Tajusin vasta vähän aikaa sitten aikuisena että äitini käytös ei ollut normaalia.

Meidän iskä oli ja on lapatossu. Aina kun äiti hullun raivolla tonki huoneeni, luki päiväkirjani tai haukkui minua, isä sulki silmänsä ja korvansa. Ei puuttunut mitenkään. Isä tuki äidin kauheuksia. Mietin aina isänpäivän lähestyessä, lähetänkö edes kortin vai en. En ymmärrä, miksi lähetän. Samoin äitienpäivänä.

Vierailija kirjoitti:

Äidinkin voivat käyttäytyä kuten inhimillinen ihminen. Virheitä teemme kaikki ja varsinkin väsyneenä.

Muistakaa inhimillisyys.

Ei jatkuvassa lapseen kohdistuvassa väkivallassa ole mitään inhimillistä, eikä ymmärrettävää. Onko omasta mielestäsi? Miksi haluat ymmärrystä käytökselle, joka vahingoittaa lasta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettivätköhän äidit koskaan, että haluaisivat alkaa selvittämään aikuisen lapsensa kanssa lapselle aiheuttamiaan henkisiä kipuja. Vai ovatko nämä äidit sokeita itselleen ja realismille? Saavatko jotain nautintoa siitä, että tietävät lapsensa kärsivän? Onko enemmän kyse pököpäisyydestä, sairaudesta vai rohkeudettomuudesta?

Ovatniiyä täydellisiä äitejä omasta mielestään. Omani oli hirviö äiti - kokoajan puhui "että kun te tytöt muutatte pois kotoa" ja "sitten kun isänne kuolee". En muista miten lauseet jatkuu, mutta karseeta oli. Isä täysi kahjo, joka vielä oli väkivaltainen.

Kaikki me lapset kärsimme masennuksesta, yhdellä psykoottinen masennus ja yhdellä rajatilapersoona. Itsellä vakava masennus ja lääkitys ja olen ainut joka hengissä.

Kiitos hirveän lapsuuden...kylmä äiti, henkinen väkivalta ja fyysinen väkivalta.

Rääsyissä kuljettiin ja äiti minkkiturkissa. Äiti hirveän sairaskin (vakava allergia) mutta koskaan en nähnyt äitini olisi ollut nuhainen...syöpäkin oli, mutta ei lääkärin diagnoosi vaan äitini oma.

Vanhemmissa ei ole kuulemma vikaa vaan perimässä häikkää.

Hirveätä. Ja vaietun kotiväkivallan kaikkein vaietuin seuraus, lapset ajautuvat kuolemaan. Näin meilläkin lähti yksi.

AP, äitisi on samaa heimoa kuin minunkin äitini oli. Periaatteessa kaikki asiat olisi pitänyt ymmärtää, huomata, osata neuvomatta, opettamatta. "Kyllä nyt tuon verran pitää osata / ymmärtää / hoksata sanomattakin" oli lähes jokapäiväinen lausuma. Vaatimustaso oli kaikin puolin kova, mutta se oli kätketty niin ovelasti, että ulkopuoliset eivät sitä huomanneet. Kun olen nyt vuosia myöhemmin kertonut jotain ystävilleni, ovat he hämmästelleet, kun he eivät olleet huomanneet mitään. Eivät tietenkään, koska äiti oli kaksinaamainen. Vieraille näytettiin aina se mukava puoli. Mutta minut kyllä nujerrettiin ja alistettiin niin tehokkaasti, että olen saanut kärsiä siitä koko ikäni. Minut niin, mutta ei veljeäni, eipä tietenkään.

Minuunkin oli alkanut tarttua jo tuo äitini asenne kaiken osaamisesta ja ymmärtämisestä ja olen ikuisesti kiitollinen hyvälle opiskelukaverilleni, joka rohkeni avata silmäni näkemään, että vaadin toisilta ihmisiltä ihan mahdottomia. Joiltakin sukulaisilta saatan joskus kuulla edelleen tuon lausahduksen ja kavahdan joka kerta.

Veikkaan ap:n iäksi 40-50v, sillä tunnistan tollasen käytön useasta sen ikäisen ihmisen äidistä. 50- luvulla syntyneet äidit taitaa olla tosi tyranneja.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettivätköhän äidit koskaan, että haluaisivat alkaa selvittämään aikuisen lapsensa kanssa lapselle aiheuttamiaan henkisiä kipuja. Vai ovatko nämä äidit sokeita itselleen ja realismille? Saavatko jotain nautintoa siitä, että tietävät lapsensa kärsivän? Onko enemmän kyse pököpäisyydestä, sairaudesta vai rohkeudettomuudesta?

Ovatniiyä täydellisiä äitejä omasta mielestään. Omani oli hirviö äiti - kokoajan puhui "että kun te tytöt muutatte pois kotoa" ja "sitten kun isänne kuolee". En muista miten lauseet jatkuu, mutta karseeta oli. Isä täysi kahjo, joka vielä oli väkivaltainen.

Kaikki me lapset kärsimme masennuksesta, yhdellä psykoottinen masennus ja yhdellä rajatilapersoona. Itsellä vakava masennus ja lääkitys ja olen ainut joka hengissä.

Kiitos hirveän lapsuuden...kylmä äiti, henkinen väkivalta ja fyysinen väkivalta.

Rääsyissä kuljettiin ja äiti minkkiturkissa. Äiti hirveän sairaskin (vakava allergia) mutta koskaan en nähnyt äitini olisi ollut nuhainen...syöpäkin oli, mutta ei lääkärin diagnoosi vaan äitini oma.

Vanhemmissa ei ole kuulemma vikaa vaan perimässä häikkää.

Oisko nämä niitä sodan seuraamuksia?

Vierailija kirjoitti:

Kaiken piti mennä aina juuri hänen makunsa mukaan. Ja kaikista hänen menoistaan piti olla täysin perillä. Luulin oikeasti että olin paska lapsi kun en ollut joululomalla klo 8 aamulla täysissä pukeissa ja valmis lähtemään sukulaisille kylään, kun äiti oli näin päättänyt pari minuuttia sitten. Tai kun en älynnyt pestä autoa kerran keväällä, ihan ilman että asiasta mainittiin mitään. Jos kävin kaupassa niin yleensä äiti lähti sinne uudestaan ovet paukkuen; miten en ollut tajunnut että sokeria ei ollutkaan tarpeeksi ihan itse?

Teininä musta tuntui korkeintaan kurjalta kuunnella päänaukomista ja kattoa sitä mesoamista mitä mutsi piti. Pidin sitä outona mutta aikuisena tajusin että sehän oli oikeasti pipi päästään. Nykyään se yrittää hyvitellä tekojaan mutta myöhäistä. Eli tutulta kuulostaa.

Mulla oli vähän tuollainen äiti, koko energia meni äidin "lukemiseen" eikä siltikään onnistunut. Olen syntynyt 60-luvulla. Lapsena jo tajusin, ettei äiti ole ihan normaali ja noin 25-vuotiaana aloin käsitellä lapsuuttani terapiassa. Vasta 45 v tajusin lopulta tilanteen koko hirvittävyyden. Siihen asti olin äitini kanssa tekemisissä, vaikka hänen käytöksessään ei tapahtunut mitään muutosta. Lopulta yksi päivä vaan sanoi ja teki mulle niin pahasti, että yhtäkkiä oli kuin suomut olisi tippuneet silmiltäni. Sen jälkeen en ole häntä nähnyt. Isäni on perusmahdollistaja, hänen kanssaan olen kyllä tekemisissä kunhan ei itke mulle vaimonsa kovaa kohtaloa...

Tuollainen äiti on todella kova kohtalo lapselle, koska äiti murskaa koko lapsen persoonan, jos sitä pääsee edes syntymään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaiken piti mennä aina juuri hänen makunsa mukaan. Ja kaikista hänen menoistaan piti olla täysin perillä. Luulin oikeasti että olin paska lapsi kun en ollut joululomalla klo 8 aamulla täysissä pukeissa ja valmis lähtemään sukulaisille kylään, kun äiti oli näin päättänyt pari minuuttia sitten. Tai kun en älynnyt pestä autoa kerran keväällä, ihan ilman että asiasta mainittiin mitään. Jos kävin kaupassa niin yleensä äiti lähti sinne uudestaan ovet paukkuen; miten en ollut tajunnut että sokeria ei ollutkaan tarpeeksi ihan itse?

Teininä musta tuntui korkeintaan kurjalta kuunnella päänaukomista ja kattoa sitä mesoamista mitä mutsi piti. Pidin sitä outona mutta aikuisena tajusin että sehän oli oikeasti pipi päästään. Nykyään se yrittää hyvitellä tekojaan mutta myöhäistä. Eli tutulta kuulostaa.

Miten äitisi yrittää hyvitellä tekojaan? Onko hän pyytänyt anteeksi ja muuttanut käytöstään? Mun äiti on vaan jatkanut, eikä hän tunnu välittävän, muutakun itsestään.

Ihmetyttää, miten moni on hakeutunut terapiaan äitinsä käytöksen vuoksi. Monivuotisia terapiajaksoja, eikä näistä asioista ole näin avoimesti puhuttu ennen 2000 lukua. Miksi?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Puolustelet itseäsi... kuinka jaksat aina huutaa? Miehesikin taitaa olla lapatossu kun ei puutu sun käytökseen...

En huuda aina, mutta usein ja liian usein. Huudan koska lapset ei tunnu havahtuvan muuten. Huutaminen ei muutenkaan ole minulle mikään pahoinpitely vaan tapa kommunikoida kovaäänisesti. Kuten lapsetkin, hekin ovat kovaäänisiä riehujia, ei mitään alistettuja, surullisia.

Mies ottaa ohjat kun huomaa minun menettävän malttini. Tosin mieheltäkin palaa hihat toisinaan, sillon minä otan ohjat.

En minä puolustele itseäni, sanon vaan että niinköhän itse olette täydellisiä äitejä. Tuskinpa..kyllä minä monesti näen esim. Kaupoissa äitejä jotka ovat hermostuneita jopa agressiivisia tai sitten niitä joiden lapset saavat tehdä mitä vaan.

Meillä myös rakastetaan, ei fyysistä väkivaltaa, ei nöyryyttämistä, ei mökötystä, ei rangaistuksia, ei kylmää ilmapiiriä...

Olisi kiva saada ketju jossa äidit aidosti voisivat kertoa omat heikkoutensa, mutta ei, palstalla on ehkä 4 huonoa äitiä ja loput täydellisiä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Sun pitää hakea apua sillä tavallsien arjen jaksamiseen pitää pystyä. Kirjoitan tämän siitä huolimatta että Suomessa pidetään ihan normaalina kilahtamisia ja raskaalta tuntuvaa äitiyttä. Ongelmasi on mitä luultavammin muualla kuin kotitöissä ja lastenkasvatuksessa. Kuvittelet että sinulla pitäisi olla aikaa kaikkeen omaan puuhasteluun ja oikeus hemmotteluhetkiin ja kaveriaikaa ilman lapsia. Tästä yleensä johtuu suomalaisen kotiäidin loppuunpalaminen, haikaillaan asioita jotka eivät lapsiperheen arkeen kuulu ja media sekä muut ihmsiet ruokkivat tätä ajatusta. Äidin ei anneta olla äiti ja keskittyää äitiyteen vaan siitä syyllistetään. 

Minulla on itselläni neljä lasta joista osa asuu jo omissa kodeissaan. heidän lapsuutensa olin täysipainosiesti äiti ja ignoorasin muiden puheet omasta ajasta ja kuinka mies lähtisi jonkun muun matkaan jos en tekis itselleni jotakin ja ottais omaa aikaa. Niin ei käynyt vaan mies on varsinkin viime vuosina kehunut ja kiitellyt sitä kuinka hyvin olen hoitanut lapsiamme ja kotiamme. Hänkin on voinut keskittyä työhön ja perheeseen kun ei ole tarvinnut koko ajan miettiä että mistä nyt tuulee. Vuosien aikana ystävät ovat löytyneet luonnollisesti perhejuttujen parista ja kun lapset kasvoivat niin luonnollsietsi omaa aikaa tuli myös enemmän. sanotaanko niin että raskas pikkulapsiaika piti kropan kunnossa ja hermot muuttuivat niin pitkiksi etten stressaa enää mistään. Meillä on nyt ollut aikaa miehen kanssa hemmotella toisiamme ja se tuntuu hyvältä:)

Sen sijaan että oikeutat turhautumisesi niin tee sille jotakin. Itse lapsesi kasvatat. jos hän ei kuuntele niin teet jotakin väärin. Keskity siihen mikä on sun homma ja lakkaa haihattelemasta. sun lapsilla on oikeus vihata sinua myöhemmin kamalasta lapsuudesta. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Puolustelet itseäsi... kuinka jaksat aina huutaa? Miehesikin taitaa olla lapatossu kun ei puutu sun käytökseen...

En huuda aina, mutta usein ja liian usein. Huudan koska lapset ei tunnu havahtuvan muuten. Huutaminen ei muutenkaan ole minulle mikään pahoinpitely vaan tapa kommunikoida kovaäänisesti. Kuten lapsetkin, hekin ovat kovaäänisiä riehujia, ei mitään alistettuja, surullisia.

Mies ottaa ohjat kun huomaa minun menettävän malttini. Tosin mieheltäkin palaa hihat toisinaan, sillon minä otan ohjat.

En minä puolustele itseäni, sanon vaan että niinköhän itse olette täydellisiä äitejä. Tuskinpa..kyllä minä monesti näen esim. Kaupoissa äitejä jotka ovat hermostuneita jopa agressiivisia tai sitten niitä joiden lapset saavat tehdä mitä vaan.

Meillä myös rakastetaan, ei fyysistä väkivaltaa, ei nöyryyttämistä, ei mökötystä, ei rangaistuksia, ei kylmää ilmapiiriä...

Olisi kiva saada ketju jossa äidit aidosti voisivat kertoa omat heikkoutensa, mutta ei, palstalla on ehkä 4 huonoa äitiä ja loput täydellisiä.

Pääasia että rakastetaan ja se näkyy. Kovaääninen kommunikointi ei ole pahasta, jos siihen ei liity aggressiota. Tässä maassa on liikaa hiljaisuutta ja mököttämistä, patoutuneita tunteita.

Liian usein näkee kaupoissa äitejä, joissa ulkopuoliselle näyttää ettei homma ole hallussa. Flegmaattisia tai lasta fyysisesti kurittavia, väliin pitäisi mennä. Huono vertauskuva kenellekään äitiydestä.

Olisi kiva saada ketju, jossa äidit ja tyttäret kohtaavat rakentavasti. Tarkoitat varmaan, että täällä on 4 hyvää äitiä kommentoinut, virheistään ja miten on ne korjannut. Niiltä lopuilta, huonoilta äideiltä olisi mielenkiintoista kuulla, onko heillä yleensäkään omaatuntoa ja ovatko edes pohtineet ratkaisuja, miten lasten kanssa voisi välit korjata loppuelämän ajaksi. Myös niiden aikuisten lasten. Vai haluaisivatko edes korjata. Olen alkanut epäilemään äidinrakkautta, miksi sellainen yleistetään. Tuntuu, että voimakkaampi on lapsen rakkaus vanhempiinsa.

Tämä pohdituttaa, että mahtaako 40-50-luvulla syntyneet äidit enää muuttua? Kun ovat jumiutuneet tapoihinsa. Yleistä näemmä on, että varsinkin tyttäret heräävät todelliseen lapsuuteensa 30-40 vuoden iässä. Entäs pojat, miehet, peittelevätkö he tunteensa hautaan asti? Miten vanhenevaan väkivaltaiseen äitiin tulee suhtautua siinä vaiheessa, kun äiti on vanhainkotikunnossa? Edessä on.

Sairasta Suomessa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

Mutta eihän tuo  loputon paskan lapioiminen johda yhtikäs mihinkää.  Vaihda työkalua. Unohtakaa ne pitkät traumissa pyörimiset ja lillumiset. Ratkaisukeskeisetä terapiaotteella saadaan aivan yhtä hyviä tuloskia ja nopeammin kun asioiden vatvomiseen perusuvalla pitkällä linjalla.

Se mitä tapahtui joskus oli värin , joo ,  Mutta se ei määritä minua tänään. Hyväksy asia ja keskity panostamaan nykyhetkeen.

Päinvastoin. Se määrittää minut tänään. Kun minua kohdeltiin julmasti lapsena, rakensin idetiteettini sen varaan että olen paha ihminen kun rakkaat vanhempani, suojelijani tässä maailmassa, pitivät tarpeellisena nöyryyttää minua ja kieltää minulta tukensa, jonka vanhempi on lapselleen velkaa. Olin melkein 3-kymppinen kun tajusin vain äkkiä kysyä itseltäni: mitä jos en olekaan paha ihminen, mitä jos se onkin väärä käsitys jonka vanhempieni käytös antoi minulle? Mitä jos lapsuuteni ei ollutkaan hyvä? Mitä jos vanhempani kohtelivat minua julmasti? Laiminlöivät? Mitä jos en ansainnutkaan sitä?

Tätä voi olla vaikea tajuta, jos ei ole tuota kokenut. Mutta tuo asia vaivasi minua yli 10 vuotta. Välttelin vanhempiani enkä viihtynyt heidän seurassaan. Selitin sen itselleni niin, että olen vain huono ja kiittämätön ihminen. Tunsin syyllisyyttä siitä mutta en silti voinut pitää vanhemmistani.

Vasta ihan viime aikoina aloin esittää itselleni noita edellä mainittuja kysymyksiä. Ja maailmani alkoi kääntyä ympäri. Musta olikin valkoista ja valkoinen mustaa. Tuo oli niin hankala prosessi, että pariin viikkoon en pystynyt edes kunnolla keskittymään työhöni, sain esimieheltäni huomautuksia jatkuvasti. Koko ajan mieleeni tuli uusia tapauksia lapsuudestani, jotka olivat meillä normaaleja ja joista ei ikinä puhuttu. Ja halusin kirkua vanhemmilleni, kuvittelin tunteja yhteen menoon vain kirkuvani heille, että en ansainnut tuota, olette minulle lapsuuteni velkaa. Itkin työpaikan vessoissa ja komeroissa, taukotilan nurkassa, hississä. Minä, joka en aikaisemmin itkenyt kuin kerran vuodessa ja aina yksin kotonani. Minä, joka pidin heikkoina ihmisiä jotka vatvovat onnetonta lapsuuttaan vielä kolmekymppisenä. Minä, joka olin ollut lapsesta asti ylpeä tunteettomuudestani.

Eli kyllä, tuon paskan lapioiminen johtaa huimaan kehitykseen ihmisenä. Ja se johtaa vapauteen. Mutta sen vapauden päällä on niin valtava läjä paskaa, että sen lapioiminen vie jopa vuosia. Vasta kun kaikki on lapioitu, sitten voi sanoa että tämä ei määrittele minua tänään.

Hyvin sanottu. Tunteettomuuden ja selviytyjämentaliteetin ihannointi on usein merkki siitä, että on pahasti traumatisoitunut ja että se trauma vaikuttaa itseen vielä vahvasti, vaikka sen miten yrittäisi kieltää.

Totta. Nuorempana katkoin tylysti, tarkoituksella ja ilman mitään hyvää syytä välit kavereihin ja minusta kiinnostuneisiin poikiin ja miehiin. Halusin näyttää maailmalle miten tunteeton, kova ja kylmä minä olen. 

Vasta 10 vuotta myöhemmin ällistyin kun kerran mieleeni tuli ajatus, että he saattoivat loukkaantua siitä. Seuraava ajatus: hetkinen, on hyvin mahdollista että ihan oikeasti loukkaantuivat. Sitten, hämmästyneenä ymmärsin että kun katkaisin välit ilman selitystä kaveriin, jonka kanssa olin jutellut joka päivä 3 vuoden ajan, hän ihan varmasti loukkaantui.

Tuollainen lapsuus tappaa sekä omat tunteet että kyvyn ymmärtää muiden tunteita. En aivan oikeasti ymmärtänyt ollenkaan, että käytökselläni pahoitin ihmisten mielen. Tunteeni kai alkoivat viimein toimia, kun olin ollut muutaman vuoden poissa lapsuuskotini vaikutuspiiristä. Silloin aloin ymmärtää muidenkin tunteita.

Vuosi sitten vielä kielsin lapsuuden vaikuttaneen minuun mitenkään. Olen nyt pohtinut näitä asioita paljon sekä yksin että terapeutin kanssa, enkä enää tunne mitään häpeää kun sanon että ne vaikuttivat paljon. Ja että olen vihainen. Olen todella vihainen.

Oletko pyytänyt anteeksi/selittänyt? Tuo yhtäkkinen täydellinen hylkääminen saattaa olla kaverillesi traumaattinen lapsuudenkokemus, eikä "pelkkä" loukkaantuminen.

En ole. Emme me lapsia kyllä olleet vaan jo teini-ikäisiä.

Eivät nämä ole vielä sellaisia asioita joista voi puhua. Tuo on selvä asia tavallisille ihmisille: kun pahoitetaan toisen mieli, pyydetään anteeksi ja selitetään ja molemmilla on parempi olo. Mutta minulla ei olisi enkä tiedä miten puhua tai lähestyä ihmisiä tunneasioissa. Vaikea selittää. Hm. Sain täällä paljon yläpeukutuksia ihmisiltä. Mutta en usko että kovin moni teistä pitäisi minusta jos tapaisimme. Eivät nuo asiat nimittäin korjaannu kun tajuaa, mikä meni pieleen lapsena. Olen edelleen kylmä ja torjuva ihminen, suhtaudun edelleen halveksivasti tunteita näyttäviin ihmisiin. Ei minulle ole mahdollista etsiä käsiini teinivuosien kaveria ja vuodattaa tuntojani. Koska minulla ei niitä ole. En tunne mitään myötätuntoa tai katumusta. Ymmärrän pahoittaneeni kaverin - ystävän - mielen, mutta ei se tunnu minusta miltään. En tuntenut mitään kiintymystä häntä kohtaan, vaikka vietimme kaikki välitunnit yhdessä vuosia. En osannut. Enkä osaisi nyt sanoa mitään mikä parantaisi hänen oloaan. Tiedän toki sanat, mutta ne olisivat vain sanoja. Merkityksettömiä, kun niiden takana ei ole tunnetta.

Vierailija kirjoitti:

Tämä pohdituttaa, että mahtaako 40-50-luvulla syntyneet äidit enää muuttua? Kun ovat jumiutuneet tapoihinsa. Yleistä näemmä on, että varsinkin tyttäret heräävät todelliseen lapsuuteensa 30-40 vuoden iässä. Entäs pojat, miehet, peittelevätkö he tunteensa hautaan asti? Miten vanhenevaan väkivaltaiseen äitiin tulee suhtautua siinä vaiheessa, kun äiti on vanhainkotikunnossa? Edessä on.

Minä kuvittelen usein sanovani vaivojaan valittaville vanhemmilleni: "Olin lapsi ja heikko, te hylkäsitte minut. Nyt te olette vanhoja ja heikkoja, nyt minä hylkään teidät."

Ehkä joku päivä sanon.

Vierailija kirjoitti:

Voi byhäääää, itse olette varmaan täydellisiä pyhimyksiä jotka koskaan tee mitään väärin. Mitä jos pudottaisit sen paskan vsin ja jatkaisit elämää, miksi vieläkin raahaat kaikkea tuota paskaa sisälläsi?

T. paska lapsuus, mutta suuntana vain Oma elämä niin kuin sen haluan

Minua ei miellytä sellainen elämä jonka sinä näköjään olet valinnut. Joten olen sitten jumissa tämän paskan kanssa vielä jonkin aikaa. Jatka sinä valitsemallasi tiellä, vapaana, ilkeänä ja vailla myötätuntoa muita kohtaan. Kun lapsesi aikanaan tulee kirjoittamaan johonkin tällaiseen ketjuun, otamme hänet vastaan, ymmärrämme häntä ja yritämme auttaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Miettivätköhän äidit koskaan, että haluaisivat alkaa selvittämään aikuisen lapsensa kanssa lapselle aiheuttamiaan henkisiä kipuja. Vai ovatko nämä äidit sokeita itselleen ja realismille? Saavatko jotain nautintoa siitä, että tietävät lapsensa kärsivän? Onko enemmän kyse pököpäisyydestä, sairaudesta vai rohkeudettomuudesta?

Ovatniiyä täydellisiä äitejä omasta mielestään. Omani oli hirviö äiti - kokoajan puhui "että kun te tytöt muutatte pois kotoa" ja "sitten kun isänne kuolee". En muista miten lauseet jatkuu, mutta karseeta oli. Isä täysi kahjo, joka vielä oli väkivaltainen.

Kaikki me lapset kärsimme masennuksesta, yhdellä psykoottinen masennus ja yhdellä rajatilapersoona. Itsellä vakava masennus ja lääkitys ja olen ainut joka hengissä.

Kiitos hirveän lapsuuden...kylmä äiti, henkinen väkivalta ja fyysinen väkivalta.

Rääsyissä kuljettiin ja äiti minkkiturkissa. Äiti hirveän sairaskin (vakava allergia) mutta koskaan en nähnyt äitini olisi ollut nuhainen...syöpäkin oli, mutta ei lääkärin diagnoosi vaan äitini oma.

Vanhemmissa ei ole kuulemma vikaa vaan perimässä häikkää.

Tässä viestissä on kiteytyy monta asiaa. Marttyyriäiti, joka pitää tyttäriään joko ala-arvoisempina ihmisinä kuin poikia tai pelkää heidän viehätysvoimaansa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kaiken piti mennä aina juuri hänen makunsa mukaan. Ja kaikista hänen menoistaan piti olla täysin perillä. Luulin oikeasti että olin paska lapsi kun en ollut joululomalla klo 8 aamulla täysissä pukeissa ja valmis lähtemään sukulaisille kylään, kun äiti oli näin päättänyt pari minuuttia sitten. Tai kun en älynnyt pestä autoa kerran keväällä, ihan ilman että asiasta mainittiin mitään. Jos kävin kaupassa niin yleensä äiti lähti sinne uudestaan ovet paukkuen; miten en ollut tajunnut että sokeria ei ollutkaan tarpeeksi ihan itse?

Teininä musta tuntui korkeintaan kurjalta kuunnella päänaukomista ja kattoa sitä mesoamista mitä mutsi piti. Pidin sitä outona mutta aikuisena tajusin että sehän oli oikeasti pipi päästään. Nykyään se yrittää hyvitellä tekojaan mutta myöhäistä. Eli tutulta kuulostaa.

Miten äitisi yrittää hyvitellä tekojaan? Onko hän pyytänyt anteeksi ja muuttanut käytöstään? Mun äiti on vaan jatkanut, eikä hän tunnu välittävän, muutakun itsestään.

Sanotaanko että on yrittänyt selittää käytöstään sillä että häntä itseään painettiin lyttyyn omassa lapsuudessaan. Mutta sitten on lisäksi tuo pään "pehmeneminen" aika varhain.