Oma elämä menee isovanhemmista ja vanhemmista huolehtimiseen

Samaa olen miettinyt. Äiti ja anoppi. T. Pertti62

Vierailija kirjoitti:

Älä ainakaan haaveile isosta talosta, jossa voit huolehtia kaikista.

Minä otin äitini meille asumaan kun väsyin huoleen ja matkustamiseen, ja nyt koko elämä pyörii hänen oikkujensa ympärillä.

Oma huone ei riitä, vaan koko kotimme on nyt täynnä hänen tavaroitaan, yöllä On oltava hiirenhiljaa, kaikki on huonosti. Entisestä kivasta mummista on tullut musta varjo koko perheeni elämään.

Muut voivat paeta töihinsä ja kouluihinsa ja harrastuksiinsa, itse olen lievästi liikuntavammainen ja lähes jatkuvasti teen pientä kuolemaa kotona. Pakenen yleensä lukemiseen tai kuulokkeet korvilla musiikkiin.

Ei itseään oikein voi muuttaa. Toimii jotenkin automaatilla, ja samalla vain haaveissaan karkaa ja jättää kaiken.

Neuvoja minulla ei ole antaa, en osaa auttaa itseänikään. Terapeutin mielestä olisi ihan ok, että häipyisin vain jonnekin joksikin aikaa tai jopa muuttaisin pois ja jättäisin kaiken.

Sinuna yrittäisin vain lopettaa nuo käynnit, tai ainakin harventaa huomattavasti. Tavalla tai toisella, pakottaa itsensä ottamaan elämä takaisin itselleen.

No eikös se äiti voi vaan muuttaa pois teiltä? Miksi sinun pitäisi muuttaa? Varsinkin, jos muukin perhe kärsii mummosta.

Vierailija kirjoitti:

No eikös se äiti voi vaan muuttaa pois teiltä? Miksi sinun pitäisi muuttaa? Varsinkin, jos muukin perhe kärsii mummosta.

Liian huonokuntoinen asumaan yksin, liian hyväkuntoinen hoitokotiin. Tai toki yksityiseen hoitokotiin pääsisi, mutta ne hinnat ovat aivan hurjia.

Kuten täällä aiemmin joku kirjoittikin, tulevaisuus näyttää kauhealta. Aiemmin oli vanhainkoteja, nyt pääsee enää laitokseen makaamaan kun on suunnilleen vihanneskunnossa. Paitsi jos on rikas.

Vierailija kirjoitti:

Isovanhemmista? Monikossa...

No lopetat sen, mummo hoivakotiin. Piste.

Kerro toki missä sellaisia paikkoja nykyään enää on? Vien omani sinne T. Vastaavassa mutta lievemmässä tilanteessa oleva

Vierailija kirjoitti:

Kannoin taas eilen mummolleni ruokakasseja tämän kotiinsa, sadan kilometrin päässä omasta kodistani. Asun itse kaupungissa, mummo pienessä taajamassa, ei suostu muuttamaan lähemmäs minua. Hän on kotipalvelun varassa, pudottivat käynnit kahteen, koska lähes 100 vuotias mummoni kuulema on niin pirteä. Mummo on ihana jos osaa ja rakas minulle, mutta vaativa ja itsekäs hän on ollut aina.

Sitten oli jo kiire äidin luokse, jolla on dementia ja monen eri tason tuki-ja liikuntaelin sairauksia. Äiti asuu hänkin eri paikkakunnalla ja hän asuu avustetun palveluasumisen talossa.

Kun äidin juoksevat asiat oli hoidettu, piti rientää vielä katsomaan, hän on lievästi kehitysvammainen ja asuu palvelutalossa. Veli on juuri muuttanut äidin luota pois, ja potee kovaa ikävää. Veli on 30 vuoden kotona asumisen jälkeen repäisty äidin luota ja totutetaan nyt väkisin elämään yksin. Veljen suru on lohdutonta, tuntui pahalta hylätä hänetkin sinne.

Kun reissu oli ohi ja ajelin kotiin niin muistelin, että tämä kaikki alkoi jo kun olin 12 vuotias. Isä loukkaantui auto-onnettomuudessa ja ei halunnut sairaalassa olla, joten minä hoidin häntä yhden kesän kotona. Kannoin häntä tupakalle, puin vaatteita päälle. Kun isä tervehtyi, paljasti hän äidille salasuhteensa ja jätti meidät. Äidin mielenterveys järkkyi ja hän meni sekaisin, takertui vammaiseen veljeeni. Sen jälkeen minusta ei huolehtinutkaan kukaan, mutta pärjäsin kyllä.

Sitten halvaantui mummo, ja minut vietiin sinne asumaan vuodeksi. Hoidin mummoani ja yläasteen jälkeen en mennyt kouluun, koska mummo tarvitsi apua. Menin töihin, että sain maksettua mummolle vuokraa asumisesta. Minua kehuttiin kovasti, koska olin reipas.

Sen jälkeen olen yrittänyt rakentaa omaa elämää ja kouluttautua, mutta jatkuva syyllisyys siitä, että apuani oletetaan ja vaaditaan painaa. Olen tehnyt irtiottoja, mutta syyllisyys on ajanut takaisin. Olen kohta 40 vuotias ja tunnen masennusta, väsymystä, riittämättömyyttä ja surua, olisipa yksi iso talo johon mahtuisivat nämä kaikki ihmiset kerralla.

Mikään määrä vierailuja ei riitä, edes mummon luokse muuttaminen ei riitä, vaan aina pitää tehdä enemmän. Ostokset on vääriä, kaikki on pahaa, näin on ollut kohta 30 vuotta, tajusin senkin vasta eilen. Isä kuoli onneksi, ei ole hänestä huolehdittavaa. Toivon salaa, että mummoni ja äitini kuolisivat pian, sitten olisin vapaa ja veli olisi vapaa.

Kun ajoin eilen omaan kotiini ja väsytti kovasti niin tajusin, että minun ei olisi koskaan pitänyt joutua hoitamaan vanhempiani, heidän olisi pitänyt hoitaa minua. Kun nyt hoidan heitä, hoivaan sitä pientä lasta minussa, joka haluaa tulla hoidetuksi. Hoivaan siis itseäni.

Pistin nyt kännykän kiinni ja arvelin pitää viikon lomaa vaatimuksista. Jos tämä kaikki ei olisi alkanut jo lapsuudestani niin jaksaisin iloita mummon näkemisestä ja äidistä, veisin heille iloa mukanani. Nyt vien ärtymystä, turhautumista ja väsymystä, enkä halua olla sellainen.

Kohtalotovereita?

Tiedätkö mitä. Vapautesi voi alkaa jo tänään.  Lopetat auttamisen. Siihen ei ole mitään pakkoa. Mummo voi tilata ruuat itse tai kotipalvelu voi ne hoitaa. Veli pärjää laitoksessa, käyt katsomassa harvemmin. Äidin hoito on kunnossa. Sinä itse määrität mihin suostut ja mitä teet. Jos teet niin älä valita sillä se on oma valintasi. Kuulostaa julmasta mutta näin se vaan on.