Kysymys koulukiusaamisesta "traumatisoituneille" aikuisille

Vierailija kirjoitti:

Miksi ette tajua tuon ap:n pointtia? Kymmenen vuotta terapiassa kertoo kyllä että ihminen ei tee töitä siirtyäkseen eteenpäin. Mistä tahansa kokemuksesta, pahemmastakin kuin koulukiusaaminen, selviää kymmenen vuoden työllä.

Yleensä noin pitkissä terapioissa on kyse paljon muustakin kuin "vain" koulukiusaamisesta. Kiusaaminen voi aiheuttaa aikamoisen ketjureaktion, josta seuraa useita mielenterveyteen vaikuttavia ongelmia. Missään tapauksessa ei kannata laittaa toisen puolesta kamalia kokemuksia mihinkään kamaluusjärjestykseen tai määritellä, kuinka pahasti mistäkin asiasta saa traumatisoitua, koska kokemukset ovat subjektiivisia.

Minä sanon kaikille käyväni terapiassa koulukiusaamisen takia. Se ei ole ainoa syy, koko lapsuuteni oli kamala. Vanhemmat jätti mut usein täysin heitteille ja väkivalta oli päivittäistä. Murrosiässä he huorittelivat minua ja heittivät yllättäen 15-vuotiaana ulos lapsuuskodista. Jo 16-vuotiaana osasin näppärästi myydä itseäni saadakseni viinaa. Kamppailen yhä alkoholismin kanssa.

Aikuisena suhteeni ovat olleet yhtä sotkua, olen hakeutunut väkivaltaisten narsistien seuraan saamaan turpaani. Minulla on vammainen lapsi (join raskausaikana) ja yksi joka oli vielä vammaisempi (tällä kertaa join ja söin rauhoittavia), kuoli jo vauvana.

Jotenkin en vaan saa elämääni muutettua "menestystarinaksi" enää nyt yli 30-vuotiaana, masentuneena, itsemurha-hakuisena, velkaantuneena, syrjäytyneenä jne. Olen ruma ja lihavakin. Koulu jäi peruskouluun, yllättäen. Tuntuu ettei mulla ollut koskaan mitään mahdollisuuksia, se tekee katkeraksi.

Olin koulukiusattu 6. luokalta asla-asteelta lukion loppuun. Jatkuvaa haukkumista ulkonäöstä, vaatteista, kodista, hyvästä koulumenestyksestä. Ilkeitä viestejä kiersi luokassa, kommentteja ("sarkasmia"?), jossa sanotiin neutraaleja tai näennäisen positiivisia asioita äänensävyllä, josta kaikki tietävät sen tarkoittavan ihan päivastaista. Ei kutsuttu minnekään, jätettiin ulkopuolelle ei haluttu joukkueeseen tai työpariksi. Onneksi minulla oli muutama kaveri eri luokilta ja eri koulusta, sekä poikakaveri eri paikkakunnalta. Ehkä siksi selvisin.

Itseluottamus meni. En meinannut uskaltaa solmia kaverisuhteita yliopistossakaan. Aikuisena olen työssäkin arkaillut kiusaajieni tyylisiä henkilöitä ja näitä kaikkitietäviä kaiken osaajia. Nuorena haudoin itsemurhaa, käytin liikaa alkoholia ja tupakkaa. Vasta yli parikymppisenä aloin tajuta, että minä kelpaan, minusta pidetään, minun mielipiteitäni arvostetaan ja minua pidetään jopa hyvännäköisenä. Oli todella outoa vähitellen huomata tämä. 

Ehkä olisi kannattanut hakea apua YTHS:ltä, mutta ajattelin, etten halua leimautua "hulluksi". Aika on parantanut. Perhe-elämä tuonut elämään muuta ajateltavaa ja iloa. Kun elämässä on tullut vastaan suuria suruja ja stressin aiheita ovat ehkä menneet kokemukset olleet lisäkuormana. Kiusaamista en nykyään siedä. Puutun siihen työssäni heti.