Lue keskustelun säännöt.
Lapsenteko mietityttää
02.11.2016 |
Täältä varmaan löytyy neljätoista miljoonaa vastaavaa keskustelua, mutta teen kuitenkin nyt oman. Olen 31-vuotias ja lapsenteko alkaa olemaan jo "nyt tai ei koskaan" -tasolla. Eli kohta en enää voi vitkuttaa päätöstäni, vaan minun on tehtävä päätös teenkö lapsia vai en.
Olen naimisissa ja kaikki muut puitteet on kunnossa, työt ja asunnot. Asioita jotka minua mietityttää;
Synnytys pelottaa minua ihan mielettömästi. Olen ns. tiukka alapäästäni ja pelkään tuhottomasti sitä, että paikkani repeävät. Pelkään kivun lisäksi sitä, että esimerkiksi seksielämä muuttuu. Olen oppinut nauttimaan kehostani ja tuntemaan sen nykyisen mieheni kanssa. Olen kuullut sellaisista repeämistä, jotka vaikuttavat seksielämään ihan pelkästään tunnon häviämisenä.
En pelkää raskausarpia tai kehon muutoksia, pelkään synnytyksessä tapahtuvia komplikaatioita. Kertokaa omia kokemuksianne ja mietteitänne!
Oma aika ja vapaus, tämä klassinen juttu. Ymmärrän lapsettomanakin kuinka paljon oma arki ja elämä muuttuu. Olen elänyt niin huoletonta elämää niin kauan, että pelkään kulttuurishokkia kun en voikaan lähteä ystävän luo viinilasilliselle noin vain klo 22 arki-iltana.
En tiedä voinko luopua kaikesta tästä lapsen takia, oliko teillä tällaisia mietteitä ja miten käytännössä tapahtui?
Osaanko? Tätä mietin. En ole ikinä hoitanut pieniä vauvoja, jos ei lasketa jotain vaipanvaihtoapuja. Kaikki ovat vähintään teini-iässä olleet lapsenlikkoina, mutta minä en. Mies onneksi työnsä puolesta osaa pestä vauvoja ja vaihtaa vaippoja ja tietää käytännön asiat. Mutta osaanko imettää, syöttää, juottaa, huolehtia vauvan tarpeista? Tiedän, että neuvolasta ja muualta saa apua, mutta pelkään ikään kuin tupsahtavani keskelle tuntematonta. Olo on kuin 90-vuotiaalle annettaisiin älypuhelin ja sanotaan pärjäile.
Tämä on ehkä huolenaiheistani pienin ja typerin, sisimmissäni tiedän pärjääväni.
Muut lapset ja perheet, koulut.
Tämä aihe mietityttää siksi, että meno on muuttunut omasta lapsuudestani niin radikaalisti. Onko järkeä tehdä lapsia maailmaan, jossa arvot ovat niin kaukana omista? Haluanko lapseni kouluun, jossa huudellaan ime munaa mummo, kiusataan netissä, touhutaan kaikkea sellaista mitä meidän lapsuudessa ei ollut mahdollisuutta tehdä. Miten kasvatan lapseni ns. kuplassa, poissa siitä mitä ulkona on.
Kommentit (38)
Vierailija kirjoitti:
Raskausaika on p*rseestä, kokoajan pitää olla näyttelemässä haaraväliä millon kellekin lekurille. Sitten pusketaan 3-4 kiloa alapäästä. En suosittele.
Lapset on ihania mutta turha näistä on mitään tabuja tehdä! Raskaus ja synnytys nyt vaan on peestä piste!
Mä jätin lähes kaikki neuvolakäynnit ja tutkimukset välistä. En kokenut tarvetta mennä neuvolaan, enkä halunnut jatkuvasti esitellä itseäni, koin sen ahdistavana. En muutenkaan halunnut olla kytättävänä kokoajan, huolehdin itse itsestäni myös raskausaikana, tunnustelin vauvan oloa kohdussa itsekseni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä ratkaisin tuo synnytyspelon sektiolla. Tai vielä en ole sektiolupausta saanut, mutta tulen sen kyllä saamaan. Ei siis enää stressiä sen asian suhteen.
Nanao kirjoitti:
Sektion voi pyytää jos pelottaa. Miten olisi adoptio, sijaisvanhemmuus tai kummeus?
Ei kaikkien tarvitse tehdä omia lapsia!
Itse pohdin juurikin samoja asioita. Koko suku painostaa tekemään lapsia ja vastausket "en halua" tai "en pidä lapsista" kaikuvat kuuroille korville. Oikeastaan minua ei painosteta vaan asia on "päätetty" puolestani. Äitini ilmoitti että nyt kun saat opinnot loppuun niin sitten on lapsen vuoro. Vaikka kuinka sanoin miksi en lasta halua niin äiti vaan nauraa höpö höpö kyllä sinä haluat. Oloni on koko ajan ahditunut tämän takia. Luultavasti annan tässäkin asiassa periksi ja hyppään sitten katolta kun olen pusertanut 3 mamin mussukkaa isovanhemmille. Sori vuodatus, osui vaan niin lähelle omia aatoksia. :(
(Lisätään nyt vielä, että emme kuulu mihinkään lahkoon tai ole mitää uskonnollisia hihhuleita. Äiti on se suurin ongelma tässä. Ja tiedetään, että ei minua kukaan voi _oikeasti_ pakottaa saamaan lapsia mutta ei se tässä tilassa auta. Ehkä haluaisinkin lapsia jossain vaiheessa mutta painostus ei ainakaan auta.)
N25
Siis mitä hemmettiä, kuulostaa ihan keskiaikaiselta onko jollain oikeasti vielä näin?! Minäkin olen 25v ja ikinä ei ole kukaan sanallakaan lapsista mitään maininnut. Älä vaan tee lapsia äitisi mieliksi!!! Äiti on itse päättänyt tehdä lapsia, sinä päätät itse teetkö myös vai et!!!
Kaikki sujuu omalla painollaan, jos haluat lapsen. Nykyajan trendi tuntuu olevan, että kaikkea pitää pohtia ja pyöritellä viimeiseen asti. Lastensaantia ei voi kontrolloida koska siinä on hyvin vähän asioita mihin voi itse mitenkään vaikuttaa (tuleeko raskaaksi, miten raskaus sujuu, miten synnytys menee, montako lasta saa ja ovatko terveitä, onko vauva helppo vai vaikea...) ja se on vain pakko hyväksyä jos haluaa lapsia. Vähän sokkona joutuu sukeltamaan pää edellä veteen.
Mutta vanhemmuuteen kasvaa ja kaiken oppii jos on halua siihen. Se on koko elämän mullistava asia mutta samalla kun kasvat äidiksi, olet kuitenkin edelleen oma itsesi. Minuus ei häviä mihinkään (tätä monet tuntuu miettivän). Oma lapsi tulee kaikista tärkeimmäksi eikä omaa aikaa ja vapautta enää mieti samalla tavalla, ei oma lapsi tunnu miltään vapaudenriistäjältä :) Ja elämä jatkuu lapsen jälkeenkin. Omasta ajasta oppii nauttimaan ihan eri tavalla. Vauvan hoito ei ole mitään ydinfysiikkaa ja oman vauvan kanssa oppii äkkiä luottamaan omiin vaistoihinsa.
Ja mitä tulee noihin synnytysvaurioihin, niin pysyvät vauriot on harvinaisia. Moni sanoo seksin olevan parempaa synnytyksen jälkeen kun paikat herkistyvät. Oma lapseni syntyi kiireellisellä sektiolla 3 vuotta sitten, joten alasynnytyksestä ei ole kokemusta. Ei jäänyt mitään traumoja tai vaivoja. Usein mahdolliset krempat tulee jo raskausaikana eikä niinkään synnytyksessä.
-Nuori äiti
Ihan saman asian kanssa painin, ikää mulla on pari vuotta enemmän kuin sulla... Ei minkäänlaista vauvakuumetta, puitteet kuitenkin kunnossa ja periaatteessa molemmat toivovat lasta. Jos biologia ei tulisi vastaan, venyttäisin päätöstä helposti ainakin viisi vuotta vielä. Meille on selvää, että lapsiluku jää yhteen (jos siis edes se yksi meille suodaan).
Mulla on lähipiirissäni äitejä, jotka on onnistuneet todella hyvin yhdistämään lapsen hoidon ja oman ajan. Usein he itseasiassa pääsevät viinilasilliselle illalla ihan spontaanistikin, matkustelevat myös ilman perhettä jne. Tämä rohkaisee vähän, asiat pitää vaan suunnitella hyvin ja vähän tuuria pitää tietysti olla myös.. Ja miehen täytyy siis osallistua yhtälailla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En olisi uskonut aiemmin, että joskus kirjoitan näin, mutta normaali alatiesynnytys on ollut mun elämän parhaimpia kokemuksia. Epiduraalilla ei satu liikaa, sen kestää hyvin ja mikä tunne kun pojan sai syliin ensimmäistä kertaa, mieskin itki onnesta. : D Ennen synnytystä pelkäsin ihan samoja asioita kuin ap.
Lapsen saaminen on myös lähentänyt meitä mieheni kanssa valtavasti, jaetaan tuo elämän paras asia ja seksikin on jotenkin vapautuneempaa. Hyväksytään toisemme sellaisina kuin ollaan ja ollaan perhe.
Ja vaikka nyt tiedän, että tästä tulee alapeukutuksia niin sanon kuitenkin että äidiksi tultuani tunnen kuinka se on vaikuttanut itsetuntoonkin, oon valtavan ylpeä lapsestani. Ja vaikka nainen voi olla ilman lapsiakin niin synnytyksen jälkeen on ollut todella naisellinen olo. :)
Sen kyllä sanon, että jos oman ajan tarve on kova niin lapsia ei kannata tehdä. Oman ajan tarve kun ei mihinkään katoa. Pari ensimmäistä kuukautta menee hormoniryöpyissä ihan sumussa, ja sieltä se sitten iskee viimeistään kun vauva alkaa olla puolivuotias.
Silloin normaalit äidit antavat miehelle enemmän vastuuta, antavat vauvan pariksi tunniksi hoitoon tädille tms., mutta jos se oman ajan tarve on todella kova (en tiedä onko sinulla), niin hyvää perhearkea on mahdoton saavuttaa ensimmäisen parin vuoden aikana.
Vaikka nykyaikana sitä ei helposti haluta myöntää, niin lapsi tarvitsee äitiään aivan erityisellä tavalla ensimmäisen parin vuoden ajan (mikäli äiti on ollut ensisijainen hoitaja) ja tilanteessa jossa äiti tarvisi kovin paljon omaa aikaa tilanne kärjistyy siihen että jompikumpi kärsii, äiti tai lapsi. Tämän pitäisi jokaisen naisen ymmärtää, että se lapsi on enemmän sinussa kiinni kuin isässään, koska hän oppii ensimmäisen luottamussuhteensa sinun kauttasi! Toki on aina poikkeuksia, joillakin jää isä kotiin, mutta kannattaa lukea esim. kiintymyssuhteesta niin valottuu se idea.
Kaikki muut on kyllä selvitettävissä, mutta se oman ajan puute tulee olemaan ihan puhdas fakta vauva- ja taaperoaikana. Kyse on siitä oletko oikeasti valmis uhraamaan omaa aikaasi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainoa syy tehdä lapsia on se, että haluaa lapsia. Järjellisiä syitä ei ole olemassa. Jos lapsia haluaa, muut asiat saa kyllä sumplittua (siis oletan että on kyse jokseenkin järkevistä ihmisistä, ei vauvakoneista).
Mulla ei ole lapsia, koska en ole niitä oikeasti koskaan halunnut. kauan pohdin ja painin näiden asioiden kanssa, mutta 35v tajusin, ettei mun tarvitse tehdä lapsia vain siksi, että kuvittelin, että niin vaan ihmisen tulee tehdä ollakseen onnellinen, ja kas, kivi putosi sydämeltä. Seuraava juttu olikin sitten vakuuttaa vanhempani tästä... Jonka nyt muutaman vuoden jälkeen hekin ovat alkaneet hyväksyä.
Minä en vaihtaisi päivääkään pois, vaikka valvottuja öitäkin on tullut vietettyä. Synnytyskin oli paljon miellyttävämpi kokemus, kuin olin ajatellut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Miten sukulaisnaisten raskaudet ovat sujuneet? Oletko vartaloltasi pieni, keskikokoinen vai…? Ovatko lihassolusi kestävyys- vaiko pikamatkan? Oletko sidekudoksiltasi joustava vai jäykkä? Paranevatko haavasi hyvin? Onko arvet siistejä?
Minulla sukulaisten synnytykset olivat normaalejla. Olen synnytystapa-arvionkin perusteella hyvä synnyttäjä (keskipitkä, hoikka, sirot luut, lantio joustaa, vaikka näyttänkin kapealta). En saanut yhtään raskausarpea, imetin kauan ja rinnat vain paranivat (pysyvästi aa:sta b:hen). Olen hivenen kestävyystyyppinen, joten en väsynyt yli vuorokauden jatkuneessa ekassa synnytyksessäkään. Synnytyksistä selvisin vähällä. Toipuminen vei useita kuukausia kyllä, sillä varsinkin esikoisen jälkeen oli ryhti aluksi hukassa, olin tottunut kasvavaan vatsaan liiankin hyvin ja vatsalihakset täytyi jumpata uudestaan yhteen. Seuraavat synnytykset olivat kevyitä ja nopeampia. Otin epiduraalipuudutteet kaikkiin synnytyksiini ja ne toimivat hyvin kivunlievittäjinä.
Ekassa tehtiin välilihan leikkaus (suosittelen lyhyempää ponnistusvaihetta, vaikka sitten välilihanleikkauksen avulla), seuraavista tuli pari pinnallista tikkiä. Raskauksista muistona pieni ympäristöään vaaleampi arpi alapäässä, joka ei tunnu mitenkään.
Vierailija kirjoitti:
Ihan saman asian kanssa painin, ikää mulla on pari vuotta enemmän kuin sulla... Ei minkäänlaista vauvakuumetta, puitteet kuitenkin kunnossa ja periaatteessa molemmat toivovat lasta. Jos biologia ei tulisi vastaan, venyttäisin päätöstä helposti ainakin viisi vuotta vielä. Meille on selvää, että lapsiluku jää yhteen (jos siis edes se yksi meille suodaan).
Mulla on lähipiirissäni äitejä, jotka on onnistuneet todella hyvin yhdistämään lapsen hoidon ja oman ajan. Usein he itseasiassa pääsevät viinilasilliselle illalla ihan spontaanistikin, matkustelevat myös ilman perhettä jne. Tämä rohkaisee vähän, asiat pitää vaan suunnitella hyvin ja vähän tuuria pitää tietysti olla myös.. Ja miehen täytyy siis osallistua yhtälailla.
Kannattaa muistaa, että sitä ei voi todellakaan ennakoida millainen pakkaus sieltä tulee, ja kuinka pitkään on kiinni rinnassa, oppiiko pullolle jne. Uskallan väittää, että ainakin ensimmäisen vuoden ajan kannattaa unohtaakin ajatus spontaaneista viini-illoista.
Älä ikinä myöskään tuudittaudu siihen, että jonkun perhe-elämä vaikuttaa sinun silmään helpolta ja siltä että äiti voi aina tuosta vaan ottaa omaa aikaa. Et ikinä loppujen lopuksi aidosti tiedä, miten siellä neljän seinän sisällä menee ja kuinka vaivattomasti se ystäväsi on sen oman aikansa saanut. Ehkä jonkun leikki-ikäisen kanssa tuollainen elämä on jo mahdollista, mutta vauva-aikaan pitää todellakin varautua etukäteen sitovana aikana, muuten tulee kylmää rättiä naamalle.
Minä opiskelin vanhempainvapaan ajan, eli mies osallistui todella hyvin. Silti vauva tarvitsi äitiään enemmän iltaisin, ja vielä taaperonakin äiti oli paras lohtu kipeänä jne. Vaikka kuinka se mies osallistuisi, niin kannattaa naisena ymmärtää että vauva-arki on aivan erityisen sitovaa naiselle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos saisin nyt uudestaan päättää jäisin lapsettomaksi.
Raskaudet hirveitä, viimeinen synnytys pilasi seksielämän. Viimeksi olemme harrastaneet seksiä yli vuosi sitten. Alapää ruhjottu, ruma ja löysä eikä edes toimi kuten pitäisi eli virtsankarkailua ja vaikeuksia ulostaa. Minäkin olin ennen tiukka. Nyt siis emme enää harrasta seksiä ollenkaan alapääni takia.
Oman ajan puuttuminen rasittaa. Meillä erityislapsia joten he vievät huomattavasti enemmän energiaa kuin ns. Normaalit lapset. Päiväni täyttyvät lasten kuskaamisista eri terapioihin. Yöllä yksi lapsista valvottaa, joten silloinkaan ei saa levätä kunnolla vaan pitää olla valmiudessa. Kehitysvammainen kyseessä, ei siis mitään normaaleita pikku itkuja joita lähes jokainen lapsi joskus harrastaa.
Kampaajalla olen käynyt yli vuosi sitten. Haluaisin niin kovasti sinne, mutta miten? Rahat ja aika kiinni lapsissa.
Yhteistä aikaa miehen kanssa aina järjestettävä erikseen jos mielii läheisyyttä ja toisen läsnäoloa.Rahat menee suurimmilta osin lapsiin. Haluaisin uuden talvitakin, mutta lapset tarvitsevat uudet talvivaatteet joten äiti vetää sen saman ikivanhan takin niskaan ja lapsille uutta.
Ennen lapsia kävimme usein ulkona syömässä, kylpylöissä, harrastamassa vaikka mitä, heräsimme viikonloppuisin myöhään ja söimme maittavan aamupalan pitkän kaavan mukaan. Mitään näitä ei voi toteuttaa vielä vuosiin.
Eniten harmittaa oma aika ja sen puute sekä tuhoutunut alapää ja seksielämä. Rakastan lapsiani yli kaiken, mutta voi herranen aika jos olisin tiennyt mitä kaikkea vanhemmuus tuo tullessaan niin olisin jättänyt nämä puuhat toisille äideille. Kolme erityislasta, löytyy vaikeaa kehitysvammaa ja lievempää neurologista diagnoosia.
Tämä rehellinen vastaus minulta.Anteeksi, mutta kolme erityislasta?! Siis ensimmäisen erityislapsen jälkeen päätitte hankkia uuden lapsen, eikö edes kahden erityislapsen jälkeen alkanut jo hälytyskellot soida? Meinaatteko hankkia vielä neljännenkin?
Diagnoosia toisella lapsella ei ollut kun odotin kolmatta. Luulimme, että esikoinen on erityislapsi ja toinen "normaali". Olisinko jättänyt kolmannen tekemättä jos olisimme tienneet jo silloin toisen erityisesti tuen tarpeesta? Olisin. Ei se elämä mene aina niin kuin kuvittelee. Lääkärin kanssa juttelimme kolmannen lapsen teosta ja hän valoi uskoa, että olisi epätodennäköistä, että kaikilla olisi jotain erityistä.
Itselläni oli samantyyppisiä ajatuksia ennen lapsia. Nyt ne tuntuvat pinnallisilta ja turhilta - lapset tuovat elämään niin paljon uutta.
Valtaosa synnytyksistä menee hyvin ja jos muutkin niistä selviävät, niin mikset sinäkin. Itsekin pelkäsin, mutta tässä sitä ollaan, kroppani tuntuu ihan samalta kuin ennenkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on kaksi lasta ja vaikka heitä rakastankin yli kaiken niin kyllä tämä oman ajan puute on aika musertavaa. Olen neljän vuoden aikana ollut kaksi kertaa ilman lapsia tapaamassa ystäviäni ja kaikki entiset harrastukset olen joutunut jättämään. Jotenkin lapsellisesti ajatelin, että totta kai saan jatkaa omia harrastuksiani ja pääsen aikuisten seuraan muuallekin kuin leikkipuistoon. Mikäli sen lapsen teet niin puhu ainakin etukäteen näistä asioista miehen kanssa ja varmista että hänkin on valmis luopumaan jostain. Se että molemmat vanhemmat harrastavat viisi kertaa viikossa ja viikonloputkin menee kenties pelimatkoilla tai saunailloissa, on aika mahdoton yhtälö.
Synnytyksistä minulla ei ole mitään valittamista, voisin mennä heti uudestaan synnyttämään mutta lspia en enää halua.
Mieti hyvin tarkasti, kuinka suuri on vapauden, itsellisyyden ja spontaaniuden tarpeesi. Näissä on todella suuria eroja. Jos joku on sitä mieltä, että omaa aikaa on ihan riittävästi, toiselle sama määrä olisi auttamattoman vähän. Kun olet vanhempi, olet todellakin sitten nalkissa siinä tilanteessa, sen lapsen kanssa, minkälaisen satut saamaan.
Mieti myös, oletko valmis erityislapsen vanhemmaksi tai yksinhuoltajaksi, ja selvitä, onko puolisosi myös. Kumpikin tilanne kun voi tulla kumman tahansa kohdalle. Silloin on vain kestettävä. Omat tarpeet jäävät aina sivuun lapsen tarpeiden tieltä.
Kiitos paljon vastauksista!
Moni on sanonut, ettei minun pidä tehdä lasta jos en halua. Tässä on pikemminkin käynyt niin päin, että olin ihan nuoresta tytöstä tähän asti lähes satavarma, etten halua tehdä lasta, vaikka minulla oli pitkä, vakaa parisuhde aikuisiällä. Nyt haluaisinkin. Saattaa liittyä se, kun viitisen vuotta sitten erosin pitkästä suhteesta ja löysin elämäni rakkauden. Menimme vuosi sitten naimisiin. Elämä on humpsahtanut omiin uomiinsa.
AP
Sektion voi pyytää jos pelottaa. Miten olisi adoptio, sijaisvanhemmuus tai kummeus?
Ei kaikkien tarvitse tehdä omia lapsia!
Itse pohdin juurikin samoja asioita. Koko suku painostaa tekemään lapsia ja vastausket "en halua" tai "en pidä lapsista" kaikuvat kuuroille korville. Oikeastaan minua ei painosteta vaan asia on "päätetty" puolestani. Äitini ilmoitti että nyt kun saat opinnot loppuun niin sitten on lapsen vuoro. Vaikka kuinka sanoin miksi en lasta halua niin äiti vaan nauraa höpö höpö kyllä sinä haluat. Oloni on koko ajan ahditunut tämän takia. Luultavasti annan tässäkin asiassa periksi ja hyppään sitten katolta kun olen pusertanut 3 mamin mussukkaa isovanhemmille. Sori vuodatus, osui vaan niin lähelle omia aatoksia. :(
(Lisätään nyt vielä, että emme kuulu mihinkään lahkoon tai ole mitää uskonnollisia hihhuleita. Äiti on se suurin ongelma tässä. Ja tiedetään, että ei minua kukaan voi _oikeasti_ pakottaa saamaan lapsia mutta ei se tässä tilassa auta. Ehkä haluaisinkin lapsia jossain vaiheessa mutta painostus ei ainakaan auta.)
N25