Mistä syystä olet ollut jollekulle kateellinen?

Ulkonäostä.

Olen hirveän kateellinen ekstroverteille, koska he kykenevät nauttimaan elämästä ihan toisella tavalla kuin minä. Olisi ihanaa, jos jaksaisi keskustella kiinnostavien ihmisten kanssa, nauttia matkustelusta ja uusien ihmisten tapaamisesta tai vaikka olla säikähtämättä, kun näkee jonkun kivan ihmisen yllättäen pitkän tauon jälkeen.

Olin nuorena todella kateellinen. Kadehdin ulkonäköä, tyyliä, sosiaalisia taitoja, varakkuutta, koulutusta... kaikkea. Sitten tajusin, että kaikki kateuteni aiheet olivat asioita, kotka olivat myös minun saatavillani. Ehkä oikeasti kadehdinkin sitä, että tunsin itseni huonoksi koska en edes yrittänyt kehittää elämääni, siinä missä muut jaksoivat työskennellä ja nähdä vaivaa: elääkseen palkinnoksi elämää, josta minä vain haaveilin toimeen tarttumisen sijaan.

Muutin kateudentunteen rehdiksi ihailuksi tietoiseksi. Kateudessa vellomien sijaan pyrin inspiroitumaan ja nyttemmin olen saavuttanut unelmaelämääni hyvää vauhtia, täysin omasta ansiostani.

Ystäväni sai perheensä kautta todella hyvän työpaikan minun alaltani, jota hän ei ollut edes opiskellut. Harmittaa olla kateellinen, mutta en oikein meinaa päästä siitä yli. Etenkin kun kaverini pitää minun työllistymistäni itsestään selvänä ja on todennut monesti, että "lähde nyt meneen sieltä (nykyinen työpaikkani) ja hanki kunnon työ". YRITETÄÄN! Mun alan työttömyysaste on korkea ja työnhaku ei ole poikinut edes yhtään haastattelua. Ystäväni ei ymmärrä tätä, koska sai upean työpaikan ilman päivänkään työnhakua.

Luokkani muille tytöille koska heillä on kånken-reput ja minulla ei :(

Yleisesti kadehdin vähän rikkaita jotka voivat tarjota lapsilleen ihan mitä vaan.

Sitten kadehdin aktiivisia kotiäitejä jotka jaksaa tehdä kaiken ns oikein. Kadehdin myös niitä jotka pitää vaatteistaan hyvää huolta ja viitsii silittää, pestä käsin ym.

Lisäksi olen kade niille joiden raha-asiat on kunnossa, oli rikas tai köyhä. Kadehdin siis taloudenhoitotaitoja.

Nämä kaikki taidot minulta puuttuu. Nytkin makaan sängyssä puhelimen kanssa vaikka voisin lähteä lasten kanssa ulos retkeilemään syksyiseen luontoon. 😝

IOlen kateellinen lähisukulaiselle, joka pitkän kotiäitijakson jälkeen työllistyi. Minä olen yhä kotona, pitkäaikaistyöttömänä.

Olen kateellinen toisten työllistymisestä. Tästä olen päätellyt, että olen huono sijainen, huono työntekijä, huono ihmisenä, jotenkin outo ja kummallinen. (Olen hoitanut määräaikaisia sijaisuuksia. Ikinä niitä ei jatketa, työnantajat eivät soita - koska olen huono työntekijä/sijainen).

Sukujuhlissa tai -tapaamissa en käy, koska niissä ensimmäisenä kysytään työpaikasta. Ei kysytä mitään muuta paitsi sitä, että olenko töissä, "missä olet"  ja "mites töissä menee".

Sukuni piirissä, äidistäni lähtien, asenne on se, että "kyllä töitä tekevälle aina riittää". Mitään ymmärrystä työttömyyttä kohtaan ei ole - vain se, että "työttömyys on oma vika".

Erään kerran sukujuhlissa minulta kysyttiin vanhempieni seurassa, että "missäs olet töissä". Se häpeä ja vanhempieni pään painuminen vastatessani että "työtön" olen. Aiheutan häpeää, koska olen työtön (maisteri).

Ehkä nyt ei suoranaisesta kateudesta ole ollut kyse, mutta lapsen ihailin toisten tyttöjen pitkiä paksuja lettejä. Minulla oli aina lyhyt tukka. Vain kerran onnistuin kasvattamaan sen verran pitkät hiukset, että minullakin oli pikkuiset saparot. Liukkaassa tukassa vaan lettinauhat eivät pysyneet eikä äiti jaksanut yrittää letittää tukkaani joka aamu. Taas leikattiin melkein poikatukka. Nyyh!

Toinen asia, joka minua on harmittanut koko ikäni, on se, että laulaessa en pysy nuotissa. Kuulen, kun itse laulan väärin, samoin kuulen toisen laulavan nuotin vierestä. Olen monesti kapinoinut, miksi ihmiselle annetaan valtava halu laulaa, muttei kykyä siihen. Sanotaan, että musikaalisuus periytyy, mutta valitettavasti periytyi minulle vain osaksi. Jospa olisinkin perinyt isoäitini kauniin puhtaan lauluäänen! Rytmitaju on kohtalainen ja se lienee auttanut siihen, että vieraiden kielten intonaatio ja aksentti ovat tarttuneet helposti.

Vierailija kirjoitti:

Olen kateellinen toisten työllistymisestä. Tästä olen päätellyt, että olen huono sijainen, huono työntekijä, huono ihmisenä, jotenkin outo ja kummallinen. (Olen hoitanut määräaikaisia sijaisuuksia. Ikinä niitä ei jatketa, työnantajat eivät soita - koska olen huono työntekijä/sijainen).

oisko ongelmana negatiivinen asenne?

olen kateellinen niille, jotka löytävät tuosta vain uuden hyvän miehen.

t. tahtomattomasti sinkku

Perhe- ja sukutaustaa olen, jos en nyt suorastaan kadehtinut, koska kyseessä ystävät, mutta halunnut itselleni. Täytyy mainita kuitenkin, ettei oma taustanikaan mikään mahdoton ole, mutta silti. Kadehdin sitä varmuutta ja hyvää itsetuntoa ja "sitä jotakin, jota ei voi opetella", jotka ihminen saa luonnostaan lankeavana, kun on sattunut syntymään oikeaan sukuun.

Kateuden kohteita on liikaa lueteltavaksi, joten sanotaan nyt vain yleisellä tasolla, että kadehdin ulkonäköä, älykkyyttä, rohkeutta, määrätietoisuutta, sosiaalisia taitoja, hyviä kotioloja, sekä kaikkea mitä näistä seuraa.

Naapurin perhe osti ihan uuden Skoda Superb farmarin, hienoilla varusteilla.

Meillä mies ei suostu uutta autoa ostamaan.

Yhdelle yrittäjälle, joka on nyt käytännössä oloneuvoksena ja omistaa kilometrin verran maata kirkasvetisen kosken kummaltakin rannalta. Muuta en tekisikään kuin kalastelisin ja metsästäisin noilla mailla...

Kateudenaiheet ovat vaihdelleet eri ikävaiheissa, mutta tässä muutamia:

- Ulkonäkö (erinäiset asiat ja yksityiskohdat)

- Sosiaalinen asema (ryhmän suosikit, johtohahmot, sosioekonominen status)

- Työpaikka (joku kokemukseen ja osaamiseen nähden hyvä,johon tyyppi on päässyt vain suhteilla tai tuurilla)

- Erilaiset liikunnalliset taidot (esim.käsilläseisontataidot, spagaati, hyvä kunto, pitkä urheilijan tausta joka näkyy henkilön kropassa ja taidoissa)

- Some-seuraajien määrä

- Toistuvat ja mielenkiintoiset ulkomaanreissut (koska itselläni ei ole aina varaa tai aikaa)

- Sukulaisten ja tuttavapiirin suuri määrä (itselläni vain pieni suku ja sukujuhlat ovat tosi aneemisia ja perheeni vaikuttaa epäsosiaaliselta. En ole koskaan päässyt paljoa touhuilemaan serkkujen tai perhetuttavalapsien kanssa)

- Normaali ja tasapainoinen varhaisnuoruus (itse koin jonkin verran koulukiusaamista ja minulla oli vaihe, kun olin vähän awkward)

vaikka mistä: lapsena toisten hienoista leluista, urheiluvälineistä, harrastuksista,

Teininä voisten kivoista vanhemmista ( omathan on teininä aina noloja) ulkonäöstä, kaverien määrästä, harrastksista

Aikuisena työpaikoista, rakkaussuhteesta, lapsista...

Kaikenlaista olen ollut kateellinen.

Yhdelle kaverille olen tämän elämän aikana ehtinyt olemaan kateellinen hänen perheestään, lauluäänestään, lahjakkuudestaan äidinkielessä, poikaystävästä, menestyksestä työelämässä, varallisuudesta, matkustelusta. Kumma kyllä sitä kateutta voi tuntea vieläkin yksittäisiä asioita kohtaan, vaikka en hänen elämäänsä ottaisikaan: hänen unelmaperheestään paljastui sellaisia vaikeuksia, joista omassa perheessä ei tiedetty edes teoriassa, unelmapoikaystävä petti, joutui työpaikkakiusatuksi rankasti, varallisuuskaan ei auttanut terveyden ylläpitämisessä. Yksityisellä tehty leikkaus epäonnistui ja aiheutti monen vuoden liikuntavaikeuksia ja kipuja, yksityiset hoidotkaan eivät ole saaneet aikaan toivottua perheenlisäystä, ja nyt on todennäköisesti jo liian myöhäistä. On kokenut vakavaa sairautta jne.

kateus on tunne, joka kannattaa hyväksyä siinä kuin ärtymyskin. Kuuluu ihmisyyteen välillä toivoa saavansa samaa kuin joku toinen, vaikka samaan aikaan olisikin iloinen, että edes se toinen saa niitä hyviä ja kivoja asioita.

Yhdelle ystävälle myönnän nyt olevani kateellinen. Hän on kotitalousihminen. Hänellä on aina ollut makea kaveripiiri. Hän on suosittu. Itse olen päinvastoin introvertti enkä varmaan oikeasti haluaisi hänen kenkiinsä mutta häneltä kaikki näyttää onnistuvan tuosta vain.

Hänen huolensa tuntuvat olevan luokkaa mies ei päässytkään ulkomaille töihin tai pentikin tietyt astiat olivat loppu kaupasta. Hänen lapsensakin ovat sosiaalisia ja taitavia ja hyväkäytöksisiä. Hemmoteltuja tietysti. En voi enää kaveerata hänen kanssaan koska mulla ei ole varaa siihen. Hän on noussut yhteiskuntaluokassa ylemmäs ja mun pitää joko sanoa ettei ole varaa tai ettei kiinnosta enää. Voi olla että taivun jälkimmäiseen, tai vähän kumpaankin. Surkeeta paskaa edes miettiä tällaista kun en oikeasti edes haluaisi tuota elämää..

En ole kateellinen millekään ulkoisille asioille kuten ulkonäkö, työpaikka, koulutus, raha, koti, matkustelu ym. Nämä ovat kaikki asioita, joihin voi itse vaikuttaa.

En tiedä onko tämä varsinaisesti kateutta mutta ainakin ihailen ihmisiä, joita ei jännitä oikein mktään ja pystyvät elämään pelkäämättä. Voivat lähteä vaikka uudelle paikkakunnalle asumaan ja tutustuvat ja ystävystyvät helposti uusiin ihmisiin. Itse olen taas kova jännittämään ja jo pelkästään työ ja kahvitauot työkavereiden kanssa jännittävät ajatuksena todella paljon. Olen itse siis vielä opiskelija.

Mutta ehkä aidosi olen hieman kateellinen näille ihmisille, joilla on ystäväporukka. Kun katselee Facebookista kuvia toisten babyshowereirsta, polttareista tai illanistujaisista. Itsellä on viimeksi kouluaikoina ollut ystäväporukka ja nyt lähinnä muutama "yksittäinen" ystävä. Kyllä tiedän itsekin, että arvostan enemmän muutamia hyviä ystäviä, enkä muutenkaan jaksaisi ylläpitää niin monia ystävyyssuhteita. Mutta kyllä silti mielestäni olisi ihana olla osa jotakin hieman suurempaa porukkaa ja kokea, vaikka omat polttarit toisten järjestäminä.

Mä olen ollut kateellinen vain sairastuttuani vakavasti ja kun terveet ystävät valitti jostain likapyykistä kun oma tilanne oli että kunhan jäisin eloon, ulkonäöstä tai omaisuudesta en ole koskaan kadehtinut ketään.perheemme on ollut kateuden kohteena,lapsettomat ystävät kadehti lapsista,muutama ystävä ei kestänyt menestyvää yritystämme ja siitä tulleita tuloja sijoitimme asuntoihin ja mökkeihin.muutamille läheisille olen kertonut että velkaa ei ole mistään,2 heistä ei sanonut siihen yhtään mitään.uskoisin että kateutta on herättänyt onnellinen ja pitkä parisuhteemme,kahta ystäväpariskuntaa lukuunottamatta kaikki muut ovat eronneet ja perustaneet uusioperheen,tosin hekin löytäneet onnensa sitten uudelleen,mikä on ihana asia.tätä kateutta pohdin viimeksi tänään,9v tyttäreni on alkanut tuntea kateutta siskon vaatteista tai siitä kun annamme muille sisaruksille huomiota,aion ottaa puheeksi että kateus on käytävä läpi,siihen ei saa takertua koska siitä tulee paha olo vain itselleen.jokainen voi tehdä omilla valinnoillaan elämästään mieluista,itsekkin kateudesta pääsin ylitse kun mietin että eihän ystävieni arvomaailma muuttunut miksikään sairastelustani vaan ainoastaan minun.tuntui hyvälle käsitellä asia omassa mielessään.

Ulkonäöstä ja rahatilanteesta. Kadehdin siis rikkaita siitä, miten he pystyvät ostamaan kaikkea mikä vähänkin vaikuttaa kivalta.