Tajusin vasta vähän aikaa sitten aikuisena että äitini käytös ei ollut normaalia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Sun pitää hakea apua sillä tavallsien arjen jaksamiseen pitää pystyä. Kirjoitan tämän siitä huolimatta että Suomessa pidetään ihan normaalina kilahtamisia ja raskaalta tuntuvaa äitiyttä. Ongelmasi on mitä luultavammin muualla kuin kotitöissä ja lastenkasvatuksessa. Kuvittelet että sinulla pitäisi olla aikaa kaikkeen omaan puuhasteluun ja oikeus hemmotteluhetkiin ja kaveriaikaa ilman lapsia. Tästä yleensä johtuu suomalaisen kotiäidin loppuunpalaminen, haikaillaan asioita jotka eivät lapsiperheen arkeen kuulu ja media sekä muut ihmsiet ruokkivat tätä ajatusta. Äidin ei anneta olla äiti ja keskittyää äitiyteen vaan siitä syyllistetään. 

Minulla on itselläni neljä lasta joista osa asuu jo omissa kodeissaan. heidän lapsuutensa olin täysipainosiesti äiti ja ignoorasin muiden puheet omasta ajasta ja kuinka mies lähtisi jonkun muun matkaan jos en tekis itselleni jotakin ja ottais omaa aikaa. Niin ei käynyt vaan mies on varsinkin viime vuosina kehunut ja kiitellyt sitä kuinka hyvin olen hoitanut lapsiamme ja kotiamme. Hänkin on voinut keskittyä työhön ja perheeseen kun ei ole tarvinnut koko ajan miettiä että mistä nyt tuulee. Vuosien aikana ystävät ovat löytyneet luonnollisesti perhejuttujen parista ja kun lapset kasvoivat niin luonnollsietsi omaa aikaa tuli myös enemmän. sanotaanko niin että raskas pikkulapsiaika piti kropan kunnossa ja hermot muuttuivat niin pitkiksi etten stressaa enää mistään. Meillä on nyt ollut aikaa miehen kanssa hemmotella toisiamme ja se tuntuu hyvältä:)

Sen sijaan että oikeutat turhautumisesi niin tee sille jotakin. Itse lapsesi kasvatat. jos hän ei kuuntele niin teet jotakin väärin. Keskity siihen mikä on sun homma ja lakkaa haihattelemasta. sun lapsilla on oikeus vihata sinua myöhemmin kamalasta lapsuudesta. 

Ei se nyt ihan noin mene. En haihattele mistään hirmusuurista omanajan ruusukuvista vaan siitä että voisin mennä ostoksille JOSKUS yksin, katsoa kerran viikossa tulevan tv sarjani yksin hiljaisuudessa jolloin kukaan ei keskeyttäisi.

Olen hyvin keskittynyt äitiyteeni ja jopa opiskellut aihetta.

Osaan olla kriittinen itseäni kohtaan ja pyrin olemaan parempi äiti joka päivä, mutta enään en tahdo itkeä itseäni uneen loska tänäänkin huusin. Ei se nyt sentään niin vakavaa ole että pitäisi kuolla ennenaikojaan stressiin.

Kyllä minä koen että minulla on OIKEUS turhautua, miksi minun pitäisi kieltää tunteita itseltäni, miksi minun pitäisi kieltää lapsilta näkemästä turhautumista. Tunteita saa olla ja niitä saa näyttää.

Joku aiemmin ketjussa kirjoitti hyvin että lapsetkin on ihmisiä ja niitä tulee kohdella niin. Olen aina ollut samaa mieltä, mutta viimeaikoina kun kaksi vanhempaa lasta kärsivät kamalasta kasvuvaiheesta yhtäaikaa ja perheeseen syntyi vauva on vähän tuo arvo jäänyt ja kasvatus on ollut enemmänkin selviytymistä päivästä.

Kiitos kuitenkin tuolle kirjoittajalle että muistutti minua siitä mikä on suurin arvoni. Lapsia tulisi kohdella samalla kunnioituksella kuin vanhuksia ja muita ihmisiä. En ole ikinä ymmärtänyt ikäänsidottua kunnioitusta.

Kiitos tästä ketjusta. Olen itse aikamoinen mesoaja ja temperamentiltani olen herkästi räjähtävä. Omassa lapsuudenkodissani olin ainoa lapsi, jota rakastettiin kaikin voimin ja suojeltiin maailman pahalta silloin, kun molemmat vanhemmat eivät olleet ryyppäämässä yökausia. Usein sain olla pois koulusta sen takia, että vanhemmat tulivat kotiin tappelemaan kännipäissään neljän aikaan yöllä ja toisaalta sain kuulla haukkuja siitä, miksi olen niin vätys ja laiska enkä harrasta mitään (koskaan minulle ei maksettu tai järjestetty harrastusmahdollisuuksia, vaikka niitä itse erikseen hain ja tarjosin vanhemmille - 10-vuotias nyt ei voi liittyä uimaseuraan ilman vanhempien suostumusta ja rahallista panostusta).

Toisaalta kävin sitten kouluni kunnialla, kun kasvoin lukioikään, ja suoritin yliopisto-opinnot hyvin arvosanoin. Nyt kun minulla on omat lapset (10 ja 12), olen huomannut olevani kohtuuttoman kova ja ankara heitä kohtaan. Vaadin paljon koulutöiltä, enkä siedä typerää youtubettamista ja ajanhukkaa idioottimaisten medioiden parissa. Välillä takavarikon määräajaksi koko talon tietokoneet ja pelikoneet, koska en kestä ajatusta siitä, että lapsista tulee sellaisia HS:ssä kuvattuja täysi-ikäisiä kotona vetelehtijöitä. Tarkastan päivittäin lasten koulutehtäviä ja voin todella kärkkäästi kommentoida lopputuloksia ja käskeä tekemään työn uudestaan. Esimerkiksi tänään sanoin tyttäreni esseestä seuraavaa: "Vaikka kuinka hyvin osaat ajatella ja omaksua tietoa, kukaan ei ymmärrä osaamistasi, ellet ilmaise itseäsi selkeästi kirjallisesti." Ehkä tällä paikkaan sitä, etten koskaan saanut omilta vanhemmilta ohjausta koulutehtävissä ja harrastuksissa, vaikka heillä ei tosin ollut koskaan kykyä osallistua edes ala-asteen tehtävien tekoon. Samoin vaadin panostusta kotona tehtäviin töihin - en kerää kenekään tavaroita tai likaisia vaatteita lattioilta - tätä minulta ei koskaan kotona vaadittu. Välillä pyydän anteeksi räjähtelyäni ja yritän selitellä sitä väsymyksellä. Kuitenkin jossain taka-alalla ajattelen lasteni parasta - helpompihan se olisi hoitaa itse kaikki sotkut ja antaa lasten tubettaa ja somettaa kaiket päivät. Pelkään vain, että tämä ankaruus on pahasta, eivätkä lapset koskaan opi tekemään työtä omasta ilosta vaan vain auktoriteetin pelosta. Toki kehun, kiitän ja palkitsen ylitsevuotavasti silloin, kun asiat on asianmukaisesti (ts. minun näkemysteni mukaan) hoidettu, mutta vastaavasti negatiivinen palautteeni on yhtä ylitsevuotavaa. Ihailen kyllä vanhempia, joiden lapset näyttävät pärjäävän ja kukoistavan, ja vanhemmat tuntuvat selviävän pään silittelyllä ja tsemppipuheilla. Voiko liika ankaruus ja vaativuus johtaa vastareaktioon ja vihaan? Ja toisaalta mikä on liiallista? Nykypäivänä tuntuu, että on ihan ok, jos 20-vuotias poika asuu kotona vanhempien elättinä pelaamassa koneella. Koska itse jouduin tekemään omat ateriani ja hoitamaan asiani pikkulapsesta asti, en pysty ymmärtämään omaa jälkikasvuani, joka olettaa, että rahaa tulee luottokortista ja että ruoaksi on aina pelkkää sushia.

Vierailija kirjoitti:

Ei niitä lapsena tietenkään ymmärtänyt, eikä pitänytkään ymmärtää. Rasittavaa on se, että kun ikävät tapahtuvat jäävät mietteisiin selittämättöminä, niissä on jotain outoa. Ja jonakin päivänä sitten ykskaks hoksaat, mistä oikeasti oli kyse. Sitten vasta alkaakin todellinen työ, paskan käsittely. Menet painajaisiesi ja traumoja kanssa terapiaan, lillut selvittelyissä sen ajan elämää, kun muut panostavat työhön, perheen perustamiseen ja oman asunnon hankkimiseen. Ja kyllä, saa olla vihainen traumojen aiheuttajalle.

'

Juuri näin. Ja sitten kun olet käyttänyt rahasi terapiaan opiskeluaikana (sossu ei tosiaan maksanut, kelakorvattu monen vuoden terapia on aika kallista korvauksenkin kanssa) ja opiskelut ovat vielä viivästyneet tästä syystä, huomaat jääneesi peruuttamattomasti "jälkeen" ikäluokastasi.

Omaisuuden puute ei ole itselleni mikään erityinen surun aihe muuten, mutta kaiken tuon henkisen turvattomuuden jälkeen, aina järkevästi eläneenä ja rahaa säästäväisesti käyttäneenä olen siinä tilanteessa, että en tule omistamaan mitään => taloudellinen turvattomuus. Josta seuraa henkistä turvattomuutta.

Erityisesti vituttaa se, että normaalitaustaiset ihmiset töissä ovat ihmetelleet yleisellä tasolla ääneen sitä, miten on mahdollista, että joku ei omista lähes nelikymppisenä MITÄÄN ja että on kyllä itsessä vika. 

Joo, näinhän se on. En ymmärtänyt, että ei kannata syntyä köyhään perheeseen, joutua 18-vuotiaana omilleen ilman mitään tukea, rahoittaa töillä terapiansa ja pahimpina masennusaikoina käyttää siihen opintolainaa. Niin, en tosiaan ollut edes sairauslomalla tai saanut yhteiskunnalta ylimääräistä tukea, kun yritin pärjätä itse. Tuloksena on se, että sain käyttää säästöni ja opintolainat terapiaan ja peruselämiseen (esim. uusi käytetty pyykkikone jne.) siinä, missä onnekkaammat asuivat kotona ja/tai saivat vanhemmilta tukea. Omistan 40-vuotiaana irtaimistoni, opintolainaa on vielä maksettavana. Onneksi sentää paranin henkisesti. Ikävä kyllä sittemmin meni fyysinen terveys, jota olen rahoittanut myös lääkkeiden, tukivälineiden jne. muodossa siinä määrin, että säästöön ei jää mitään. 

Se, miten kaukana kaltaiseni on viiteryhmästään, akateemisista asiantuntijoista, on silti aika pysäyttävää. Kun olen ihan normaali, niin kenellekään ei tule mieleenkään, että kaltaiseni saattaisi olla taloudellisesti heikoilla loppuelämänsä, vaikka mitä tekisi. 

Ja kaikki tämä siksi, että lähtökohdat olivat paskat, oma yrittäminen ja asioiden hoitaminen ei tuonutkaan onnellista ja varakasta elämää. Mutta sekin on varmaan OMA SYY, kun kaikki on itsestä kiinni. ^_^

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Puolustelet itseäsi... kuinka jaksat aina huutaa? Miehesikin taitaa olla lapatossu kun ei puutu sun käytökseen...

En huuda aina, mutta usein ja liian usein. Huudan koska lapset ei tunnu havahtuvan muuten. Huutaminen ei muutenkaan ole minulle mikään pahoinpitely vaan tapa kommunikoida kovaäänisesti. Kuten lapsetkin, hekin ovat kovaäänisiä riehujia, ei mitään alistettuja, surullisia.

Mies ottaa ohjat kun huomaa minun menettävän malttini. Tosin mieheltäkin palaa hihat toisinaan, sillon minä otan ohjat.

En minä puolustele itseäni, sanon vaan että niinköhän itse olette täydellisiä äitejä. Tuskinpa..kyllä minä monesti näen esim. Kaupoissa äitejä jotka ovat hermostuneita jopa agressiivisia tai sitten niitä joiden lapset saavat tehdä mitä vaan.

Meillä myös rakastetaan, ei fyysistä väkivaltaa, ei nöyryyttämistä, ei mökötystä, ei rangaistuksia, ei kylmää ilmapiiriä...

Olisi kiva saada ketju jossa äidit aidosti voisivat kertoa omat heikkoutensa, mutta ei, palstalla on ehkä 4 huonoa äitiä ja loput täydellisiä.

Lapset ovat kovaäänisiä riehujia, koska olette opettaneet heidät siihen. He eivät piittaa puheestasi, koska olette opettaneet heille että huutaminen ja haukkuminen on se tapa kommunikoida.

Sanoisitko olevasi täydellinen työntekijä, jos et huuda ja hauku työkavereitasi? Et varmasti ole. Olet vain normaali ihminen. Miksi se lasten kanssa olisi yhtään eri juttu?

Ja niin muuten, nekin vanhemmat jotka lyövät, nöyryyttävät ja ovat kylmiä, nekin sanovat että meillä on rakkautta ja lapset ovat normaaleja. Se vain ei ole totta. Toki he itse uskovat sen. Ja lapsetkin toistaiseksi. Eivät usko enää aikuisena, kun näkevät normaalia maailmaa kodin ulkopuolella.

Minäkään en muuten ollut surullinen lapsi, olin ajoittain aggressiivinenkin. Eivät kaltoin kohdellut lapset itke sängyn alla vuorokauden ympäri. Nekin lapset leikkivät välillä, nauravat välillä. Heillä on paha olo koko ajan, mutta he eivät tiedä sitä itse. Koska heillä on aina ollut paha olo. Vasta kun aikanaan muuttavat pois kotoa, paha olo alkaa hiljalleen vähentyä. Ja silloin se lapsi alkaa miettiä, mistä se johtui.

Se on totta että kaikki paska mitä sulle on tehty lapsena on pakko hyväksyä koska tapahtunutta ei voi muuttaa.Mutta ne VAIKUTUKSET mitä sinuun ja sinun persoonallisuuteen on jäänyt niitä ei tarvitse hyväksyä.Ja omia vääristyneitä ajattelu ja käytösmalleja on todella vaikea/mahdoton itse muuttaa kun ne on vuosien aikana juurtuneet mieleen ja koko kehoon.Hyvä terapeutti voi auttaa purkamaan näitä tuntemuksia pikkuhiljaa.Kehon lukot on pahimpia.

Vierailija kirjoitti:

Sitä olen ihmetellyt, miksi niin monet tajuavat vanhempiensa keskeneräisyyden vasta niin vanhoina. Minulle se oli selvää jo alta kouluiän, noin 6-vuotiaana. Ei tarvinnut kuin verrata heidän suhtautumistaan minuun ja veljiini, niin oli päivän selvää, että he olivat epäreiluja. Valeesta he myös jäivät kiinni monta kertaa, etenkin isäni. Koska olin lapsi, en osannut käsitellä asiaa tunnetasolla ja tarvitsin useammankin jakson lyhytterapiaa aikuisena, mutta ainakin minulla oli tieto tapahtuneesta jo pienenä.

Oli se selvää minullekin, että minua pidettiin huonompana kuin veljeäni. Kun osoitin mieltäni siitä, minua lyötiin ja nöyryytettiin. Ymmärsin siis epäoikeudenmukaisuuden jo lapsena. Mutta minä rakastin vanhempiani vielä silloin. Ajattelin, että minä olen yksinkertaisesti paha lapsi. En minä yhdistänyt silloin henkistä ja fyysistä pahoinpitelyä siihen, että minulle yritetään näyttää paikkani tyttönä ja naisena. Puhuttiinhan silloin 80-luvun lopulla tasa-arvosta. Puhuttiin niin kuin se olisi totta. Joten en tajunnut kuviota. Koska vanhempani kerran olivat hyviä ihmisiä ja rakastivat minua, eivät he kohdelleet minua epäreilusti. Isä loukoi sovinistisia mielipiteitä jatkuvasti ja nauroi päälle raikuvasti. Koko perhe nauroi, kuin se olisi ollut hyväkin vitsi. Me halusimme että meillä kotona olisi hauskaa ja rentoa, niinhän kaikki haluavat. Siksi mitään väärää ei saanut nähdä. Joskus isän pahimpien tempauksien jälkeen istuin huoneeni lattialla, täristen, itkien ja henkeä haukkoen. Ja sätin itseäni siitä että olen heikko, että itken. Merkitsin kalenteriin päivät joina itkin, laskin niitä ja olin ylpeä kun merkinnät harvenivat koko ajan.

Eikä luullakseni kyse loppujen lopuksi ollut vain sovinismista tai maaseudun vanhanaikaisista asenteista. Kyse oli isästäni. Hän on ihminen, joka nauttii heikkojen ja puolustuskyvyttömien satuttamisesta ja nöyryyttämisestä. Hän järjesti tarkoituksella tilanteita, joissa voi tehdä niin. Koko ajan. Tyttönä olin sallitumpi kohde tuollaiselle kuin veljeni.

Oli helppo alkaa vihata isääni teini-ikäisenä. Äidin kohdalla oli vaikeampaa, kun hän sanoo jatkuvasti rakastavansa lapsiaan ja tekevänsä kaikkensa lastensa eteen. Vasta 3-kymppisenä tajusin hänen olleen jo silloin aikuinen ihminen joka oli vastuussa lastensa hyvinvoinnista. Ja hän katseli isäni puuhia vierestä vuosikausia, eikä tehnyt mitään.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Puolustelet itseäsi... kuinka jaksat aina huutaa? Miehesikin taitaa olla lapatossu kun ei puutu sun käytökseen...

En huuda aina, mutta usein ja liian usein. Huudan koska lapset ei tunnu havahtuvan muuten. Huutaminen ei muutenkaan ole minulle mikään pahoinpitely vaan tapa kommunikoida kovaäänisesti. Kuten lapsetkin, hekin ovat kovaäänisiä riehujia, ei mitään alistettuja, surullisia.

Mies ottaa ohjat kun huomaa minun menettävän malttini. Tosin mieheltäkin palaa hihat toisinaan, sillon minä otan ohjat.

En minä puolustele itseäni, sanon vaan että niinköhän itse olette täydellisiä äitejä. Tuskinpa..kyllä minä monesti näen esim. Kaupoissa äitejä jotka ovat hermostuneita jopa agressiivisia tai sitten niitä joiden lapset saavat tehdä mitä vaan.

Meillä myös rakastetaan, ei fyysistä väkivaltaa, ei nöyryyttämistä, ei mökötystä, ei rangaistuksia, ei kylmää ilmapiiriä...

Olisi kiva saada ketju jossa äidit aidosti voisivat kertoa omat heikkoutensa, mutta ei, palstalla on ehkä 4 huonoa äitiä ja loput täydellisiä.

Lapset ovat kovaäänisiä riehujia, koska olette opettaneet heidät siihen. He eivät piittaa puheestasi, koska olette opettaneet heille että huutaminen ja haukkuminen on se tapa kommunikoida.

Sanoisitko olevasi täydellinen työntekijä, jos et huuda ja hauku työkavereitasi? Et varmasti ole. Olet vain normaali ihminen. Miksi se lasten kanssa olisi yhtään eri juttu?

Ja niin muuten, nekin vanhemmat jotka lyövät, nöyryyttävät ja ovat kylmiä, nekin sanovat että meillä on rakkautta ja lapset ovat normaaleja. Se vain ei ole totta. Toki he itse uskovat sen. Ja lapsetkin toistaiseksi. Eivät usko enää aikuisena, kun näkevät normaalia maailmaa kodin ulkopuolella.

Minäkään en muuten ollut surullinen lapsi, olin ajoittain aggressiivinenkin. Eivät kaltoin kohdellut lapset itke sängyn alla vuorokauden ympäri. Nekin lapset leikkivät välillä, nauravat välillä. Heillä on paha olo koko ajan, mutta he eivät tiedä sitä itse. Koska heillä on aina ollut paha olo. Vasta kun aikanaan muuttavat pois kotoa, paha olo alkaa hiljalleen vähentyä. Ja silloin se lapsi alkaa miettiä, mistä se johtui.

Minäkin joskus luulin että lapset tekevät mitä tekevät koska ne on kasvatettu siihen, nyt kun niitä on kolme ja olen hoitanut myös muiden lapsia sen ymmärtää että niissä on persoona eroja.

Meillä on yksi himo sählääjä, toinen ottaa itseensä herkästi. Yhdessä he tietenkin rakastavat riehua . Lapsia kun ovat. Ovat meluisia, lapsia kun ovat. Vaativat toistoa, samoista asioista monta kertaa päivässä. Ihan normaaleja lapsia käsittääkseni.

He eivät ole agressiivisia ja vieraat pitävät heitä niin hyväkäytöksisinä ja kiltteinä. Ja sitä ne ovatkin silloin kun eivät riehu. Meidän lapset eivät huuda tai hauku. Melu liittyy riehakkaisiin leikkeihin.

Että itseasiassa olenkin tainnut kasvattaa niitä melko hyvin. Sinä et vaan tiedä elämästämme mitään, muuta kuin että huudan ja hermostun.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Puolustelet itseäsi... kuinka jaksat aina huutaa? Miehesikin taitaa olla lapatossu kun ei puutu sun käytökseen...

En huuda aina, mutta usein ja liian usein. Huudan koska lapset ei tunnu havahtuvan muuten. Huutaminen ei muutenkaan ole minulle mikään pahoinpitely vaan tapa kommunikoida kovaäänisesti. Kuten lapsetkin, hekin ovat kovaäänisiä riehujia, ei mitään alistettuja, surullisia.

Mies ottaa ohjat kun huomaa minun menettävän malttini. Tosin mieheltäkin palaa hihat toisinaan, sillon minä otan ohjat.

En minä puolustele itseäni, sanon vaan että niinköhän itse olette täydellisiä äitejä. Tuskinpa..kyllä minä monesti näen esim. Kaupoissa äitejä jotka ovat hermostuneita jopa agressiivisia tai sitten niitä joiden lapset saavat tehdä mitä vaan.

Meillä myös rakastetaan, ei fyysistä väkivaltaa, ei nöyryyttämistä, ei mökötystä, ei rangaistuksia, ei kylmää ilmapiiriä...

Olisi kiva saada ketju jossa äidit aidosti voisivat kertoa omat heikkoutensa, mutta ei, palstalla on ehkä 4 huonoa äitiä ja loput täydellisiä.

Lapset ovat kovaäänisiä riehujia, koska olette opettaneet heidät siihen. He eivät piittaa puheestasi, koska olette opettaneet heille että huutaminen ja haukkuminen on se tapa kommunikoida.

Sanoisitko olevasi täydellinen työntekijä, jos et huuda ja hauku työkavereitasi? Et varmasti ole. Olet vain normaali ihminen. Miksi se lasten kanssa olisi yhtään eri juttu?

Ja niin muuten, nekin vanhemmat jotka lyövät, nöyryyttävät ja ovat kylmiä, nekin sanovat että meillä on rakkautta ja lapset ovat normaaleja. Se vain ei ole totta. Toki he itse uskovat sen. Ja lapsetkin toistaiseksi. Eivät usko enää aikuisena, kun näkevät normaalia maailmaa kodin ulkopuolella.

Minäkään en muuten ollut surullinen lapsi, olin ajoittain aggressiivinenkin. Eivät kaltoin kohdellut lapset itke sängyn alla vuorokauden ympäri. Nekin lapset leikkivät välillä, nauravat välillä. Heillä on paha olo koko ajan, mutta he eivät tiedä sitä itse. Koska heillä on aina ollut paha olo. Vasta kun aikanaan muuttavat pois kotoa, paha olo alkaa hiljalleen vähentyä. Ja silloin se lapsi alkaa miettiä, mistä se johtui.

Minäkin joskus luulin että lapset tekevät mitä tekevät koska ne on kasvatettu siihen, nyt kun niitä on kolme ja olen hoitanut myös muiden lapsia sen ymmärtää että niissä on persoona eroja.

Meillä on yksi himo sählääjä, toinen ottaa itseensä herkästi. Yhdessä he tietenkin rakastavat riehua . Lapsia kun ovat. Ovat meluisia, lapsia kun ovat. Vaativat toistoa, samoista asioista monta kertaa päivässä. Ihan normaaleja lapsia käsittääkseni.

He eivät ole agressiivisia ja vieraat pitävät heitä niin hyväkäytöksisinä ja kiltteinä. Ja sitä ne ovatkin silloin kun eivät riehu. Meidän lapset eivät huuda tai hauku. Melu liittyy riehakkaisiin leikkeihin.

Että itseasiassa olenkin tainnut kasvattaa niitä melko hyvin. Sinä et vaan tiedä elämästämme mitään, muuta kuin että huudan ja hermostun.

Tiedän, että tulit tällaiseen ketjuun puolustelemaan huutamistasi ja haukkumistasi. Se kertoo, että täällä kirjoittelevien ihmisten kokemukset herättivät sinussa tarpeen alkaa puolustella itseäsi ja käytöstäsi. Normaalissa ihmisessä nämä kertomukset olisivat herättäneet myötätuntoa. Sinä pidit niitä hyökkäyksenä itseäsi vastaan. Miksi?

Puhut muuten tuossa kertomuksessasi täysin ristiin aikaisemman tekstisi kanssa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Oma lapseni varmaan tulee vihaamaan minua aikuisena. Hermostun kohtuuttomasti asioista, kuten maidon kaatumisesta. Olen vain niin väsynyt tähän. Kun jotain asiaa tekee liikaa alkaa siihen hermostua, lastenhoito ja kotityöt ovat nyt sellaisia.

Olen sanonut lapsille että ihan kuin aivovammaisille puhuisi kun eivät kuuntele eivätkä tottele. Huudan usein. Mulkoilen vihaisesti. Sanon miljoona kertaa aamulla pue vaatteet päälle, lopulta hermostun. Lapsi ei kuule/kuuntele.

Aikuisena olen ymmärtänyt oman äitini puutteet omassa lapsuudessani. Oliko äitini normaali kun ei koskaan lohduttanut, oliko normaali kun joi ja sekoili. Ei ollut. Mutta olen antanut anteeksi. Nykyään lukee paljon näitä juttuja joissa äiditt ovat epäonnistuneet. Äiditkin ovat vain ihmisiä.

Puolustelet itseäsi... kuinka jaksat aina huutaa? Miehesikin taitaa olla lapatossu kun ei puutu sun käytökseen...

En huuda aina, mutta usein ja liian usein. Huudan koska lapset ei tunnu havahtuvan muuten. Huutaminen ei muutenkaan ole minulle mikään pahoinpitely vaan tapa kommunikoida kovaäänisesti. Kuten lapsetkin, hekin ovat kovaäänisiä riehujia, ei mitään alistettuja, surullisia.

Mies ottaa ohjat kun huomaa minun menettävän malttini. Tosin mieheltäkin palaa hihat toisinaan, sillon minä otan ohjat.

En minä puolustele itseäni, sanon vaan että niinköhän itse olette täydellisiä äitejä. Tuskinpa..kyllä minä monesti näen esim. Kaupoissa äitejä jotka ovat hermostuneita jopa agressiivisia tai sitten niitä joiden lapset saavat tehdä mitä vaan.

Meillä myös rakastetaan, ei fyysistä väkivaltaa, ei nöyryyttämistä, ei mökötystä, ei rangaistuksia, ei kylmää ilmapiiriä...

Olisi kiva saada ketju jossa äidit aidosti voisivat kertoa omat heikkoutensa, mutta ei, palstalla on ehkä 4 huonoa äitiä ja loput täydellisiä.

Lapset ovat kovaäänisiä riehujia, koska olette opettaneet heidät siihen. He eivät piittaa puheestasi, koska olette opettaneet heille että huutaminen ja haukkuminen on se tapa kommunikoida.

Sanoisitko olevasi täydellinen työntekijä, jos et huuda ja hauku työkavereitasi? Et varmasti ole. Olet vain normaali ihminen. Miksi se lasten kanssa olisi yhtään eri juttu?

Ja niin muuten, nekin vanhemmat jotka lyövät, nöyryyttävät ja ovat kylmiä, nekin sanovat että meillä on rakkautta ja lapset ovat normaaleja. Se vain ei ole totta. Toki he itse uskovat sen. Ja lapsetkin toistaiseksi. Eivät usko enää aikuisena, kun näkevät normaalia maailmaa kodin ulkopuolella.

Minäkään en muuten ollut surullinen lapsi, olin ajoittain aggressiivinenkin. Eivät kaltoin kohdellut lapset itke sängyn alla vuorokauden ympäri. Nekin lapset leikkivät välillä, nauravat välillä. Heillä on paha olo koko ajan, mutta he eivät tiedä sitä itse. Koska heillä on aina ollut paha olo. Vasta kun aikanaan muuttavat pois kotoa, paha olo alkaa hiljalleen vähentyä. Ja silloin se lapsi alkaa miettiä, mistä se johtui.

Minäkin joskus luulin että lapset tekevät mitä tekevät koska ne on kasvatettu siihen, nyt kun niitä on kolme ja olen hoitanut myös muiden lapsia sen ymmärtää että niissä on persoona eroja.

Meillä on yksi himo sählääjä, toinen ottaa itseensä herkästi. Yhdessä he tietenkin rakastavat riehua . Lapsia kun ovat. Ovat meluisia, lapsia kun ovat. Vaativat toistoa, samoista asioista monta kertaa päivässä. Ihan normaaleja lapsia käsittääkseni.

He eivät ole agressiivisia ja vieraat pitävät heitä niin hyväkäytöksisinä ja kiltteinä. Ja sitä ne ovatkin silloin kun eivät riehu. Meidän lapset eivät huuda tai hauku. Melu liittyy riehakkaisiin leikkeihin.

Että itseasiassa olenkin tainnut kasvattaa niitä melko hyvin. Sinä et vaan tiedä elämästämme mitään, muuta kuin että huudan ja hermostun.

Tiedän, että tulit tällaiseen ketjuun puolustelemaan huutamistasi ja haukkumistasi. Se kertoo, että täällä kirjoittelevien ihmisten kokemukset herättivät sinussa tarpeen alkaa puolustella itseäsi ja käytöstäsi. Normaalissa ihmisessä nämä kertomukset olisivat herättäneet myötätuntoa. Sinä pidit niitä hyökkäyksenä itseäsi vastaan. Miksi?

Puhut muuten tuossa kertomuksessasi täysin ristiin aikaisemman tekstisi kanssa.

En pidä hyökkäyksenä itseäni vastaan, mutta ärsyttää nämä ihmiset jotka haukkuvat vanhempansa. En usko ihan kaikkea, asioilla on yleensä kaksi puolta. Eriasia sitten jos on oikeasti mielenvikainen vanhempi.

Ärsyttää myös että joku provosoituu tekstistäni haukkumaan minun kasvatustapojani. Ja ihmiset jotka tulevat tänne pätemään kasvatusohjeillaan kuten tämä 4 lapsen äiti. Kuvittelevat olevansa jotenkin parempia. En usko sellaiseen täydelliseen äitiyteen, se on sitten eri ymmärtääkö lapsi (edes aikuisena) että äidilläkin on omat puutteensa, haavansa ja virheensä. Äideilläkin on tunteet ja kyllä he useim rakastavat lapsiaan ylikaiken vaikka tekevät virheitä.

Sitä minä mietin myös ketjuun kirjoittaneista että niinköhän on omena kauas puusta pudonnut jos omalle äidille ei riitä empatiaa.

Vierailija kirjoitti:

Kiitos tästä ketjusta. Olen itse aikamoinen mesoaja ja temperamentiltani olen herkästi räjähtävä. Omassa lapsuudenkodissani olin ainoa lapsi, jota rakastettiin kaikin voimin ja suojeltiin maailman pahalta silloin, kun molemmat vanhemmat eivät olleet ryyppäämässä yökausia. Usein sain olla pois koulusta sen takia, että vanhemmat tulivat kotiin tappelemaan kännipäissään neljän aikaan yöllä ja toisaalta sain kuulla haukkuja siitä, miksi olen niin vätys ja laiska enkä harrasta mitään (koskaan minulle ei maksettu tai järjestetty harrastusmahdollisuuksia, vaikka niitä itse erikseen hain ja tarjosin vanhemmille - 10-vuotias nyt ei voi liittyä uimaseuraan ilman vanhempien suostumusta ja rahallista panostusta).

Toisaalta kävin sitten kouluni kunnialla, kun kasvoin lukioikään, ja suoritin yliopisto-opinnot hyvin arvosanoin. Nyt kun minulla on omat lapset (10 ja 12), olen huomannut olevani kohtuuttoman kova ja ankara heitä kohtaan. Vaadin paljon koulutöiltä, enkä siedä typerää youtubettamista ja ajanhukkaa idioottimaisten medioiden parissa. Välillä takavarikon määräajaksi koko talon tietokoneet ja pelikoneet, koska en kestä ajatusta siitä, että lapsista tulee sellaisia HS:ssä kuvattuja täysi-ikäisiä kotona vetelehtijöitä. Tarkastan päivittäin lasten koulutehtäviä ja voin todella kärkkäästi kommentoida lopputuloksia ja käskeä tekemään työn uudestaan. Esimerkiksi tänään sanoin tyttäreni esseestä seuraavaa: "Vaikka kuinka hyvin osaat ajatella ja omaksua tietoa, kukaan ei ymmärrä osaamistasi, ellet ilmaise itseäsi selkeästi kirjallisesti." Ehkä tällä paikkaan sitä, etten koskaan saanut omilta vanhemmilta ohjausta koulutehtävissä ja harrastuksissa, vaikka heillä ei tosin ollut koskaan kykyä osallistua edes ala-asteen tehtävien tekoon. Samoin vaadin panostusta kotona tehtäviin töihin - en kerää kenekään tavaroita tai likaisia vaatteita lattioilta - tätä minulta ei koskaan kotona vaadittu. Välillä pyydän anteeksi räjähtelyäni ja yritän selitellä sitä väsymyksellä. Kuitenkin jossain taka-alalla ajattelen lasteni parasta - helpompihan se olisi hoitaa itse kaikki sotkut ja antaa lasten tubettaa ja somettaa kaiket päivät. Pelkään vain, että tämä ankaruus on pahasta, eivätkä lapset koskaan opi tekemään työtä omasta ilosta vaan vain auktoriteetin pelosta. Toki kehun, kiitän ja palkitsen ylitsevuotavasti silloin, kun asiat on asianmukaisesti (ts. minun näkemysteni mukaan) hoidettu, mutta vastaavasti negatiivinen palautteeni on yhtä ylitsevuotavaa. Ihailen kyllä vanhempia, joiden lapset näyttävät pärjäävän ja kukoistavan, ja vanhemmat tuntuvat selviävän pään silittelyllä ja tsemppipuheilla. Voiko liika ankaruus ja vaativuus johtaa vastareaktioon ja vihaan? Ja toisaalta mikä on liiallista? Nykypäivänä tuntuu, että on ihan ok, jos 20-vuotias poika asuu kotona vanhempien elättinä pelaamassa koneella. Koska itse jouduin tekemään omat ateriani ja hoitamaan asiani pikkulapsesta asti, en pysty ymmärtämään omaa jälkikasvuani, joka olettaa, että rahaa tulee luottokortista ja että ruoaksi on aina pelkkää sushia.

Kyllä voi johtaa vihaan. Itse olen katkaissut välini ankaraan ja vaativaan vanhempaani, jotta pääsisin elämään rauhassa omaa elämääni.

Vierailija kirjoitti:

Sitä olen ihmetellyt, miksi niin monet tajuavat vanhempiensa keskeneräisyyden vasta niin vanhoina. Minulle se oli selvää jo alta kouluiän, noin 6-vuotiaana. Ei tarvinnut kuin verrata heidän suhtautumistaan minuun ja veljiini, niin oli päivän selvää, että he olivat epäreiluja. Valeesta he myös jäivät kiinni monta kertaa, etenkin isäni. Koska olin lapsi, en osannut käsitellä asiaa tunnetasolla ja tarvitsin useammankin jakson lyhytterapiaa aikuisena, mutta ainakin minulla oli tieto tapahtuneesta jo pienenä.

Mä myös ihmettelen tätä, että tajuaa vasta aikuisena. Kyllähän lapsi jo viimeistään kouluiässä tajuaa tollaset asiat.

Kurja homma.

Mutta hyvä että tajusit edes nyt.

Sillä tavoin pystyt käsittelemään asiat ja ymmärtämään itseäsi paremmin.

Yritin elää miehen kanssa, jonka lapsuudenperheessä oli sairaat kuviot. Hän oli aikuisenakin vankasti sitä mieltä, että kaikki oli normaalia ja hyvin. Kuten arvata saattaa, hän siirsi mallin sellaisenaan ja kritiikittä meidän parisuhteeseen.

Ero tuli.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Sitä olen ihmetellyt, miksi niin monet tajuavat vanhempiensa keskeneräisyyden vasta niin vanhoina. Minulle se oli selvää jo alta kouluiän, noin 6-vuotiaana. Ei tarvinnut kuin verrata heidän suhtautumistaan minuun ja veljiini, niin oli päivän selvää, että he olivat epäreiluja. Valeesta he myös jäivät kiinni monta kertaa, etenkin isäni. Koska olin lapsi, en osannut käsitellä asiaa tunnetasolla ja tarvitsin useammankin jakson lyhytterapiaa aikuisena, mutta ainakin minulla oli tieto tapahtuneesta jo pienenä.

Mä myös ihmettelen tätä, että tajuaa vasta aikuisena. Kyllähän lapsi jo viimeistään kouluiässä tajuaa tollaset asiat.

Lapsilla on erilaisia selviytymiskeinoja. Samat vanhemmat ovat kasvattaneet, mutta lapsiin kohdistunut perheväkivalta on tuottanut erilaisia tuloksia. Osa sisaruksista perheessäni ei ilmeisesti dissosiaation takia muista yhtään mitään. Itse taas muistan kaikesta siitä aivan liikaa.

Lapsi on täydellisesti vanhempiensa armoilla, ja lojaali heille viimeiseen asti.