmiset eivät ole nykyisin niin tyhmiä että tekisivät työtä, jonka vain sattuvat saamaan. Käy nimittäin aika tavalla myös henkisen terveyden päälle ajan kuluessa.

Yksikään työntekijä ei ole hyvä, jos ei pyri kehittymään työssään.

Tällaisina aikoina työpaikka on niin harvinaista huvia, että siitä pidetään kiinni riippumatta siitä onko työ kivaa vai ei.

Minä en ole kehittynyt työssäni merkittävästi 15 vuoteen ja näkyyhän se palkassa. Vaan kun ei kiinnosta ja uraa kehittäessä tehtävät olisivat vielä enemmän pakkopullaa (it-alalla ollaan).

Kyllä minä ainakin haluan, että työ on mielekästä ja siitä jää käteen muutakin kuin palkka. Tämän otin huomioon jo opiskelupaikkaa miettiessä. Valmistumisen jälkeen pääsin heti alan töihin ja viihdyin samassa hommassa viisi vuotta. Työ oli motivoivaa ja oppimiskäyrä nousujohteinen. Viimeisen vuoden aikana aloin kuitenkin kaipaamaan uusia haasteita, joten vaihdoin työnantajaa ja samalla työn kuvaa. Palkkakin nousi mukavasti. Nyt olen tehnyt samaa työtä vuoden verran ja uskon vielä pari kolme vuotta viihtyväni, kunnes on aika harkita työnkuvan muutosta. Tällä tavoin pyrin kehittämään itseäni ja pitämään homman mielekkäänä.

-N29

Minä taas olen aina rakastanut työtäni. Olenkin osittain työnarkomaani ja käytän paljon myös vapaa-aikaani työjuttuihin. Vaikka välillä stressaankin, niin nautin äärettömästi työstäni enkä todellakaan haluaisi vaihtaa sitä mihinkään muuhun. Olen jopa miettinyt että vaikka saisin hirveästi rahaa esim. lottovoiton, en haluaisi luopua ainakaan kokonaan työstäni, ehkä vähentäisin tunteja tai jotain, mutta kokonaan en halauaisi siitä luopua, koska se tuo niin paljon sisältöä elämääni. Ja on minulla perhe, ihana mies jo yli 20v ja 4 yhteistä lasta.

t. erityisopettaja

Vierailija kirjoitti:

Olen samaa ikäluokkaa kuin AP enkä myöskään ole ollut koskaan viihtyisässä työssä.

Parhaina hetkinä työ on sellaista, että sitä jaksaa tehdä laskematta jatkuvasti aikaa pois pääsemiseen.

Toisaalta kuulun siihen ikäryhmään, joka sai helposti kesätöitä ja oppi nopeast ettei työ ole kivaa. Mutta rahaa siitä saa. Yläasteen viimeinen luokka ja lukio meni iltatöissä, joten parikymppisenä oli jo paljon työkokemusta.

Nykynuorille se ensimmäinen työpaikka voi aueta vasta kaksikymppisenä ja odotukset ovat epärealistisia?

Ehkä niinkin. Kesätyöpaikkoja on esim. kunnissa paljon vähemmän nykyään. Samoin hoitoalalla, jossa kelpoisuusvaatimus tiukentunut. Olin itse lukioaikana 3 kesänä kotipalvelussa ja tein samoja töitä kuin kodinhoitajat. Annoin lääkkeet dosetista, tein tai lämmitin ruokaa, vaihdoin vanhuksille vaippoja, kylvetin, autoin vaatteiden vaihdossa, tiskasin ja ulkoilutin sekä vanhuksia että lapsia. Ei kukaan kysellyt pätevyyksiä, vaikka 17-vuotias tupsahti hoitamaan. Siihen aikaan käyntejä oli päivässä 3-4. Hyvin ehti siivotakin, joillekin käytiin jopa kaupassa, jos halusivat käyttää muuta kauppaa kuin k-kauppaa, jossa oli kotiinkuljetus. Nykyisin taitaa olla noin 10 käyntiä aamuvuorossa. Ei varmaan ole työtyytyväisyys korkea, jos ei ehdi muuta kuin heittää lääkkeet suuhun, vessattaa ja jättää ruuan esille, kirjata ja taas mennään.

Minulla ei koskaan ole ollut mitään kunnianhimoa töitäni kohtaan. Matkalla töihin mietin omia asioitani ja heti työpaikalta lähtiessä unohdan työasiat. Työ on vain jotain minkä joudun tekemään, mitä vähemmän aivotyötä se vaatii sen parempi. Kaiken energiani ja intohimoni käytän vapaa-ajan harrastuksiini.

Tällainen ajattelu nykyään harvinaisempaa?

Vierailija kirjoitti:

Minulla ei koskaan ole ollut mitään kunnianhimoa töitäni kohtaan. Matkalla töihin mietin omia asioitani ja heti työpaikalta lähtiessä unohdan työasiat. Työ on vain jotain minkä joudun tekemään, mitä vähemmän aivotyötä se vaatii sen parempi. Kaiken energiani ja intohimoni käytän vapaa-ajan harrastuksiini.

Tällainen ajattelu nykyään harvinaisempaa?

Mitä vähemmän aivotyötä työ vaatii, sitä pienemmän palkan siitä yleensä saa. Mikäs siinä jos tyytyy vähään.

Sossutuet on liian hyvät. Lapseton ja velaton vuokralla asuva (nuori) aikuinen elelee tuilla ihan kohtuullisen mukavasti. Oliko se niin että vuokran jälkeen sossun maksamista rahoista piti laskennallisesti jäädä vielä tonni "hummailurahaa"...? Ihan ymmärrettävää ettei tällaisessa tilanteessa mitkään pa*kaduunit kiinnosta ja työmoraali on heikko.

Vierailija kirjoitti:

Ylipäätään arvomaailma on muuttunut. Sellainen vakityö, omakotitalo, farmariauto, pari lasta ja kultainen noutaja elämä ei enää monille se "unelmaelämä". 

Moni tekee hanttihommia osan vuodesta, asuu vaatimattomasti ja reissaa loppuvuoden maailmalla.

Rahalla on merkitystä, mutta raha nähdään enemmän välineenä toteuttaa elämää tässä ja nyt, oli sitten kyseessä rakennekynnet tai sapattivuosi Thaimaassa.

Ennen elämässä ei ollut niin paljon valintoja mitä nykyään. Monelle elämä oli valmiiksi viitotettu (vähän koulua, sitten töihin, "pitää" löytää puoliso ja perustaa perhe jne.) eikä muuta kaivattu tai muusta edes tiedetty.

Nykyään maailma on avoin, ja moni valitsee ihan jotain muuta kun sen ns. perinteisen tien.

Ja ymmärrän hyvin niitä jotka haluavat elää tässä ja nyt, ihmiset ovat heränneet nytku elämään sitku elämän sijasta.

Oikeastaan on aika pelottava ajatus miettiä että raataa työssä josta ei pidä 40-vuotta, maksaa asuntolainaa ja elää kädestä suuhun, ja odottaa eläkepäiviä, jotka eivät ehkä koskaan edes tule jos vaikka kuoleekin nuorena.

Parempi tehdä niitä juttuja joista aidosti nauttii, ja elää tässä hetkessä. Toki järki on syytä pitää mukana, ei pidä pilata elämää kulutusluotoilla tai vastaavilla. Mutta mikseipä sitä voisi täältä pimeästä pakkasesta paeta johonkin lämpimään maahan niin kuin moni haaveilee. Vanhemmilla ihmisillä on jokin "ei noin voi tehdä!" ajatus takaraivossa, nuoremmat sen sijaan eivät ajattele noin, vaan päin vastoi "ihanaa, noin mä teen!".

Omakotitalojakin ostetaan nykyään vähemmän, koska ne sitovat enemmän mitä rivi- ja kerrostalot.

Nuorten nytku-eläjien joukkoon on tullut myös vanhempaa ikäluokkaa, joka on ehtinyt jo toteuttaa omakotitalo-farmariauto-kultainen noutaja & lapset -kuvion. Huomanneet, ettei se niin ihmeellistä ollutkaan ja eronneet. Lapset ovat kasvaneet, talo ja auto myyty, koira kuollut vanhuuttaan.

Nyt osa tuosta ikäluokasta jatkaa kyllä työntekoa, mutta elää vapaa-aikansa juuri kuin itse haluaa :)

EI huonoja hommia kukaan tee vapaaehtoisesti.