Kysymys koulukiusaamisesta "traumatisoituneille" aikuisille

Pieni on ymmärrys, jos sitä ei ymmärrä. Kiusaaminen on pahimmillaan verrattavissa kidutukseen. pitkäaikaista väkivaltaa, niin henkistä, fyysistä kuin sosiaalistakin. Kohdistuu vielä kehittymättömään mieleen, mikä luo esim. pelolle ja kauhulle sellaiset synäpsit aivoissa, että niitä ei hevin pureta.

Voi tulla esim. fobioita tietyn mallista kenkää kohtaan, kun on saanut potkuja, yms.

En itse ole ollut pahasti koulukiusattu, vaan ennemminkin ryhmän ulkopuolelle jätetty ja syrjitty. Olen kohta 40 v ja elämässä hyvin pärjännyt (jos noin nyt voi sanoa). Silti koen, että minua ja erityisesti ihmissuhteitani määrittää hyvin paljon se, että lapsena en koskaan saanut tuntea kuuluvani joukkoon. En minä tätä asiaa itke ja märehdi, mutta kyllähän se niin on, että lapsena rakennetaan pohja itsetunnolle ja opitaan ihmissuhteiden perusasiat.

Ehkä siinä puretaan samalla myös muitakin lapsuuden ja nuoruuden aikaisia traumoja.

Itselleni esim. koulukiusaaminen ja seksuaalinen hyväksikäyttö yhtä aikaa (sekä yksi toinen traumaattinen tapahtuma pari vuotta aikaisemmin) olivat liikaa, mutta jos joku kysyy sanon käyväni juttelemassa terapeutille vain kiusaamisen takia.

Vierailija kirjoitti:

Tunnen monta aikuista ihmistä jotka vielä yli 30-vuotiaina käyvät terapiassa tai psykologilla juttelemassa koulukiusaamisesta ja sen jättämistä jäljistä. Eräskin henkilö on käynyt juttelemassa jo melkein kymmenen vuoden ajan.

Miten tämä voi vaan olla mahdollista? Kuinka kauan teillä voi kestää päästä yli ja siirtyä eteenpäin?

Itsekin olin todella pahasti koulukiusattu mutta ehkäpä kannattaa vaan pyrkiä eteenpäin elämässä eikä muistella menneitä.

Ihmiset ovat erilaisia. Luulisi entisen koulukiusatun tämän tajuavan.

Sitä hahmottaa ihmiset siltä pohjalta aika pitkään. Harmittomat työpaikan kiusoittelutkin kasvavat suuriin mittasuhteisiin, koska entisenä kiusattuna kokee ne vain jatkona aiemmalle kiusaamiselle ja tuntee, että täälläkin olen ulkopuolinen. Puolisoltakaan ei koe juuri koskaan saavansa riittävää arvostusta ja väkittämistä.

Mä en ole vielä käynyt terapiassa, mutta aion aloittaa sen.

Vierailija kirjoitti:

Sitä hahmottaa ihmiset siltä pohjalta aika pitkään. Harmittomat työpaikan kiusoittelutkin kasvavat suuriin mittasuhteisiin, koska entisenä kiusattuna kokee ne vain jatkona aiemmalle kiusaamiselle ja tuntee, että täälläkin olen ulkopuolinen. Puolisoltakaan ei koe juuri koskaan saavansa riittävää arvostusta ja väkittämistä.

Mä en ole vielä käynyt terapiassa, mutta aion aloittaa sen.

Siis välittämistä.

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olin todella pahasti koulukiusattu mutta ehkäpä kannattaa vaan pyrkiä eteenpäin elämässä eikä muistella menneitä.

Sanopas, missä sitten kulkee se raja? Kuinka pahaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä pitää kokea ennen kuin on oikeus terapiaan, eikä tarvitse "pyrkiä eteenpäin elämässä eikä muistella menneitä"?

"Ei kannata muistella menneitä" ei ole traumatisaation kontekstissa mielekäs neuvo.

Osalla niistä henkilöistä, joilla on näennäisesti heikko elämäkerrallinen muisti, on tapahtunut dissosiaatio, jossa traumakokemuksen sisältävä muistiaines on irronnut normaalista muistiaineksesta. Heillä ei ole lainkaan tai on vain niukasti traumaattista muisteltavaa, mutta traumat saattavat vaikuttaa heidän elämässään vaikeatajuisemmilla tavoilla (esim. irrationaalisina pelkoina, paniikkikohtauksina yms.). He eivät "muistele" traumakokemuksiaan, vaan traumakokemukset elävät omaa elämäänsä henkilön mielessä, kehossa ja toiminnassa.

Ei mullakaan hakkaamiset pyöri mielessä vaan ulkopuolelle jättäminen.

Haista aloittaja vittusi.

Minua kiusattiin yläasteella, nimiteltiin, solvattiin, jätettiin joukosta. Joskus tuli nyrkkiäkin. Tekijät olivat järjestäin heikoista lähtokohdista lähtöisin. Yksikään ei tainnut tulla enää lukioon saati yliopistoon. Siellä taitavat saman tuppukylän raittia hengata edelleen, työttöminä toki. Eipä ole kokemukset seuranneet yhtään sen enempää mieltä kuin tekijätkään.

Vierailija kirjoitti:

Haista aloittaja vittusi.

En ole tuo aloittaja, mutta hänen kanssaan kyllä samaa mieltä. En siltikään viitsi haistella vehkeitäni;)  Itseänikin kiusattiin koko ala-aste. Pojat haukkuivat ja löivät mahaan.  Aamulla ei uskaltanut mennä koulun pihaan kun pojat siellä odottivat, että pääsevät kiusaamaan ja heittelemään kesällä kivillä ja talvella lumipalloilla. Koulumatkat piti juosta/ajaa pyörällä pää punaisena, ettei pojat saa kiinni, koska ei tidä mitä olisivat tehneet. Haukkuminen ja mollaaminen oli rankkaa. Mutta yläasteella kaikki muuttui, siellä ei enää kiusattu, ja en välittänyt sen jälkeen kiusaamisia miettiä. Kesälomillakaan en koskaan miettinyt kiusaamista. En saanut traumoja, vaikka en kiusaajiani(silloin harvoin kun muistan) hyvällä muistelekaan.

Se on yksilöllistä. Puhun kokemuksesta. Myös perusluonne vaikuttaa ja ASENNE!

Olen tavannut näitä reppanuuteen sairastuneita, joiden koko elämän esteenä on aina joku tapahtuma tai joku henkilö siis selityksenä miksi on pakko juoda, miksei voi kouluttautua, hakea töitä tms. Keskustelussa aina aiheina vain tämän ihmisen oma kurjuus, vuosikymmenestä toiseen. Kukaan muu ei ole voinu kokea mitään kurjaa, vain hän on se joka tarvitsee koko maailman säälin.

Kai sitä mullakin on yhä arpia omista koulukiusaamisvuosista. Verbaalista ja syrjintää, mutta itse päätin, että mun elämä, minä valitsen olenko loppuelämäni uhri vai oman elämäni tekijä. Se on jokaisen oma valinta! Ei se kivutta ja hetkessä käy, mutta tahtotila on se, joka vie kohti oman elämän hallintaa. Tärkeintä on lopettaa muiden ihmisten syyttely (ei kiusaajille tarvi silti antaa anteeksi) ja tekosyiden keksiminen sille miksei voisi hallita omaa elämäänsä ja toteuttaa unelmiaan.

Vierailija kirjoitti:

Se on yksilöllistä. Puhun kokemuksesta. Myös perusluonne vaikuttaa ja ASENNE!

Olen tavannut näitä reppanuuteen sairastuneita, joiden koko elämän esteenä on aina joku tapahtuma tai joku henkilö siis selityksenä miksi on pakko juoda, miksei voi kouluttautua, hakea töitä tms. Keskustelussa aina aiheina vain tämän ihmisen oma kurjuus, vuosikymmenestä toiseen. Kukaan muu ei ole voinu kokea mitään kurjaa, vain hän on se joka tarvitsee koko maailman säälin.

Kai sitä mullakin on yhä arpia omista koulukiusaamisvuosista. Verbaalista ja syrjintää, mutta itse päätin, että mun elämä, minä valitsen olenko loppuelämäni uhri vai oman elämäni tekijä. Se on jokaisen oma valinta! Ei se kivutta ja hetkessä käy, mutta tahtotila on se, joka vie kohti oman elämän hallintaa. Tärkeintä on lopettaa muiden ihmisten syyttely (ei kiusaajille tarvi silti antaa anteeksi) ja tekosyiden keksiminen sille miksei voisi hallita omaa elämäänsä ja toteuttaa unelmiaan.

Valittu uhrin asenne tekee eteenpäin menon mahdottomaksi. Omaa elämää ei oteta haltuu vaan jäädään syyttelemään muita ja olosuhteita. Kuvaan kuuluu, että syndroomaa ei saisi millään lailla kyseenalaistaa. Jos niin teet, et ymmärrä, olet tunteeton tai et tiedä mistä puhut. Ikäväähän se on, että osoittautuu ettei ole itse täysin syytön tilanteeseen. Alkuperäinen kiusaaminen on voinut olla randomia, mutta se, että uhriutuu on valinta.

Mun mielestä se terapiassa käyminen on sitä eteenpäin pyrkimistä. Vaatii aikamoista motivaatiota käydä 10 vuotta terapiassa. vaatii sitoutumista käyntien suhteen, eikä terapia todellakaan ole halpaa.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Itsekin olin todella pahasti koulukiusattu mutta ehkäpä kannattaa vaan pyrkiä eteenpäin elämässä eikä muistella menneitä.

Sanopas, missä sitten kulkee se raja? Kuinka pahaa henkistä tai fyysistä pahoinpitelyä pitää kokea ennen kuin on oikeus terapiaan, eikä tarvitse "pyrkiä eteenpäin elämässä eikä muistella menneitä"?

Mua hakattiin, jätettiin ulkopuolelle, levitettiin juoruja, mun koiraa hakattiin yms. ihanaa. Kävin itsekin aikani juttelemassa psykologilla ja tietenkin on inhottava ajatella noita asioita mutta en koe että ne enää mun elämää haittaisi.

Sen sijaan jotain vakavampaa on pakko olla pielessä jos 10 vuodessa ei pääse yli kiusaamisesta vaikka joka viikko käy siitä puhumassa. Kai tämä nykykulttuuri kannustaa märehtimiseen eri tavalla kuin ennen.

Vierailija kirjoitti:

Sen sijaan jotain vakavampaa on pakko olla pielessä jos 10 vuodessa ei pääse yli kiusaamisesta vaikka joka viikko käy siitä puhumassa. Kai tämä nykykulttuuri kannustaa märehtimiseen eri tavalla kuin ennen.

Vakavampaa? Aika moni on päässyt hengestään kiusaamisen seurauksena. Kautta aikojen on ollut niin, että jotkut eivät koskaan toivu esim. läheisen kuolemasta tai jostain muusta traumaattisesta kokemuksesta. Mutta kummaa on se tässä ihmiskunnassa, että osa porukasta ei millään pysty käsittämään minkään muun kokemuksen olemassa oloa kuin omansa.

Jos olette selvinneet voittajina omasta mielestänne, niin miksi vielä palaatte nälvimään häviäjiä?

Minäkin olin koulukiusattu, en ole käynyt sen vuoksi terapiassa mutta minulta kaikki ymmärrys ja sydäntsempit heille jotka sitä tarvitsevat - vieläkin. Olen niin pahoillani näistä ketjuista

Ei tässä ketjussa ole nälvitty vaan tuotu faktoja esille. Menneisyyttä ei voi pyyhkiä pois, mutta tulevaisuus on omissa käsissä. Uhriutumisen kroonistuminen on OMA VALINTA! Sen tietää jokainen, joka on kohdannut menneisyyden mörkönsä ja päättänyt ottaa elämänsä määräysvallan takaisin itselleen.

Yleensä näistä kommenteista älähtää ne, ketkä haluavat pelata voi mua raukkaa - kortilla koko ikänsä. Ihmiset jotka eivät myönnä omaa osuuttaan tulevaisuuden tekemisessä.

Avainsanoja: oma valinta, tahdon asia, minun vastuulla

Vierailija kirjoitti:

"Ei kannata muistella menneitä" ei ole traumatisaation kontekstissa mielekäs neuvo.

Osalla niistä henkilöistä, joilla on näennäisesti heikko elämäkerrallinen muisti, on tapahtunut dissosiaatio, jossa traumakokemuksen sisältävä muistiaines on irronnut normaalista muistiaineksesta. Heillä ei ole lainkaan tai on vain niukasti traumaattista muisteltavaa, mutta traumat saattavat vaikuttaa heidän elämässään vaikeatajuisemmilla tavoilla (esim. irrationaalisina pelkoina, paniikkikohtauksina yms.). He eivät "muistele" traumakokemuksiaan, vaan traumakokemukset elävät omaa elämäänsä henkilön mielessä, kehossa ja toiminnassa.

Tämä on hyvä kommentti.