Tajusin vasta vähän aikaa sitten aikuisena että äitini käytös ei ollut normaalia.

Kuinka monta ketjua aiot aloittaa samasta aiheesta? Joka ikinen päivä... huoh.

Vierailija kirjoitti:

Voi byhäääää, itse olette varmaan täydellisiä pyhimyksiä jotka koskaan tee mitään väärin. Mitä jos pudottaisit sen paskan vsin ja jatkaisit elämää, miksi vieläkin raahaat kaikkea tuota paskaa sisälläsi?

T. paska lapsuus, mutta suuntana vain Oma elämä niin kuin sen haluan

Joskus sitä tajuaa vasta pitkälti aikuisiässä että oma lapsuus onkin ollut melko paska. Saa kai sitä ihmetellä että mitä helvettiä on tullut kokeneeksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

Mutta eihän tuo  loputon paskan lapioiminen johda yhtikäs mihinkää.  Vaihda työkalua. Unohtakaa ne pitkät traumissa pyörimiset ja lillumiset. Ratkaisukeskeisetä terapiaotteella saadaan aivan yhtä hyviä tuloskia ja nopeammin kun asioiden vatvomiseen perusuvalla pitkällä linjalla.

Se mitä tapahtui joskus oli värin , joo ,  Mutta se ei määritä minua tänään. Hyväksy asia ja keskity panostamaan nykyhetkeen.

Päinvastoin. Se määrittää minut tänään. Kun minua kohdeltiin julmasti lapsena, rakensin idetiteettini sen varaan että olen paha ihminen kun rakkaat vanhempani, suojelijani tässä maailmassa, pitivät tarpeellisena nöyryyttää minua ja kieltää minulta tukensa, jonka vanhempi on lapselleen velkaa. Olin melkein 3-kymppinen kun tajusin vain äkkiä kysyä itseltäni: mitä jos en olekaan paha ihminen, mitä jos se onkin väärä käsitys jonka vanhempieni käytös antoi minulle? Mitä jos lapsuuteni ei ollutkaan hyvä? Mitä jos vanhempani kohtelivat minua julmasti? Laiminlöivät? Mitä jos en ansainnutkaan sitä?

Tätä voi olla vaikea tajuta, jos ei ole tuota kokenut. Mutta tuo asia vaivasi minua yli 10 vuotta. Välttelin vanhempiani enkä viihtynyt heidän seurassaan. Selitin sen itselleni niin, että olen vain huono ja kiittämätön ihminen. Tunsin syyllisyyttä siitä mutta en silti voinut pitää vanhemmistani.

Vasta ihan viime aikoina aloin esittää itselleni noita edellä mainittuja kysymyksiä. Ja maailmani alkoi kääntyä ympäri. Musta olikin valkoista ja valkoinen mustaa. Tuo oli niin hankala prosessi, että pariin viikkoon en pystynyt edes kunnolla keskittymään työhöni, sain esimieheltäni huomautuksia jatkuvasti. Koko ajan mieleeni tuli uusia tapauksia lapsuudestani, jotka olivat meillä normaaleja ja joista ei ikinä puhuttu. Ja halusin kirkua vanhemmilleni, kuvittelin tunteja yhteen menoon vain kirkuvani heille, että en ansainnut tuota, olette minulle lapsuuteni velkaa. Itkin työpaikan vessoissa ja komeroissa, taukotilan nurkassa, hississä. Minä, joka en aikaisemmin itkenyt kuin kerran vuodessa ja aina yksin kotonani. Minä, joka pidin heikkoina ihmisiä jotka vatvovat onnetonta lapsuuttaan vielä kolmekymppisenä. Minä, joka olin ollut lapsesta asti ylpeä tunteettomuudestani.

Eli kyllä, tuon paskan lapioiminen johtaa huimaan kehitykseen ihmisenä. Ja se johtaa vapauteen. Mutta sen vapauden päällä on niin valtava läjä paskaa, että sen lapioiminen vie jopa vuosia. Vasta kun kaikki on lapioitu, sitten voi sanoa että tämä ei määrittele minua tänään.

Kiitos näistä kyynelistä, suolavesi valuttaa surua pois ja antaa onnelle tilaa. Kiitos siis tekstistäsi, siinä on myös oma tarinani. Töissä selviäminen on ollut jotain niin käsittämätöntä. Helpottaa lukea, että muillakin on ollut samaa ja miten siitä on selvinnyt. Ketju 70-luvulla syntyneiden....on auttanut myös paljon ymmärtämään asioita ja sitä kautta tuli muutos elämääni, ei kohti ennenaikaista kuolemaa.

Joku täällä palstalla joskus kirjoitti, että vanhemmasta jää muisto lapselle. Jäin miettimään, kuinka tuossa ytimöityy kaikki. Ja miten se vaikuttaa lapsen koko elämään, todella vaikuttaa.

Vierailija kirjoitti:

Voi byhäääää, itse olette varmaan täydellisiä pyhimyksiä jotka koskaan tee mitään väärin. Mitä jos pudottaisit sen paskan vsin ja jatkaisit elämää, miksi vieläkin raahaat kaikkea tuota paskaa sisälläsi?

T. paska lapsuus, mutta suuntana vain Oma elämä niin kuin sen haluan

En halua olla samanlainen kuin sinä tai tulla samanlaiseksi. ei ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi byhäääää, itse olette varmaan täydellisiä pyhimyksiä jotka koskaan tee mitään väärin. Mitä jos pudottaisit sen paskan vsin ja jatkaisit elämää, miksi vieläkin raahaat kaikkea tuota paskaa sisälläsi?

T. paska lapsuus, mutta suuntana vain Oma elämä niin kuin sen haluan

Joskus sitä tajuaa vasta pitkälti aikuisiässä että oma lapsuus onkin ollut melko paska. Saa kai sitä ihmetellä että mitä helvettiä on tullut kokeneeksi?

Saa sitä ihmetellä, mutta miksi jäädä tuleen makaamaan tai päivästä, vuodesta toiseen syyttää toista ihmistä omasta kurjasta elämästä? Varsinkaan kun tuo toinen sitä ei tiedä. Turhaa elämän ja energian tuhlausta.

Sitä olen ihmetellyt, miksi niin monet tajuavat vanhempiensa keskeneräisyyden vasta niin vanhoina. Minulle se oli selvää jo alta kouluiän, noin 6-vuotiaana. Ei tarvinnut kuin verrata heidän suhtautumistaan minuun ja veljiini, niin oli päivän selvää, että he olivat epäreiluja. Valeesta he myös jäivät kiinni monta kertaa, etenkin isäni. Koska olin lapsi, en osannut käsitellä asiaa tunnetasolla ja tarvitsin useammankin jakson lyhytterapiaa aikuisena, mutta ainakin minulla oli tieto tapahtuneesta jo pienenä.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka monta ketjua aiot aloittaa samasta aiheesta? Joka ikinen päivä... huoh.

Meitä on monia surullisia, vihaisia, ihmetteleviä, pettyneitä, selviäjiä ja meillä on paljon sanottavaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi byhäääää, itse olette varmaan täydellisiä pyhimyksiä jotka koskaan tee mitään väärin. Mitä jos pudottaisit sen paskan vsin ja jatkaisit elämää, miksi vieläkin raahaat kaikkea tuota paskaa sisälläsi?

T. paska lapsuus, mutta suuntana vain Oma elämä niin kuin sen haluan

Joskus sitä tajuaa vasta pitkälti aikuisiässä että oma lapsuus onkin ollut melko paska. Saa kai sitä ihmetellä että mitä helvettiä on tullut kokeneeksi?

Saa sitä ihmetellä, mutta miksi jäädä tuleen makaamaan tai päivästä, vuodesta toiseen syyttää toista ihmistä omasta kurjasta elämästä? Varsinkaan kun tuo toinen sitä ei tiedä. Turhaa elämän ja energian tuhlausta.

Tuleen makaamaan jääminen tarkoittaa, että alistuu kaltoinkohteluun, eikä uskalla tai ymmärrä edes kyseenalaistaa asetelmaa. En tiedä, mistä päättelet etteikö äiti/mme tiedosta tekojaan. Itse yritin vuosikaudet käsitellä äitini kanssa ongelmia, valui kuin vesi hanhen selästä. Jos olisin tiennyt etukäteen, että hänellä on hanhen selkä, olisinko silti yrittänyt, kyllä. Oliko se sen arvoista, kyllä. Toivottu lopputulos, ei. Auttoiko se, kyllä. Minua se auttoi näkemään ongelman selkeämmin ja tiesin, mihin ja mistä hain apua.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Voi byhäääää, itse olette varmaan täydellisiä pyhimyksiä jotka koskaan tee mitään väärin. Mitä jos pudottaisit sen paskan vsin ja jatkaisit elämää, miksi vieläkin raahaat kaikkea tuota paskaa sisälläsi?

T. paska lapsuus, mutta suuntana vain Oma elämä niin kuin sen haluan

En halua olla samanlainen kuin sinä tai tulla samanlaiseksi. ei ap

Niin juuri, tuo kovasanainen luuseri kantaa haavojaan mukanaan lopunelämäänsä, toiset tekevät töitä vapautuakseen niistä. Katsopa vaan "elämääsi kuten haluat" elää yrittävä, tulet vielä syyttämään muita siitä, kun se ei sujukaan se elämän eläminen kuten sinä haluat. Koska et ole käsitellyt asioitasi. Et sinä saa tehdä sitä - elää kuten haluat- muiden hyvinvoinnin kustannuksella.

Vierailija kirjoitti:

Sitä olen ihmetellyt, miksi niin monet tajuavat vanhempiensa keskeneräisyyden vasta niin vanhoina. Minulle se oli selvää jo alta kouluiän, noin 6-vuotiaana. Ei tarvinnut kuin verrata heidän suhtautumistaan minuun ja veljiini, niin oli päivän selvää, että he olivat epäreiluja. Valeesta he myös jäivät kiinni monta kertaa, etenkin isäni. Koska olin lapsi, en osannut käsitellä asiaa tunnetasolla ja tarvitsin useammankin jakson lyhytterapiaa aikuisena, mutta ainakin minulla oli tieto tapahtuneesta jo pienenä.

Ehkä se johtuu siitä, että lapsena ei uskalla ajatella ääneen, huonon vanhempien vallan alla. Eikä lapsena voi vaikuttaa, mikä tekee näistä asioista surullista. Sitä pitäisikin miettiä, miten kaltoinkohdellun lapsen ääni saataisiin kuuluviin niin, että lapsi olisi silti turvassa.

Te jotka huudatte lapsillenne. Koittakaa ottaa toisenlainen suhtautumistapa. Rennompi, olkaa enemmän ihmisiä lapsillenne, sillä hekin ovat ihmisiä. Huutaminen on maailman turhinta eikä johda mihinkään.

Olen neljän äiti ja toki heille ajoittain huutanutkin, kunnes hokasin, miten turhaa se on. Otan elämän lunkisti, niin saan samanlaista vastakaikua takaisin lapsiltani.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

Mutta eihän tuo  loputon paskan lapioiminen johda yhtikäs mihinkää.  Vaihda työkalua. Unohtakaa ne pitkät traumissa pyörimiset ja lillumiset. Ratkaisukeskeisetä terapiaotteella saadaan aivan yhtä hyviä tuloskia ja nopeammin kun asioiden vatvomiseen perusuvalla pitkällä linjalla.

Se mitä tapahtui joskus oli värin , joo ,  Mutta se ei määritä minua tänään. Hyväksy asia ja keskity panostamaan nykyhetkeen.

Päinvastoin. Se määrittää minut tänään. Kun minua kohdeltiin julmasti lapsena, rakensin idetiteettini sen varaan että olen paha ihminen kun rakkaat vanhempani, suojelijani tässä maailmassa, pitivät tarpeellisena nöyryyttää minua ja kieltää minulta tukensa, jonka vanhempi on lapselleen velkaa. Olin melkein 3-kymppinen kun tajusin vain äkkiä kysyä itseltäni: mitä jos en olekaan paha ihminen, mitä jos se onkin väärä käsitys jonka vanhempieni käytös antoi minulle? Mitä jos lapsuuteni ei ollutkaan hyvä? Mitä jos vanhempani kohtelivat minua julmasti? Laiminlöivät? Mitä jos en ansainnutkaan sitä?

Tätä voi olla vaikea tajuta, jos ei ole tuota kokenut. Mutta tuo asia vaivasi minua yli 10 vuotta. Välttelin vanhempiani enkä viihtynyt heidän seurassaan. Selitin sen itselleni niin, että olen vain huono ja kiittämätön ihminen. Tunsin syyllisyyttä siitä mutta en silti voinut pitää vanhemmistani.

Vasta ihan viime aikoina aloin esittää itselleni noita edellä mainittuja kysymyksiä. Ja maailmani alkoi kääntyä ympäri. Musta olikin valkoista ja valkoinen mustaa. Tuo oli niin hankala prosessi, että pariin viikkoon en pystynyt edes kunnolla keskittymään työhöni, sain esimieheltäni huomautuksia jatkuvasti. Koko ajan mieleeni tuli uusia tapauksia lapsuudestani, jotka olivat meillä normaaleja ja joista ei ikinä puhuttu. Ja halusin kirkua vanhemmilleni, kuvittelin tunteja yhteen menoon vain kirkuvani heille, että en ansainnut tuota, olette minulle lapsuuteni velkaa. Itkin työpaikan vessoissa ja komeroissa, taukotilan nurkassa, hississä. Minä, joka en aikaisemmin itkenyt kuin kerran vuodessa ja aina yksin kotonani. Minä, joka pidin heikkoina ihmisiä jotka vatvovat onnetonta lapsuuttaan vielä kolmekymppisenä. Minä, joka olin ollut lapsesta asti ylpeä tunteettomuudestani.

Eli kyllä, tuon paskan lapioiminen johtaa huimaan kehitykseen ihmisenä. Ja se johtaa vapauteen. Mutta sen vapauden päällä on niin valtava läjä paskaa, että sen lapioiminen vie jopa vuosia. Vasta kun kaikki on lapioitu, sitten voi sanoa että tämä ei määrittele minua tänään.

Hyvin sanottu. Tunteettomuuden ja selviytyjämentaliteetin ihannointi on usein merkki siitä, että on pahasti traumatisoitunut ja että se trauma vaikuttaa itseen vielä vahvasti, vaikka sen miten yrittäisi kieltää.

Totta. Nuorempana katkoin tylysti, tarkoituksella ja ilman mitään hyvää syytä välit kavereihin ja minusta kiinnostuneisiin poikiin ja miehiin. Halusin näyttää maailmalle miten tunteeton, kova ja kylmä minä olen. 

Vasta 10 vuotta myöhemmin ällistyin kun kerran mieleeni tuli ajatus, että he saattoivat loukkaantua siitä. Seuraava ajatus: hetkinen, on hyvin mahdollista että ihan oikeasti loukkaantuivat. Sitten, hämmästyneenä ymmärsin että kun katkaisin välit ilman selitystä kaveriin, jonka kanssa olin jutellut joka päivä 3 vuoden ajan, hän ihan varmasti loukkaantui.

Tuollainen lapsuus tappaa sekä omat tunteet että kyvyn ymmärtää muiden tunteita. En aivan oikeasti ymmärtänyt ollenkaan, että käytökselläni pahoitin ihmisten mielen. Tunteeni kai alkoivat viimein toimia, kun olin ollut muutaman vuoden poissa lapsuuskotini vaikutuspiiristä. Silloin aloin ymmärtää muidenkin tunteita.

Vuosi sitten vielä kielsin lapsuuden vaikuttaneen minuun mitenkään. Olen nyt pohtinut näitä asioita paljon sekä yksin että terapeutin kanssa, enkä enää tunne mitään häpeää kun sanon että ne vaikuttivat paljon. Ja että olen vihainen. Olen todella vihainen.

Oletko pyytänyt anteeksi/selittänyt? Tuo yhtäkkinen täydellinen hylkääminen saattaa olla kaverillesi traumaattinen lapsuudenkokemus, eikä "pelkkä" loukkaantuminen.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka huudatte lapsillenne. Koittakaa ottaa toisenlainen suhtautumistapa. Rennompi, olkaa enemmän ihmisiä lapsillenne, sillä hekin ovat ihmisiä. Huutaminen on maailman turhinta eikä johda mihinkään.

Olen neljän äiti ja toki heille ajoittain huutanutkin, kunnes hokasin, miten turhaa se on. Otan elämän lunkisti, niin saan samanlaista vastakaikua takaisin lapsiltani.

Hienoa, miten hokasit. Mikä laukaisi tuohon muutokseesi? Olisin lapsena kaivannut, että äiti olisi oivaltanut lastenkin olevan ihmisiä. Vastakaiku kyllä pitää paikkansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka huudatte lapsillenne. Koittakaa ottaa toisenlainen suhtautumistapa. Rennompi, olkaa enemmän ihmisiä lapsillenne, sillä hekin ovat ihmisiä. Huutaminen on maailman turhinta eikä johda mihinkään.

Olen neljän äiti ja toki heille ajoittain huutanutkin, kunnes hokasin, miten turhaa se on. Otan elämän lunkisti, niin saan samanlaista vastakaikua takaisin lapsiltani.

Hienoa, miten hokasit. Mikä laukaisi tuohon muutokseesi? Olisin lapsena kaivannut, että äiti olisi oivaltanut lastenkin olevan ihmisiä. Vastakaiku kyllä pitää paikkansa.

Ennemminkin se lähti siitä, että mies ja äitinsä olivat kovia huutamaan. Lakkasin sitten itse senkin vähän huutamisen ja mieskin on oppinut siihen, että huutaminen on turhaa, kun olen sitä tarpeeksi hokenut.

Miettivätköhän äidit koskaan, että haluaisivat alkaa selvittämään aikuisen lapsensa kanssa lapselle aiheuttamiaan henkisiä kipuja. Vai ovatko nämä äidit sokeita itselleen ja realismille? Saavatko jotain nautintoa siitä, että tietävät lapsensa kärsivän? Onko enemmän kyse pököpäisyydestä, sairaudesta vai rohkeudettomuudesta?

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Puolustelet itseäsi... kuinka jaksat aina huutaa? Miehesikin taitaa olla lapatossu kun ei puutu sun käytökseen...

Vierailija kirjoitti:

Miettivätköhän äidit koskaan, että haluaisivat alkaa selvittämään aikuisen lapsensa kanssa lapselle aiheuttamiaan henkisiä kipuja. Vai ovatko nämä äidit sokeita itselleen ja realismille? Saavatko jotain nautintoa siitä, että tietävät lapsensa kärsivän? Onko enemmän kyse pököpäisyydestä, sairaudesta vai rohkeudettomuudesta?

Ovatniiyä täydellisiä äitejä omasta mielestään. Omani oli hirviö äiti - kokoajan puhui "että kun te tytöt muutatte pois kotoa" ja "sitten kun isänne kuolee". En muista miten lauseet jatkuu, mutta karseeta oli. Isä täysi kahjo, joka vielä oli väkivaltainen.

Kaikki me lapset kärsimme masennuksesta, yhdellä psykoottinen masennus ja yhdellä rajatilapersoona. Itsellä vakava masennus ja lääkitys ja olen ainut joka hengissä.

Kiitos hirveän lapsuuden...kylmä äiti, henkinen väkivalta ja fyysinen väkivalta.

Rääsyissä kuljettiin ja äiti minkkiturkissa. Äiti hirveän sairaskin (vakava allergia) mutta koskaan en nähnyt äitini olisi ollut nuhainen...syöpäkin oli, mutta ei lääkärin diagnoosi vaan äitini oma.

Vanhemmissa ei ole kuulemma vikaa vaan perimässä häikkää.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Te jotka huudatte lapsillenne. Koittakaa ottaa toisenlainen suhtautumistapa. Rennompi, olkaa enemmän ihmisiä lapsillenne, sillä hekin ovat ihmisiä. Huutaminen on maailman turhinta eikä johda mihinkään.

Olen neljän äiti ja toki heille ajoittain huutanutkin, kunnes hokasin, miten turhaa se on. Otan elämän lunkisti, niin saan samanlaista vastakaikua takaisin lapsiltani.

Hienoa, miten hokasit. Mikä laukaisi tuohon muutokseesi? Olisin lapsena kaivannut, että äiti olisi oivaltanut lastenkin olevan ihmisiä. Vastakaiku kyllä pitää paikkansa.

Itse otan huumorin mukaan. Huusin vanhemmalle pojalle ja aloin kuulostaa ihan omalta raivoavalta äidiltä. Se herätti.

Minä kerron faktat - jos ei mene perille. Hirveä vääntö esim pipon käytöstä. Kerroin faktat rauhallisesti varmasti 10 kertaa. Sitten vedän vielä huumorikortin esiin eli "seuraan sua koulumatkan ja tarkistan, että pipo pysyy päässä ja otan kännykällä kuvan (jos ei ole pipoa) ja lähetän kuvan joulupukille..."

Voi olla tyhmää, mutta tepsi.

Äidinkin voivat käyttäytyä kuten inhimillinen ihminen. Virheitä teemme kaikki ja varsinkin väsyneenä.

Muistakaa inhimillisyys.