Lue keskustelun säännöt.
Seurustelemattomuus hävettää
29.10.2016 |
En ole koskaan seurustellut ja olen muutenkin ihan kokematon kaikissa romanttisissa jutuissa. Hävettää että vielä nyt kolmekymppisenäkin ihastuessani haaveeni ovat esiteini-ikäisen tytön romanttisten kuvitelmien tasolla kun mitään kosketusta todellisuuteen ei ole. Koko ihastuminenkin hävettää. Kunpa pääsisi sellaiseen henkiseen tilaan, ettei enää ihastuisi keneenkään, koskaan.
Kommentit (21)
Vierailija kirjoitti:
Kuvailit juuri palstan naisettomien miesten todellisuuden.
So? Mitä haluat sanoa? ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Höpö höpö, ihan turhaan häpeät. Ei seurustelu ole mikään saavutus elämässä eikä ylipäätänsä sellainen asia, josta kannattaisi katkeroitua kenenkään, mikäli ei sitä ole kokenut. Suosittelen oman itsensä kehittämistä ja nauttimaan yksinelosta - hemmottele itseäsi, matkustele, aloita uusi harrastus ja niin pois päin. Se kumppani sieltä jostain kyllä ilmestyy...
Vähän sitä minullakin on kokemusta seurustelusta ja nais(t)en kanssa olosta, mutta en kyllä osaa hävetä tätä asiaa. - Mieluummin olen elänyt oman näköistäni ja kokoistani eloa. kuin kuvitellut tai alkaisin luulottelemaan, että elämäni alkaisi vasta sitten kun joku "asettuu" kumppanikseni. - Uskon vakaasti siihen, että ensin täytyy osata rakastaa itseään edes jonkin verran, että voi tai saattaa rakastaaa jotain toistakin; enkä nyt tarkoita että itse rakkauden olla jotenkin erityisen korostunut piirre; enemmän sellaine hyvä olo itsensä kanssa Kyky olla enemmän ilonen siitä, mitä on kuin mitä kaikkea puuttuu. Mutta silti utelias, korjaan kiinnostunut siitä, mitä uutta elämällä on näyttää ja tuoda vastaan.
Anastasia kirjoitti:
Höpö höpö, ihan turhaan häpeät. Ei seurustelu ole mikään saavutus elämässä eikä ylipäätänsä sellainen asia, josta kannattaisi katkeroitua kenenkään, mikäli ei sitä ole kokenut. Suosittelen oman itsensä kehittämistä ja nauttimaan yksinelosta - hemmottele itseäsi, matkustele, aloita uusi harrastus ja niin pois päin. Se kumppani sieltä jostain kyllä ilmestyy...
En ole katkera, joskus vaan surullinen. Yksinelo on sinänsä ok ja olen tottunut tekemään asioita yksin, ja teenkin. Saattaa kulua parinkin vuotta että olen ihan ok elämäni kanssa, ja sitten jostain hyppää joku ihana mies, joka on ihan kamalan kiinnostava ja persoonallinen, ja minua alkaa hävettää olen tällainen: epäkiinnostava, kamalan arka ja huono itseluottamus (ex-koulukiusattu), ei oikein minkään näköinen, huonot sosiaaliset taidot. En vaan usko että mitään mahdollisuuksia on. ap
Aloin seurustella ensimmäistä kertaa 30+ ikäisenä. Ei ollut vaikeaa ja miesvalinta meni kerralla oikein, joten nyt on vauva ja talo meillä. Ollaan onnellisia. Miestä ei haittaa yhtään, että olin kokematon monessa asiassa. Kuitenkin minulle oli siihen ikään mennessä kertynyt hyvin paljon muuta kuin seurusteluun liittyvää elämänkokemusta, koska olin saanut elää vuosikymmeniä ilman palloa jalassa: reissata jne.
Katselehan pariskuntia julkisilla paikoilla... Ovatko muka kaikki parisuhteessa olevat kiinnostavia, rohkeita, valovoimaisen näköisiä ekstrovertteja? Eivät, ja silti moni on onnellinen parisuhteessaan.
Toisaalta sinkkuelämäkin on usein ihanaa, vaikka en haluakaan siihen palata enää. Mutta jos en olisi löytänyt näin ihanaa miestä, olisin varmaan tyytyväinen yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anastasia kirjoitti:
Höpö höpö, ihan turhaan häpeät. Ei seurustelu ole mikään saavutus elämässä eikä ylipäätänsä sellainen asia, josta kannattaisi katkeroitua kenenkään, mikäli ei sitä ole kokenut. Suosittelen oman itsensä kehittämistä ja nauttimaan yksinelosta - hemmottele itseäsi, matkustele, aloita uusi harrastus ja niin pois päin. Se kumppani sieltä jostain kyllä ilmestyy...
En ole katkera, joskus vaan surullinen. Yksinelo on sinänsä ok ja olen tottunut tekemään asioita yksin, ja teenkin. Saattaa kulua parinkin vuotta että olen ihan ok elämäni kanssa, ja sitten jostain hyppää joku ihana mies, joka on ihan kamalan kiinnostava ja persoonallinen, ja minua alkaa hävettää olen tällainen: epäkiinnostava, kamalan arka ja huono itseluottamus (ex-koulukiusattu), ei oikein minkään näköinen, huonot sosiaaliset taidot. En vaan usko että mitään mahdollisuuksia on. ap
Toi sun asentees ittiä kohtaan varmasti karkoittaa kaikki, jotka sun luokse haluaa tulla. Et ole millään tavalla huonompi ihminen kuin kukaan muukaan.
Anastasia kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anastasia kirjoitti:
Höpö höpö, ihan turhaan häpeät. Ei seurustelu ole mikään saavutus elämässä eikä ylipäätänsä sellainen asia, josta kannattaisi katkeroitua kenenkään, mikäli ei sitä ole kokenut. Suosittelen oman itsensä kehittämistä ja nauttimaan yksinelosta - hemmottele itseäsi, matkustele, aloita uusi harrastus ja niin pois päin. Se kumppani sieltä jostain kyllä ilmestyy...
En ole katkera, joskus vaan surullinen. Yksinelo on sinänsä ok ja olen tottunut tekemään asioita yksin, ja teenkin. Saattaa kulua parinkin vuotta että olen ihan ok elämäni kanssa, ja sitten jostain hyppää joku ihana mies, joka on ihan kamalan kiinnostava ja persoonallinen, ja minua alkaa hävettää olen tällainen: epäkiinnostava, kamalan arka ja huono itseluottamus (ex-koulukiusattu), ei oikein minkään näköinen, huonot sosiaaliset taidot. En vaan usko että mitään mahdollisuuksia on. ap
Toi sun asentees ittiä kohtaan varmasti karkoittaa kaikki, jotka sun luokse haluaa tulla. Et ole millään tavalla huonompi ihminen kuin kukaan muukaan.
Pelkään ja tiedän että karkottaa. On tosi ahdistavaa, miten vaikeaa on päästä irti vanhoista kuvioista. Välillä tulee kausia, että olen jotenkin luottavampi ja kiltimpi itselleni, ja tässä vanhetessa on enemmän alkanut tulla sitä että on jotenkin selkeämpi käsitys siitä millainen ihminen on ja että sitä on sellainen, tykkäsi muut tai ei. Näin siis normaalissa tilanteessa. Mutta sitten kun ihastun (en onneksi ihastu usein) jotenkin kaikki saavutettu edistys häviää, kun alan miettiä miten se toinen minut ehkä näkee. Tulee vaan tosi negatiivisia ajatuksia, niitä ajatuksia mitä olen kuullut muilta ja sisäistänyt. Koulussa olin tosiaan pahasti kiusattu, ja erityisesti satutti miten pojat tekivät selväksi miten tyhmä ja ruma olen. Ihastuessa alan miettiä miten tekisin vaikutuksen, miten voisin muuttua ollakseni haluttava ja kiinnostava. Vaikka samalla ajattelen, ettei pitäisi edes tavoitella sellaista, joka haluaa jotain muuta kuin olen ja pystyn antamaan. ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Anastasia kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Anastasia kirjoitti:
Höpö höpö, ihan turhaan häpeät. Ei seurustelu ole mikään saavutus elämässä eikä ylipäätänsä sellainen asia, josta kannattaisi katkeroitua kenenkään, mikäli ei sitä ole kokenut. Suosittelen oman itsensä kehittämistä ja nauttimaan yksinelosta - hemmottele itseäsi, matkustele, aloita uusi harrastus ja niin pois päin. Se kumppani sieltä jostain kyllä ilmestyy...
En ole katkera, joskus vaan surullinen. Yksinelo on sinänsä ok ja olen tottunut tekemään asioita yksin, ja teenkin. Saattaa kulua parinkin vuotta että olen ihan ok elämäni kanssa, ja sitten jostain hyppää joku ihana mies, joka on ihan kamalan kiinnostava ja persoonallinen, ja minua alkaa hävettää olen tällainen: epäkiinnostava, kamalan arka ja huono itseluottamus (ex-koulukiusattu), ei oikein minkään näköinen, huonot sosiaaliset taidot. En vaan usko että mitään mahdollisuuksia on. ap
Toi sun asentees ittiä kohtaan varmasti karkoittaa kaikki, jotka sun luokse haluaa tulla. Et ole millään tavalla huonompi ihminen kuin kukaan muukaan.
Pelkään ja tiedän että karkottaa. On tosi ahdistavaa, miten vaikeaa on päästä irti vanhoista kuvioista. Välillä tulee kausia, että olen jotenkin luottavampi ja kiltimpi itselleni, ja tässä vanhetessa on enemmän alkanut tulla sitä että on jotenkin selkeämpi käsitys siitä millainen ihminen on ja että sitä on sellainen, tykkäsi muut tai ei. Näin siis normaalissa tilanteessa. Mutta sitten kun ihastun (en onneksi ihastu usein) jotenkin kaikki saavutettu edistys häviää, kun alan miettiä miten se toinen minut ehkä näkee. Tulee vaan tosi negatiivisia ajatuksia, niitä ajatuksia mitä olen kuullut muilta ja sisäistänyt. Koulussa olin tosiaan pahasti kiusattu, ja erityisesti satutti miten pojat tekivät selväksi miten tyhmä ja ruma olen. Ihastuessa alan miettiä miten tekisin vaikutuksen, miten voisin muuttua ollakseni haluttava ja kiinnostava. Vaikka samalla ajattelen, ettei pitäisi edes tavoitella sellaista, joka haluaa jotain muuta kuin olen ja pystyn antamaan. ap
Kuulostaa siltä, ettet oo oikein käsitelly kiusaamista kunnolla läpi ja annat niiden nulikoiden sanojen vaikuttaa vielä nykypäivänä. Vaikka sulla olisikin sellasia jaksoja, jolloin koet tykkääväsi itsestäsi, et voi olla täysin asian ylikäynyt, mikäli alat ajatella itsestäsi noin alentavasti ihastuessasi johonkin.
Mua on myös kiusattu (eskarista tokaluokkaan), melko rajustikin ja se veti itsetuntoni aivan pohjamutiin moneksi vuodeksi. Vasta lukion ensimmäisen vuoden lopussa mä aloin hyväksyä itseni tällaisena. En oo minäkään älyttömän sosiaalinen ihminen (tulen helposti juttuun ihmisten kanssa, mut ns. small talkit on tosi raskaita mulle enkä hitaasti lämpenevänä ihmisenä luo kovin helposti uusia ystävyyssuhteita). Ulkonäkönikään ei varmasti viehätä kaikkia enkä voimakkaasti meikattuna ja lävistettynä vedä kovin montaa miestä puoleeni. Tosin makunikin rajoittuu tiettyä tyyliä edustaviin herroihin...
Onko sulla ketään läheistä kelle voisit jutella ja käsitellä asiaa? Kuten 4 toteaakin, tärkeintä on oppia ensin rakastamaan itseään, ennen kuin on valmis tasavertaiseen suhteeseen kenenkään kanssa. Ei kannata lähteä sillä ajatuksella, että haet jota kuta toista rakastamaan itseäsi, kun et itse siihen kykene.
Kyllä ihastumien on aina vähän koulutyttömäistä. Ei siinä ole mitään pahaa. Jotenkin sinun pitäisi päästä enemmän tekemisiin sen ihastuksesi kanssa
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen äitisi ikäinen, mahdollisesti jopa vanhempi enkä ole koskaan seurustellut muutamaa viikkoa pidempiä jaksoja ja nekin hamassa nuoruudessa. Minä olen luovuttanut jo vuosia, ellei peräti vuosikymmeniä sitten, enkä enää edes kuvittele, että voisin seurustella. Sitä paitsi tässä iässä on jo niin piintyneet tavat, että ei siihen elämänpiiriin toista sovi eikä kaivata. Parempi olla yksin kuin huonossa parisuhteessa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minäkään en ole koskaan seurustellut :( Kauheaa elää jatkuvassa seksin puutteessa. Ja läheisyyden ja rakkauden :( Olen 26-v nainen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla sama homma. Koskaan en ole seurustellut enkä usko että niin tulee koskaan tapahtumaankaan. Häpeän sitä ihan helvetisti. N27
Olisi ihanaa rakastella miehen kanssa ja olla lähellä :(
Itse olin kovin ylpeä siitä, etten ollut ikinä seurustellut. Toki minulla oli enemmän kokemusta kuitenkin miehistä kuin aloittajalla, mutta ihan pää pystyssä aina kerroin, etten ole ikinä seurustellut. Ei vaan ikinä ollut homma toiminut sillälailla että seurustelu olisi tullut kyseeseen. Ja aina sain vain posiitiivisia reaktioita. Kyllähän sitä ihmeteltiin ja kauhisteltiinkin, mutta pääasiassa kunnioitettiin.
Ja mitä se kenellekkään kuuluu onko sinulla kokemusta miehistä, suutelusta tai seksistä? Kukaan sitä ei tiedä jos et itse asiasta kerro. Turha on pelätä esim suutelua. Se on jokaisen ihmisen kanssa erilaista. Kukaan ei suudellessa tajua oletko kovinkin kokenut vai et. Jos sitten et syö toisen naamaa märäksi.
Elä sitä elämää, mitä haluaisit elää.
Miksi kukaan häpeäisi sitä? Ehkä ette ole onnellisia jostain ihan muista syistä ja keksitte seurustelemattomuudesta suurimman ongelman.
Vierailija kirjoitti:
Miksi kukaan häpeäisi sitä? Ehkä ette ole onnellisia jostain ihan muista syistä ja keksitte seurustelemattomuudesta suurimman ongelman.
Mitä ihmettä? Ihanko tosissasi ajattelet, että rakkauden, seksin ja läheisyyden puute ei tee ihmisestä onnetonta? On ihan normaalia, että haluaa jakaa elämäänsä kumppanin kanssa ja kaipaa esim rakastelua. Ilman näitä elämää voi toki elää, mutta ankeaa on. Kumppanin kanssa myös voidaan perustaa se perhe jos se on haaveissa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miksi kukaan häpeäisi sitä? Ehkä ette ole onnellisia jostain ihan muista syistä ja keksitte seurustelemattomuudesta suurimman ongelman.
Mitä ihmettä? Ihanko tosissasi ajattelet, että rakkauden, seksin ja läheisyyden puute ei tee ihmisestä onnetonta? On ihan normaalia, että haluaa jakaa elämäänsä kumppanin kanssa ja kaipaa esim rakastelua. Ilman näitä elämää voi toki elää, mutta ankeaa on. Kumppanin kanssa myös voidaan perustaa se perhe jos se on haaveissa.
Mutta miksi häpeää sitä?
Kuvailit juuri palstan naisettomien miesten todellisuuden.