Halaatko? Sanotko rakastavasi? lapsellesi

Minä sanon lapsilleni joka ilta: äiti rakastaa teitä, samoin aamuisin kun halaan heitä ennen kuin lähtevät kouluun. Ja puhuttelen heitä etunimien sijaan kotioloissa useammin kullaksi tai rakkaaksi. Myös mieheni kanssa sanomme joka päivä useamman kerran rakastan sua. Olen kiitollinen jokaisesta hetkestä rakkaitteni kanssa ja haluan varmistaa, että he jokainen tietävät joka hetki, että rakastan. Silloinkin kun on riidelty tai huudettu.

Juuri tässä mietin, missä vaiheessa halailut on jäänyt pois.

Lapset siis on jo aikuisia ja hallaillaan jouluna ja syntymäpäivillä. Ehkä halailut jäi pois kun poika/miesystävien kanssa alkoivat asua yhdessä ja näiden kanssa tulivat kotiin käymään.

Vielä kotona asuessa itkettiin ensirakkauksien loppuja halaten.

Minäkään en ole tainnut sanoa ikinä lapsilleni, että rakastan. Vanhin on nyt 13v. Usein sanon kulta tai rakas ("Voi lapskulta, kun.." :D ), mutta sitä "äiti rakastaa sinua" on ihan mielettömän vaikea sanoa. Miehellenikään en ole sanonut kuin silloin ihan meidän suhteen alussa ja sillonkin vastaamalla miehelle "niin minäkin sua". Yhdessä oltu 18v.

Halailen myös lapsia paljon, mutta mitä isommaksi kasvavat, niin sitä harvemmaksi se käy. Se on vähän harmi...

Mullekaan ei koskaan lapsuuden kodissani sanottu, että rakastaa eikä koskaan halattu. Ei meillä ylipäätään näytetty tunteita, mutta se rakkaus kävi ilmi kaikella muulla tavalla. Ikinä en ole epäillyt hetkeäkään, etteikö äiti ja isä olisi mua rakastanut.

Kerron, olen tempperamenttinen luonne, rakastan kovaa ja raivona välillä kovaa. Kutsun lapsia hellittelysanoilla melkein aina, nyt on pitänyt vähentää julkisilla paikoilla, kun 11v:stä se on noloa :) Lapset ja mies tietävät, että ovat minulle tärkeintä ja rakkainta maailmassa.

Minunkaan kotona ei rakkautta osoitettu, miehen kotona sitäkin enemmän. Olen varmaan oppinut hänen suvultaan myös rakkauden tunteidennäyttämisä/sanomista.

Ymmärrän sinua Ap :)

Eikä ne sanat vaan ne teot ;)

En muista että omat vanhempani olisivat koskaan sanoneet minulle että rakastavat. No isä kerran kännissä, mutta silloin olin jo aikuinen.

Olen opetellut sanomaan omille lapsilleni joka ilta nukkumaan mennessä että rakastan heitä. Sanon suoraan että Mä rakastan sua. Se tuntui alkuun väkinäiseltä ja vaikealta, mutta se ei kestänyt kauaa, ja lapsetkin oli silloin pieniä vasta. Laitan myös usein viestiä whatsupilla, joko sydämen kuvia tai kirjoitan Mä rakastan sua.

Isäni kuoli syöpään, saattohoidon aikana kerroin rakastavani, mutta vasta sitten, kun isä oli jo tajuttomassa tilassa / morfiinilla tainnutettu, eikä sitä enää voinut jättää sanomatta. En osannut aiemmin sanoa eikä edes tullut mieleeni, eikä se kyllä jäänyt vaivaamaankaan mitenkään. Vanhempani ovat sellaisia, että eivät sanoneet rakastavansa, eikä minullekaan sitä tarvetta koskaan sitten syntynyt. Kyllähän sen tiesi muutenkin.

Miehelleni täytyisi sanoa useammin että rakastan. Vaikka aina ei ihan siltä tuntuisikaan :)

Molempia lapsia olen pienestä pitäen rakastanut myös verbaalisesti, ääneen sen sanoen. Nyt kun ovat murkkuja, jotenkin luontevammin tulee sanottua "(i) love you". Jopa 15-vuotias vastaa yhtä luontevasti "love you too". En tiedä miksi, mutta suomeksi vaikeampi sanoa, ja ihan suomalaisia ollaan...

Mies ei ole pikkulapsiajan jälkeen poikia paljon halaillut, saati hellitellyt.

Minun ja poikien välit kuitenkin ovat säilyneet hyvinä, saan halatakin heitä usein. En kuitenkaan kavereidensa nähden :)

Monta kertaa päivässä. Halailen ja suukottelen ja kerron kuinka rakkaita ja tärkeitä he ovat.

Sanon päivittäin, jos en nyt aina "rakastan sinua", niin ainakin kutsun rakkaaks ja kullaksi. Tulee luontevasti, samoin kun fyysiset hellyyden osoitukset.

Lapsuuden perheestä opittua.

Kun lapset olivat pieniä, sanoin varmaan joka päivä rakastavani heitä ja jatkuvasti nimitin rakkaiksi jne. Nykyisin näen heitä muutaman kerran vuodessa, ovat siis jo yli kaksikymppisiä, ja kyllä nykyäänkin sanon silloin tällöin rakastavani heitä omalla murteellani ja halailen. Toinen on jo naimisissakin, vaan eipä tuo minun halailujani haittaa.

Toinen eronneista vanhemmistani tekee tuota edelleen, mikä on tuntunut kiusalliselta ja epämiellyttävältä ainakin viimeiset 30 vuotta.

Minunkin on todella vaikea ilmaista tunteitani sanoin. Lapsuuden kodissani ei koskaan näytetty tunteita eivätkä vanhemmat edes toisilleen sanoneet suoraan rakastavansa. Rakkautta osoitettiin sitten teoilla tai kiertoilmaisuin, esimerkiksi isäni kutsuu minua vieläkin "isin pikku linnukseen" vaikka ikää on jo kolmekymmentä.

Nykyinen mieheni on espanjalainen ja hänen on hyvin vaikea ymmärtää tätä. Minulle hän kertoo usein ja analysoiden kuinka paljon minua rakastaa, samoin hänen koko perheensä kertoo rakastavansa minua. On siis ollut pakko opetella ilmaisemaan tunteensa sanallisesti ja suoraan. Onneksi vieraalla kielellä se on sentään hieman helpompaa.

Lapsia meillä ei vielä ole, mutta jos niitä tulevaisuudessa siunaantuu, haluan kannustaa heitä ilmaisemaan tunteensa myös suomen kielellä.

Minä sanon joka päivä lapsille rakastavani heitä, mutta mies ei siihen kykene. Ei ole oppinut eikä saanut siihen mallia kotoaan. No en kyllä minäkään, mutta omille lapsilleni on aina ollut luonnollista ja pakkokin kertoa usein rakastavani. Joskus tyttäremme kysyi minulta, että eikö isä rakasta häntä, kun ei ole koskaan sitä sanonut. Selitin, että rakastaa ihan yhtä paljon kuin minäkin, mutta osoittaa sen eri tavalla kuin äiti.

Otin tänään asiaksi opetella ilmaisemaan rakkautta sanallisesti.

Se olikin hyvin helppoa, paljon helpompaa mitä eilen.

Lapseni opettelee vasta puhumaan, joten sanoin "osaatko sanoa; rakastan sinua?" Ei toistanut perässä, mutta siitä oli helppo jatkaa "äiti rakastaa sinua" ja antaa halaus :)

Olipas se helppoa. Aijemmin sanat tuntuivat hankalilta lausua.

-ap